Abstraktikirja

Abstraktikirja

Työryhmä 1. Monialaisuus – mantra vai toimivaa todellisuutta

Työryhmä 1 torstai 17.11.

  1. Monialaisen yhteistyön arviointi: toteutuuko monialaisuus aidosti tekojen tasolla?
    Taru Lilja, Jaakko Helander ja Päivi Pukkila

Julkinen keskustelu monialaisuudesta ja sen vaikuttavuudesta on kiivasta. Erityisesti julkiset palvelut ovat viime vuosina organisoituneet monialaisesti tai poikkihallinnollisesti vastatakseen viheliäisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Monialaista yhteistyötä on tutkittu runsaasti asiakkaiden ja työntekijöiden käsitysten näkökulmasta, mutta vähemmän on kiinnitetty huomiota siihen, miten monialaista yhteistyötä konkreettisesti toteutetaan. Mikä monialaisesta yhteistyöstä tekee toimivaa? Miten sen vaikuttavuutta voidaan mitata? Tässä esityksessä tarkastelemme kahteen aiempaan tutkimukseemme perustuen, miten monialainen yhteistyö todella toteutuu julkisessa ohjauspalvelussa. Tulostemme perusteella monialaisen ohjauspalvelun asiakastilanteet eivät useinkaan toteudu monialaisesti eikä asiakkaan osallisuutta edistävästi. Esitys auttaa kiinnittämään huomiota siihen, että julkisessa keskustelussa monialaiseksi jäsennetty ja periaatteessa organisaatiotasollakin tavoiteltu monialainen yhteistyö edellyttää toteutuakseen ymmärrystä moniulotteisesta ja -tasoisesta ilmiöstä.

2. Monialainen tiimimalli, Varkauden pilotti POSOTE20
Iira Tiitta. TtM, Tutkija-Kehittäjä Varkauden kaupunki

Tausta
Sosiaali- ja terveysalan toimintaympäristö on muutoksen edessä, kun vuoden 2023 alussa vastuu sosiaali- ja terveydenhuollosta sekä pelastustoimen järjestämisestä siirtyy kunnilta hyvinvointialueille. Nykyistä sosiaali- ja terveydenhuoltoa on kritisoitu pirstaleiseksi ja tämän vuoksi hyvinvointialueilla luodaan uusia toimintatapoja ja rakenteita asiakaslähtöisimpien palvelukokonaisuuksien aikaansaamiseksi. Näiden tarkoituksena on kehittää sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja siten, että asiakkaat ja potilaat saavat tarvitsemansa palvelut oikea-aikaisesti, eikä asiakkaan palvelupolulla ole katkonaisuuksia. Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistuksessa korostetaan joustavaa palveluista toiseen siirtymistä ja tiedon kulkua eri sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden välillä. (Mönkkönen ym. 2019, Helminen 2020, SOTE-uudistus 2022.) Erityisesti huomio on kiinnittynyt paljon palveluja tarvitsevien asiakkaiden palvelupolkuihin.

Sosiaali- ja terveysalalla moniammatillisesta tiimityöstä puhuttaessa tunnistetaan tiimiksi samaa koulu-tustaustaa, mutta eri ammattiryhmää edustavista ammattilaisista koostuva tiimi, esim. hoitaja, lääkäri ja fysioterapeutti tiiminä. Monialaisesta tiimityöstä puhuttaessa kyseessä on eri koulutustaustaa omaavista ammattilaisista koostuva tiimi, esimerkiksi sairaanhoitaja, sosiaalityöntekijä, työvoimakoordinaattori ja ravitsemusterapeutti. Monialaisuudesta voidaan käyttää myös termiä monitoimijainen tai ylisektorinen tiimityö. (Helminen 2020.)

Pilotti
Osana tulevaisuuden sotekeskus hanketta Varkauden, Joroisen ja Leppävirran alueilla pilotoidaan monialaista tiimimallia. Monialaisen tiimin yhteiskehittämisellä ja pilotoinnilla luodaan asiakkaalle sujuva palvelupolku, vähennetään ammattilaisten tekemää päällekkäistä työtä ja luodaan yhteistyön rakenteet perustason sosiaali- ja terveydenhuollon toimijoiden välille. Lisäksi monialaisen tiimin yhteiskehittämisen ja pilotoinnin myötä sosiaali- ja terveydenhuollonammattilaisten toimintakulttuuri muuttuu siihen, että asiakkaiden haasteellisissa elämäntilanteissa osataan hyödyntää toisen ammattilaisen tuomaa osaamista ja tehdään yhteistyötä. Projektin tavoitteena on luoda monialaisen yhteistyön rakenteet. Monialaiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat asiakkaiden ja potilaiden hyödynnettävissä yhdellä yhteydenotolla. Asiakkaiden ja potilaiden tarpeita vastaava monialainen tuki toimii saumattomana kokonaisuutena.

Aineiston keruu
Pilotista tullaan keräämään tutkimuksellinen aineisto kahdessa vaiheessa, ensimmäisessä vaiheessa kerätään laadullinen aineisto pilotointiin osallistuneilta kehittämistyöntekijöiltä, sekä organisaatioiden lähijohdolta. Toisessa vaiheessa kerätään kohderyhmähaastatteluilla aineisto tiimimalliin osallistuneilta työntekijöiltä. Aineisto kerätään loppuvuoden 2022 ja kevään 2023 välillä. Tämän jälkeen aineisto analysoidaan teorialähtöisesti.

Tulokset
Tähän mennessä kerätty asiakas- sekä työntekijäpalaute on ollut positiivista. Laadullisen aineiston osalta tuloksia odotettavissa keväällä 2023

3. Ammattien rajapinnat ja välitilat – ristiriitoja vai jaettua ammatillisuutta moniammatillisissa ja monialaisissa verkostoissa
Kirsi Purhonen, väitöstutkija Tampereen yliopisto

Tulevaisuuden työ muuttuu yhä enenevässä määrin moninaiseksi ja kollektiiviseksi työksi, jossa asiantuntijuus on jaettua. Työ edellyttää rajojen ylittämisiä, yritteliäisyyttä, vuorovaikutusta ja oppimista toisen työstä. Muutokset haastavat ammattilaiset tarkastelemaan työtään ja osaamistaan horisontaalisesti. Ammattien rajapinnoilla ja välitiloissa työskentelevät ammattilaiset kokevat joutuvansa usein ristiriitatilanteisiin omien ammattikäytäntöjensä ja sosiaalisten, institutionaalisten ja kulttuuristen rajojensa ulkopuolelle ”marginaalisiksi vierailijoiksi” (Akkerman & Bakker 2011). Työntekijöille rajapinnat tulevat näkyviksi silloin, kun heidän on astuttava ammatillisesti epämääräisille tai tuntemattomille alueille, joilla heillä ei ole osaamista (Jensen 2020). Tutkimuskirjallisuudessa rajapinnoille ja välitiloihin asemoituvan ammatillisuuden määritteleminen on hajanaista ja sisältää useita tarkastelukulmia.

Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on luoda käsitteellistä viitekehystä ammattien rajapinnoilla ja välitiloissa tapahtuvan ’kolmannen työn’ tutkimukselle. Kolmannen työn käsite muodostui kirjoittajan aiemmassa tutkimuksessa, jossa tutkittiin ammattien rajapintoja julkisissa- ja puolijulkisissa tiloissa (Purhonen 2017). Kirjallisuuskatsaus on osa väitöstutkimusta.

Kulttuurihistorialliseen toiminnanteoriaan pohjautuvan kirjallisuuskatsauksen avulla luotiin rajojen ylitykseen ja välitiloihin asemoituvaa käsitteellistä viitekehystä. Katsaukseen sisällytettiin kaksitoista tutkimusta, joita analysoitiin sekä aineistolähtöisesti teemoitellen että toiminnanteoreettisesti tulkiten.

Kirjallisuudessa rajapintatyön ja -ammatillisuuden keskustelua määritti viisi temaattista aluetta: rajoilla tapahtuva vuorovaikutus, ristiriitojen käsittely, ammattilaisten ja organisaatioiden välisen tiedon yhdistäminen ja integraatio horisontaalisesti ja vertikaalisesti, oppiminen sekä kulttuuriset merkitykset.

4. Taiteilijoiden ammatillinen toimijuus ja työote ikääntyneiden hoivayhteisöissä.
Teija Nuutinen, Itä- Suomen yliopisto

Tutkimuksen tausta: Sosiaalipedagogiikan alan väitöskirjatutkimuksessa tarkastellaan ikääntyneiden hoivayhteisöissä työskentelevien taiteilijoiden ammatillista toimijuutta kulttuurisen vanhustyön ja kulttuurihyvinvointitoiminnan näkökulmista. Lähestymistapa ammatilliseen toi- mijuuteen on subjektikeskeinen ja sosiokulttuurinen. Vanhustyössä asiakasmäärien ja ylitöiden kasvu, työhyvinvoinnin ja työmotivaation pulmat, terveys- ja turvallisuusuhat ja työvoimapula piirtävät ikääntyviin ihmisiin liittyvästä työstä kielteistä kuvaa. Sen sijaan kulttu- urinen lähestymistapa on myönteinen. Se korostaa iäkkään ihmisen elämänlaatua, osallisuutta, voimavaroja ja vaikutusmahdollisuuksia vanhustyön lähtökohtina.

Tutkimuskysymykset:
Osatutkimus 1: Miten taiteilija-ammattilaisten asemaa, rooleja, tehtäviä ja työn tekemisen tapoja ikääntyneiden hoivapalveluissa on käsitelty 2000-luvun aiemmissa tutkimuksissa ja kirjallisuudessa? (Julkaistu Gerontologia -lehdessä 3/2021)
Osatutkimus 2: Millaisilla puhetavoilla ikääntyneiden hoivayhteisöissä työskentelevät taiteilija- ammattilaiset ilmentävät ammatillista toimijuuttaan? Millaista ymmärrystä ammatillisesta toimijuudesta, sen mahdollisuuksista ja reunaehdoista puheella rakennetaan? (Hyväksytty jul- kaistavaksi Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä 5/2022)
Osatutkimus 3: Millaisia sosiaalipedagogisen työotteen elementtejä ikääntyneiden hoivayhteisöissä työskentelevien taiteilija-ammattilaisten työssä on tunnistettavissa? Millaista ymmärrystä ne rakentavat taiteilijoiden ammatillisesta identiteetistä? (Tekeillä)

Tutkimusaineisto ja menetelmät: Tutkimusaineisto koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja 14 ikääntyneiden hoivayhteisöissä työskennelleen taiteilija-ammattilaisen teemahaastatteluista. Haastateltavat olivat musiikki-, tanssi-, näyttämö-, valokuva-, media-, ja kirjallisuustaiteen aloille kouluttautuneita ammattilaisia, jotka työskentelivät 14 eri maakunnan alueella Suomessa. Analyysimenetelminä osatutkimuksissa käytetään aineisto- ja teorialähtöistä sisällönanalyysia ja diskurssianalyysia.

Tähänastisia tuloksia: Työelämän ja taiteilija-ammattien muutos on siirtänyt taiteilijat taideinstituutioista erilaisiin yhteisöihin, kuten ikääntyneiden palveluihin. Yhteisöjen toimintajärjestelmät ja -kulttuurit heijastuvat paitsi taiteilijoiden, myös hoivahenkilöstön monialaiseen yhteistyöhön. Hoivayhteisöissä taiteilija-ammattilaiset ovat usein muutostoimijoita ja työkäytäntöjen uudistajia, joiden toimijuus ei ole mutkatonta. Hoivayhteisöjen arjen kiire, rutiiinit, tiedonkulun ja viestinnän ongelmat sekä näkymättömäksi jäävä johtajuus heijastuvat taiteilija-ammattilaisten työhön ja heikentävät heidän toimijuuttaan. Ongelmat näyttäytyvät erityisesti lyhytkestoisissa tai kertaluonteisissa taideinterventioissa. Sen sijaan pitkäkestoisemmat työmahdollisuudet hoivayhteisöissä mahdollistavat toimintaympäristöön, henkilökuntaan ja iäkkäisiin asiakkaisiin tutustumisen ja sitä myötä yhteistyön ja kulttuurihyvinvointitoiminnan integroitumisen hoivayhteisöjen arkeen.

5. PARASTA ITÄÄ! – ilmiölähtöistä oppimista monialaisessa verkostossa
Työryhmä: Hanna Turunen, Anni Pietarinen, Nina Lahtinen, Elina Lehikoinen, Markku-Jussi Komulainen, Taina Kontio, Maarit Mykkänen, Eeva Mäkinen ja Kirsi Purhonen

Ammattilaisten työ on muuttunut yhä enenevässä määrin monialaiseksi, erilaista asiantuntijuutta ja ammatillisuutta tarvitsevaksi, horisontaaliseksi, eri tieteiden tieteen kulttuurisia näkökulmia edustavaksi (Popov 2018) työksi. Työhön sisältyvää epävarmuutta voidaan hallita yhteiskehittämisellä ja tarttumalla asioihin ilmiöiden kautta, jolloin kaikilla ammattilaisilla on sanottavaa ilmiöiden ratkaisemisessa.

PARASTA ITÄÄ! -hankkeessa jatketaan Pohjois-Savon kulttuuri-, hyvinvointi-, opetus- ja sotealojen toimijoiden yhdessä kehittämää Itä-Suomen Hyvinvointivoimalan mallia soveltamalla ja levittämällä mallia ylimaakunnallisesti uusille paikkakunnille. Hyvinvointivoimalan työtä on ohjannut systemaattisuus, monitoimijuus ja ihmis- ja ilmiölähtöisyys. Hankkeessa käsiteltävät ilmiöt kohdistuvat nuorten ja nuorten aikuisten hyvinvoinnin ympärille. Hankkeessa tunnistetaan ilmiöiden äärellä toimivien ammattilaisten ekosysteemejä ja verkostoja sekä tuetaan ilmiölähtöisen työn kehittämistä taidelähtöisten ja luovin menetelmin.

Hankkeen keskeisinä tavoitteina ovat 1) valjastaa olemassa olevia sosiaali- ja terveys- sekä koulutus- ja työelämäpalveluja siilot ylittäviksi palvelukokonaisuuksiksi ja 2) juurruttaa siilot ylittävä yhteistoiminnallinen toimintakulttuuri eri organisaatioiden ja työntekijöiden arkeen. Tavoitteita edistetään muun muassa taide ja luoviin menetelmiin perustuvilla valmennuksilla, jossa ammattien väliset siilot ja rajapinnat sulautuvat ilmiölähtöiseksi toiminnaksi.

Ammattilaisilta kartoitettiin lähtötilanne ennen valmennuskokonaisuuden alkua. Lähtötilanteessa pyydettiin valmennettavien havaintoja organisaationsa psyykkisistä, sosiaalisista ja organisatorisista työoloista. Lähtötilanteen kartoitukseen käytettiin validoitua QPSNordic-mittaristoa, jonka avulla pystyttiin vertailemaan valmennukseen osallistuvien näkemyksiä omasta työstään olemassa olevaan pohjoismaiseen vertailuaineistoon. Kartoituksessa selvitettiin myös valmennettavien odotuksia alkavaa prosessia ja valmennuskokonaisuutta kohtaan. Aineistoa täydennettiin havaintomateriaalilla.

74 % työntekijöistä (n=19) ja 100 % esihenkilöistä (n=15) uskoi siihen, että työn tuottavuus ja hyvinvointi kasvaa eri alojen osaamisen ja tiedon yhdistelyllä. Valmennettavien odotukset tulevasta valmennuskokonaisuudesta kertoivat kuitenkin siitä, että monialaisen yhteiskehittämisen hyötyihin uskottiin vahvasti, mutta hyötyjen ei uskottu ulottuvan työyhteisöön asti.

Työryhmä 2. Hyvinvointialueuudistuksen juridiset kipupisteet

Työryhmä 2 torstai 17.11.

  1. Puheenjohtajan alustus: ”Hyvinvointialueen ja kunnan yhteensovittaminen – erityistarkastelussa kysymys esteellisyyksistä”

2. Peruskunnanjohtajan ja hyvinvointialuejohtajan johtajasopimus sopimusoikeuden silmin
Saanareetta Virikko (HM), väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

Jokaisella hyvinvointialueella tulee olla hyvinvointialuejohtaja hyvinvointialueesta annetun lain (611/2021, hyvinvointialuelaki) 45 §:n nojalla. Lain 46 § edellyttää myös, että jokaisella hyvinvointi- aluejohtajalla on johtajasopimus, jossa sovitaan ainakin hyvinvointialueen johtamisen edellytyk- sistä. Johtajasopimukseen voidaan ottaa myös työnjohdollisia määräyksiä sekä määräyksiä menet- telytavoista, joilla johtajan viran hoitamiseen liittyvät erimielisyydet ratkaistaan 47 §:ssä tarkoitetun menettelyn sijasta. Näistä jälkimmäiseen sisältyy mahdollisuus sopia johtajalle maksettavasta ero- korvauksesta. Säännös pohjautuu sisällöltään samankaltaiseen sääntelyyn kuin peruskunnanjohta- jan johtajasopimusta sääntelevä kuntalain (410/2015) 42 §.

Molempien säännösten esitöissä korostetaan johtajasopimusta koskevan säännöksen yleisluontoi- suutta, minkä tarkoituksena on lain esitöiden mukaan ollut mahdollistaa johtajasopimuksen raken- taminen käytännön tasolla sellaiseksi, että se vastaisi parhaiten kunnan tai hyvinvointialueen omiin tarpeisiin1. Tätä voidaan pitää sinänsä perusteltuna, koska paikalliset toimintakulttuurit vaihtelevat ainakin kuntatasolla merkittävästi keskenään2. Nimensä perusteella johtajasopimus on kuitenkin myös sopimus, mikä tarkoittaa sopimusoikeudessa kaksipuolista oikeustointa, joka syntyy kahden yhtäpitävän tahdonilmaisun seurauksena. Tahdonilmaisu viittaa oikeushenkilön ilmaisemaan tah- toon perustaa, muuttaa, siirtää tai kumota oikeuksiaan vallitsevan oikeustilan muuttamiseksi.3

Johtajasopimusta koskevissa esitöissä ei jostain syystä käsitellä lainkaan johtajasopimuksen sopi- musoikeudellisia ulottuvuuksia. Aiheesta ei myöskään ole saatavilla ajankohtaista tutkimustietoa. Sen sijaan meillä on peruskunnanjohtajan johtajasopimuksen osalta oikeuskäytännön tulkintaa siitä, että kunnanhallituksella olisi yksipuolinen oikeus päättää johtajasopimuksen sisällöstä, mikä on il- meisessä ristiriidassa sopimusoikeuden sopimuskäsitteen kanssa4.

Tässä artikkelissa tarkastelen peruskunnanjohtajan ja hyvinvointialuejohtajan johtajasopimusta so- pimusoikeuden näkökulmasta. Aloitan systematisoimalla oikeudellisesti sitovan sopimuksen tun- nusmerkistöä, jota peilaan lopulta kunnan ja hyvinvointialueen ylimmän viranhaltijan johtajasopi- mukseen nähden. Artikkelin tutkimuskysymyksenä on, täyttääkö peruskunnanjohtajan ja hyvinvoin- tialuejohtajan johtajasopimus sopimuksen tunnusmerkistön? Artikkelin tavoitteena on tuottaa oi- keudellisesti jäsenneltyä tietoa johtajasopimuksista ja herättää keskustelua siitä, soveltuuko johta- jasopimus tällaisenaan julkisen viranhaltijan ja kunnan tai hyvinvointialueen välille.

3. Asiakas- ja potilastietojen integraation oikeudelliset vaikutukset
Evgeniya Kurvinen, Itä-Suomen yliopisto

Osana sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta säädettiin laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä (612/2021, järjestämislaki). Lain tarkoituksena on edistää ja ylläpitää väestön hyvinvointia ja terveyttä sekä varmistaa yhdenvertaiset, yhteentoimivat ja kustannusvaikuttavat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut koko maassa (1.1 §). Lain 58 §:ssä säädetään erikseen hyvinvointialueiden toiminnassa syntyneiden asiakas- ja potilastietojen rekisteripidosta. Valvontaviranomaisen tiedonsaantioikeuksia koskevan 49 §:n lisäksi järjestämislaki ei sisällä muita nimenomaan tietojen saantia ja käsittelyä koskevia säännöksiä. Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen järjestämisestä Uudellamaalla annetun lain (615/2021) 25 §:ssä säädetään niin ikään Uudenmaan hyvinvointialueen ja Helsingin kaupungin asiakas- ja potilastietojen rekisterinpidosta. Mainituissa asiakas- ja potilastietojen rekisterinpitoa koskevissa pykälissä säädetään muun muassa rekisterinpitäjyydestä, tietojen käsittelyoikeuksista ja luovutusoikeuksista.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä koskevasta lakiehdotuksesta (HE 241/2020 vp) todetaan, että palvelujen integraation toiminnallisen muutoksen tapahtuminen edellyttää myös riittävän sujuvaa tiedonvaihtoa. Osana rakenteellista integraatiota on tarpeen kehittää tiedon integraatiota. Samaan aikaan valiokunta on korostanut tietojen käsittelyn luottamuksellisuutta ja toteaa, että asiakkaille ja potilaille on oltava koko ajan selvää, millä tavalla, kenen toimesta ja mihin tarkoituksiin heitä koskevia tietoja voidaan lainsäädännön tai suostumuksen perusteella käsitellä ja millä keinoilla he pystyvät vaikuttamaan itseään koskevien tietojen käsittelyyn. Valiokunnan mietinnön mukaan on luottamuksellisen asiakas- ja potilassuhteen syntymisen ja ylläpitämisen kannalta keskeistä, että asiakas ja potilas pystyvät luottamaan siihen, ettei häntä koskevia tietoja käsitellä perusteettoman laajasti (StVM 16/2021 vp, s. 87).

Tutkimukseni yhtenä tavoitteena on tutkia, mitä tiedon integraatiolla sote-uudistuksen valossa tarkoitetaan. Integraatio viittaa tietojen yhdistämiseen tai kokoamiseen yhdeksi kokonaisuudeksi. Perustellusti voidaankin kysyä, missä määrin voimassa oleva tiedonhallinta-, tietosuoja- ja salassapitolainsäädäntö mahdollistaa arkaluonteisten asiakas- ja potilastietojen yhdistämisen ja käsittelyn laajamittaisesti. Varsinkin luottamuksellisten tietojen yhdistämiseen liittyy perusoikeuksien kannalta riskejä. Jopa perustellussa ja hyväksyttävässä tarkoituksessa, kuten järjestämislain 10 §:ssä tarkoitetun asiakkaiden palvelujen yhteensovittamiseksi, tapahtuva tietojenkäsittely voi aiheuttaa huomattavia riskejä perusoikeuksille, sillä se edellyttää asiakas- ja potilastietojen vaihtoa eri toimijoiden välillä. Tämän vuoksi tarvitaan selkeä oikeudellinen perusta tietojen luovuttamiselle ja käsittelylle sekä tietojenkäsittelyn läpinäkyvyyttä. Tutkimukseni pääasiallisena tarkoituksena on selvittää, millä tavalla sote-uudistus on muuttanut asiakas- ja potilastietojen luovuttamisen ja käsittelyn ympäristöä ja miten asiakas ja potilas itse voi vaikuttaa tietojen liikkumiseen.

4. Kunnan ja hyvinvointialueen välinen tiedonvaihto opetustoimessa ja oppilashuollossa
HM Meri Sariola, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

Suomen historian ensimmäinen oppilas- ja opiskelijahuoltolaki (1287/2013, jälj. oppilashuoltolaki) tuli voimaan 2013. Lakia sovelletaan perusopetuslain, ammattikoululain sekä lukiolain mukaisessa opetuksessa. Oppilashuoltolain mukaisiin opiskeluhuoltopalveluihin kuuluvat opiskeluhuollon psykologi- ja kuraattoripalvelut sekä opiskeluterveydenhuolto. Oppilashuollon palveluiden järjestämisvastuu on oppilashuoltolain perusteella kuntien järjestämisvastuulla, ja tarkemmin palvelut on toteutettu opetustoimen ja sosiaali- ja terveystoimen yhteistyönä. Tähän on tulossa muutos, sillä opiskeluhuoltopalvelut kootaan hyvinvointialueiden järjestämisvastuulle sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa 1.1.2023 alkaen. Uudistuksesta huolimatta opetustoimi ja muut koulutuksen järjestäjät vastaavat edelleen perusopetuksesta sekä toisen asteen koulutuksen järjestämisestä.

Lain esitöiden mukaan hyvinvointialueiden ja kuntien toimivan yhteistyön varmistaminen on tärkeää, jotta oppilaat ja opiskelijat saavat tarvitsemansa tuen opiskeluhuollosta. Olennaista yhteistyön varmistamisessa onkin kuntien ja hyvinvointialueiden välinen tietojenvaihto. Tämän artikkelin päätutkimuskysymyksenä on, mahdollistaako lainsäädäntö sujuvan tiedonvaihdon kunnan ja hyvinvointialueen välillä opetustoimen ja oppilashuollon osalta? Artikkelin alatutkimuskysymyksinä on, mitä vaikutusta tiedonvaihtoon on sillä, että kunta ja hyvinvointialue ovat erillisiä tiedonhallintalain mukaisia tiedonhallintayksiköitä? Toisena alatutkimuskysymyksenä on, voidaanko tiedonvaihtoon soveltaa tiedonhallintalain tiedon luovuttamiseen teknisen rajapinnan avulla koskevia säännöksiä tai tiedonhallintalain mukaista katseluoikeutta? Kolmantena alatutkimuskysymyksenä on, miten EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen mukainen rekisterinpitäjyys kohdentuu kuntaan ja hyvinvointialueeseen opetustoimen ja oppilashuollon osalta, ja mitä vaikutusta tällä on tiedonvaihtoon niiden välillä?

Työryhmä 3. Hyvinvointijohtaminen uusiutuvissa palvelurakenteissa

Työryhmä 3 torstai 17.11.

  1. Traumatologiasta ennaltaehkäisyyn ja hyvinvointiin – huippu-urheilun monimutkaistuva terveyskäsitys ja -hallinto
    Jarmo Mäkinen, Kaisu Mononen ja Minna Blomqvist, Huippu-urheiluinstituutti KIHU

Suomalaisten huippu-urheilijoiden terveydenhuoltoa pyritään modernisoimaan kytkemällä lääke-tiede, urheilufysioterapia, urheilupsykologia ja ravitsemusasiantuntemus aiempaa kiinteämmin urheilijan päivittäiseen valmentautumiseen. Urheilijoiden terveyden strateginen merkitys menestymisen edellytysten luojana ja voittamisen todennäköisyyden kasvattajana on ollut aina selvä mutta nyt sille haetaan uutta, laajempaa viitekehystä, käsitteistöä ja tavoitteita. Pelkän vammojen hoidon sijaan pyritään niiden ennaltaehkäisemiseen ja terveiden harjoituspäivien lisäämiseen. Edelleen fyysisen terveyden lisäksi halutaan panostaa henkiseen terveyteen sekä huomioida urheilijoiden erilaiset elämäntilanteet ja toimintaympäristöt. Meneillään on sekä käsitteellinen että puhetavallinen siirtymä terveestä urheilijasta hyvinvoivaan urheilijaan.

Tarkastelemme tutkimuksessamme yhtäältä urheilijan hyvinvoinnin käsitettä sekä toisaalta siihen liittyvää systeemistä ja poliittista muutosta huippu-urheilujärjestelmässä. Huippu-urheilijoiden tai huipulle pyrkivien urheilijoiden hyvinvointia koskevat käyttäytymis-, lääke- ja sosiaalitieteelliset tutkimukset muodostavat viitekehyksen ensin mainitulle tutkimussuunnalle. Tutkimme ja testaamme erilaisia hyvinvointimäärittelyjä nuorten ja aikuisten maajoukkueurheilijoille suunnatulla kyselyaineistolla (N=782). Vuonna 2020 toteutetussa kyselyssä kartoitettiin urheilijoiden taustoja, kaksoisuraa, harrastuspolkuja, harjoittelua, kilpailemista ja maajoukkuetoimintaa, valmentautu-mista, urheilu-uraa, psyykkisiä valmiuksia, terveyttä ja hyvinvointia sekä urheilijan asemaa yhteiskunnassa. Pyrimme kehittämään tältä pohjalta suomalaisille urheilijoille soveltuvaa hyvin-vointimittaristoa.

Toiseksi tutkimme urheilijoiden hyvinvoinnin edistämistä ja johtamista, mikä muodostaa hallin-nollisen haasteen riippumatta siitä, miten hyvin ymmärrämme itse hyvinvointia. Sisäisten ja ulkoisten arviointien perusteella suomalainen huippu-urheilujärjestelmä näyttäytyy hajautuneena, ja sitä johdetaan verkostona eikä terveydenhuolto tee tässä suhteessa poikkeusta. Asiantuntijoiden mukaan ongelmia tuottavat esimerkiksi yhdenmukaisten hoitolinjausten sekä terveysdatan kerää-miseen ja jakamiseen liittyvät asiat, koska terveydenhuolto nojautuu julkiseen terveydenhuoltoon, yksityissektoriin, liikuntalääketieteenkeskuksiin, urheiluakatemioihin, valmennuskeskuksiin, urheilujärjestöihin ja urheilijoiden henkilökohtaisiin asiantuntijoihin. Näyttääkin siltä, että järjestelmän kompleksisuus on kasvanut sitä myötä, kun käsitteellinen laajentaminen terveydestä hy-vinvointiin on tuonut mukanaan uusia ammattikuntia ja ennalta ehkäisevä toiminta on edellyttänyt katseen siirtämistä nuorempien urheilijoiden laajempaan joukkoon. Monissa maissa kompleksisuutta on pyritty hallitsemaan/mahdollistamaan keräämällä ja jakamalla päivittäistä harjoittelu-, terveys- ja kilpailudataa mutta meillä itsenäiset organisaatiot ja lajit ovat pitäneet toistaiseksi kiinni omista ratkaisuistaan.

2. ”Peruskehikko on olemassa, mutta sitä ei seurattu” – kansanterveysjärjestelmän toiminta ja ketterä hallinta covid-19-pandemiassa vuosina 2020–2021
Huhtakangas Moona, Paananen Henna, Kihlström Laura, Rautiainen Pauli, Keskimäki Ilmo, Karreinen Soila, Tynkkynen Liina-Kaisa

Johdanto ja tavoite: Pandemioiden hallinta on suomalaisessa kansanterveysjärjestelmässä hajau-tettu usealle eri toimijalle. Kansallinen taso on vastuussa strategisen tason ohjauksesta, ja operatiivisesta toiminnasta vastaavat paikallisen ja alueellisen tason toimijat. Poikkihallinnollinen yhteistyö sekä eri toimijoiden intressien yhteensovittaminen ovat usein hajautetun järjestelmän haasteita etenkin kriisitilanteissa. COVID-19-pandemian aikana normaali- ja kriisitilanteiden aikainen lainsäädäntö sekä kansallinen varautumissuunnitelma influenssapandemiaa varten ovat kehystäneet terveysjärjestelmän toimijoiden toimivaltaa ja vastuita paikallisella, alueellisella ja kansallisella tasolla. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää miten suomalainen järjestelmä tosiasiallisesti toimi COVID-19-pandemian aikana: miten toimijoiden vastuut jakautuivat sekä miten toimijoiden itseymmärrys ja muiden toimijoiden rooliodotukset peilautuvat lainsäädännölliseen ja varautumissuunnitelmien muodostamaan kehikkoon siitä, miten toimivallan ja vastuiden odotettiin jakautuvan. Tarkastelun kohteena ovat keskeiset pandemian hallintaan osallistuneet kansanterveysjärjestelmän toimijat paikallisella, alueellisella ja kansallisella tasolla: kunnat, kun-tayhtymät, sairaanhoitopiirit, aluehallintovirastot (AVI), Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL).

Teoreettinen viitekehys: Tutkimuksessa hyödynnetään ketterän ja sopeutuvan hallinnan (agile and adaptive governance) viitekehystä. Ketterä hallinta kuvastaa organisaatioiden kykyä vastata toimintaympäristön muutoksiin ja sopeutuva hallinta toimijoiden keskinäisriippuvuutta.

Menetelmä ja aineisto: Aineisto kerättiin puolistrukturoituina yksilöhaastatteluina kun-tien/kuntayhtymien ja sairaanhoitopiirien johdolta, keskeisiltä pandemiaan hallintaan osallistuneilta ministeriöiltä sekä niiden alaisilta virastoilta (n=53) maaliskuussa 2021 – helmikuussa 2022. Paikallisen ja alueellisen tason aineisto on kerätty neljältä maantieteellisesti ja sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämismalliltaan erilaiselta alueelta. Aineisto analysoitiin käyttäen direc-ted content analysis -lähestymistapaa.

Alustavat tulokset: Analyysissä tunnistettiin kaksi pääluokkaa. 1) päätöksenteon epäselvyys ja perustuminen vaillinaiseen tietoon sekä 2) toimivallan ja osaamisen kohtaaminen. Ensimmäinen pääluokka muodostui yläluokista ´alueellisen ja kansallisen tilannekuvan tulkintaerot ja tarve en-nakoivalle päätöksenteolle´ sekä ´ristiriitainen ohjaus siirsi tulkintavastuuta paikallisille ja alueel-lisille päätöksentekijöille´. Toinen pääluokka muodostui yläluokista ´pandemian edellyttämät hal-lintaresurssit´ sekä ´tarve uusille yhteistyörakenteille´.

Johtopäätökset: Vaikka lainsäädäntö ja pandemiasuunnitelma määrittivät toimijoiden vastuita, vastuista poikettiin pandemian aikana. Yhtäältä poikkeaminen näkyi epäselvyyksinä vastuista ja toimivallasta. Toisaalta järjestelmän toimijat ovat pystyneet vastaamaan ketterästi kriisitilantee-seen yli rooliodotusten.

3. Tiedon hankinta julkisessa terveydenhuollossa toimivien johtajien näkökulmasta
Ritva Kosklin, TtM, KM, Itä-Suomen yliopisto, terveyshallintotiede, WELMA tohtoriohjelma

Terveyenhuollon organisaatioita on totuttu pitämään tietointensiivisinä organisaatioina, joissa tieto on keskeinen voimavara. Tietojohtamista terveydenhuollossa on tarkasteltu monin tavoin, mutta johtajien näkökulmasta tietojohtamiseen liittyviä kysymyksiä on nostettu esille vähemmän. Tässä tutkimuksessa tiedon hankintaa tarkastellaan johtajien näkökulmasta ja tavoitteena on vastata seuraaviin kysymyksiin. Millä tavalla erilaiset tietojohtamisen komponentit, kuten tiedon tarpeet, tiedon käyttö, tiedon jakaminen ja tiedon saatavuus ilmenevät terveydenhuollon johtajien työssä? Millä tavalla terveydenhuollon johtajien taustat ovat yhteydessä tietojohtamisen komponentteihin?

Tutkimus on luonteeltaan kvantitatiivinen. Tutkimusaineisto kerättiin sähköpostitse lähetetyllä kyselylomakkeella kuudesta suomalaisesta terveydenhuollon organisaatiosta syksyllä 2018. Kyselyyn vastasivat lähi-, keski- ja strategisessa johdossa toimivat terveydenhuollon johtajat (n=406). Vastausprosentti kyselyssä oli 37%.

Aineiston analysoinnissa käytettiin SPSS ohjelmaa. Muuttujien välisiä korrelaatioita tarkasteltiin käyttäen apuna Spearmanin järjestyskorrelaatiokerrointa. Faktorianalyysin avulla muuttujat jaettiin viiteen faktoriin, joista muodostetiin seuraavat summamuuttujat: tiedon tarpeet, tiedon käyttö, tiedon jakaminen, tiedon saatavuus ja monipuolinen tieto. Summamuuttujien reliabiliteetti tarkistettiin Cronbachin alpha arvon avulla. Kruskall-Wallisin testiä käytettiin tarkasteltaessa taustamuuttujien, kuten iän, johtamiskokemuksen, johtamisaseman, työn luonteen ja työskentelyorganisaation yhteyttä summamuuttujiin. Koulutustaustan yhteyttä summamuuttujiin tarkasteltiin Mann Whitneyn U-testin avulla.

Terveydenhuollon johtajat tunnistivat tietojohtamiseen liittyvät erilaiset komponentit. Tilastollisesti melkein merkitsevä yhteys oli työkokemuksen ja tiedon käytön välillä (p<0,05) sekä koulutustaustan ja tiedon käytön välillä. Tilastollisesti erittäin merkitsevä yhteys löytyi johtamisaseman ja tiedon käytön väliltä (p<0,001) sekä johtamisaseman ja monimuotoisen tiedon väliltä Työn luonteen ja monimuotoisen tiedon välillä oli myös tilastollisesti erittäin merkitsevä yhteys (p<0,001). Voimakkaimmin vaikutti työskentelyorganisaatio, jolla oli tilastollisesti erittäin merkitsevä yhteys tiedon jakamiseen, tiedon saatavuuteen ja monimuotoiseen tietoon (p<0,001).

Johtajien yksilöllisten taustatekijöiden, kuten iän, johtamiskokemuksen ja koulutustaustan yhteys tietojohtamisen komponentteihin jäi organisaatiotekijöitä heikommaksi. Monet terveydenhuollon organisaatioiden kulttuuriset erityispiirteet vaikuttavat siihen, että tietojohtaminen ei näyttäydy terveydenhuollossa yhtenäisenä. Organisaatiokohtaisia eroja on tiedon jakamisen käytännöissä, tiedon saatavuudessa ja jaettavan tiedon sisällössä. Nämä tiedon hankinaan liittyvät kysymykset korostuvat entisestään hyvinvointialueiden tietojohtamista kehitettäessä.

4. Tekoäly hyvinvointijohtamisen rakenteiden muutoksessa
Mika-Petri Laakkonen, Jyväskylän yliopisto, Informaatioteknologian tiedekunta mika-petri.laakkonen@jyu.fi
Ville Kivivirta, Itä-Suomen yliopisto, Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos ville.kivivirta@uef.fi
Jaana Leinonen, Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta jaana.leinonen@ulapland.fi

Tekoäly muuttaa hyvinvointijohtamisen rakenteita. Ennakoivasta tekoälystä tulee oleellinen osa uudistettaessa hyvinvointialueiden palvelurakenteita. Tarkastelemme hyvinvointijohtamista ja palvelurakenteiden uudistamista digitalisaation ja tiedolla johtamisen näkökulmasta. Vertailemme keskitetyn ja hajautetun tekoälyarkkitehtuurin vaikutuksia palvelurakenteiden uudistumisessa te-koälyapplikaatioiden, kyberturvallisuuden ja hallinnon roolin näkökulmista. Toistaiseksi julkisella sektorilla käytetään keskitettyjä tekoälyarkkitehtuureita. Suuret monikansalliset teknologiayritykset käyttävät kuitenkin jo laajasti hajautettuja ennakoivia algoritmeja palvelujen jakelun opti-mointiin. Hajautetut ennakoivat algoritmit ovat kuitenkin vielä erittäin vähäisessä käytössä julkisella sektorilla ja sen hyvinvointijohtamisessa. Tämän vuoksi on tärkeää analysoida, minkälaista ennakoivaa teknologiaa otetaan käyttöön sosiaali- ja terveysalan johtamisessa ja palvelutuotannossa. Tulevaisuuden ennakoiva tekoäly tarjoaa vaihtoehtoisia strategisia polkuja esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan pitkäaikaiselle strategiatyölle, resurssien vuorovaikutukselle ja yhteistyön ohjaukseen. Julkisen sektorin johtajien kyky hyödyntää tekoälyä hyvinvointijohtamisessa ja hallinnon uudistamisessa muodostuu keskeiseksi osaamisalueeksi. Ennakoivassa tekoälyä hyödyntävässä hyvinvointijohtamisessa demokraattisessa järjestelmässä julkinen sektori luo strategiset edellytykset ja kansalaisten ottavat enemmän vastuuta hallinnosta. Tulevaisuudessa pitäisi tarkemmin tutkia miten tekoäly muuttaa hyvinvointijohtamisen toimijaverkostoja eri tekoälyarkki-tehtuureissa, sillä tällä on keskeinen vaikutus sosiaali- ja terveysjohtamiseen ja työn organisointiin yhteiskunnassa.

5. Strateginen johtaminen uusiutuvassa sosiaali- ja terveydenhuollossa
Salli Koiramäki, TtM, Terveyshallintotiede, Welfare, Health and Management-tohtoriohjelma, Itä-Suomen yliopisto

Sosiaali- ja terveydenhuollon hallinnollinen muutos siirtää palvelut kunnilta hyvinvointi alueille vuoden 2023 alusta. Muutos haastaa myös strategisen johtamisen käytännöt. Perinteinen strateginen johtaminen rationaalisen, hierarkkisen ja johdon määrittelemien linjauksien osalta ei vastaa yhteiskunnan hyvinvointi haasteeseen ja sote – organisaatiossa kaivataan laajempaa näkökulmaa strategiseen johtamiseen. Modernissa strategisessa johtamisessa organisaatio nähdään yksilö- ja ihmislähtöisesti järjestelmä- ja systeemiajattelun sijaan. Henkilöstön, asiakkaiden ja eri yhteistyökumppaneiden osallisuus strategisessa johtamisessa tunnistetaan ja palvelun käyttäjä nähdään myös yhteiskunnallisesti tärkeänä osana palveluprosessia. Strategisessa johtamisessa painotetaan avoimuutta, joustavuutta ja käytännönläheisyyttä. Potilas-asiakas -nimike on muutoksessa kertoen palvelun käyttäjän roolin muutoksesta aktiivisemmaksi sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Tutkimus on kvantitatiivinen kyselytutkimus ja tutkimusaineisto kerättiin kuudesta julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiosta syksyllä 2018. Tutkimuksen kohderyhmänä olivat organisaatioiden eri tasoilla toimivat johtajat ammattitaustasta riippumatta (strateginen johto, keskijohto, lähijohto ja asiantuntijajohto). Kyselylomakkeen strukturoidut kysymykset ja väittämät sisältävät strategiaprosessin, -sisällön ja -johtamisen sekä strategian laadintaan, henkilöstön ja asiakkaiden osallisuuteen, digitaalisuuteen, strategioiden julkisuuteen ja sote – uudistukseen liittyviä väittämiä. Kyselylomakkeet (n=1091) lähetettiin sähköisesti ja yhden muistutusviestin jälkeen tutkimusaineisto (n=406) saatiin kokoon vastausprosentin ollessa 37 %.

Mitä strateginen johtaminen on sote -organisaatioissa ja vaikuttaako johtamisasema, johtamiskoulutus, johtamiskokemus tai johtamistyön kokoaikaisuus strategiseen johtamiseen. Alustavien tulosten perusteella vastaajien koulutustaustalla on tilastollisesti merkitsevä yhteys asiakaslähtöiseen toiminnan johtamiseen. Yliopistotutkinnon suorittaneet painottavat asiakaslähtöisen toiminnan johtamista organisaatiolähtöistä toiminnan johtamista enemmän. Strateginen johtaminen painottuu yksittäisten johtajien ajatteluun ja yhden toimintatavan valintaan yhteisen keskustelun ja erilaisten vaihtoehtojen analysoinnin sijaan. Nykytilan hallitseminen painottuu tulevaisuuden ennakointia enemmän vastauksissa. Strateginen johtaminen on kehittämistoimien suunnittelua ja integroituu toimintaprosessien johtamiseen ja johtamisessa käytetään myös ulkopuolisia asiantuntijoita. Kehittäminen, mittaaminen, osallisuus, digitaalisuus, sote -uudistus ja lähijohtajat nousivat tutkimuksen tuloksissa esille tärkeänä osana strategista johtamista.

Työryhmä 3 perjantai 18.11.

  1. RAI-ARVIOINTIVÄLINEEN KÄYTTÖÖNOTON JOHTAMINEN IÄKKÄIDEN HENKILÖIDEN PALVELUISSA: RAI-ASIANTUNTIJOIDEN HAASTATTELUTUTKIMUS
    Suvi Kuha, Mira Hammarén & Outi Kanste, Lääketieteen tekniikan ja terveystieteiden tutkimusyksikkö, Oulun Yliopisto

Väestön ikääntyminen on maailmanlaajuinen ilmiö, johon liittyy muistisairauksien ilmaantuvuuden kasvu. Suurin osa muistisairaista tarvitsee sairauden edetessä runsaasti sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita. Suomessa iäkkäiden henkilöiden palveluiden järjestämisessä, tuottamisessa ja ohjauksessa on havaittu ongelmia, joiden parantamiseksi on tehty merkittäviä kehitystoimia. Yhtenä laadun parantamistoimena vanhuspalvelulakiin (980/2012) on lisätty muutos, joka velvoittaa käyttämään iäkkäiden henkilöiden palveluissa palveluntarpeen ja toimintakyvyn arvioinnissa RAI-arviointivälinettä viimeistään 1.4.2023 lähtien. RAI-järjestelmän avulla selvitetään asiakkaiden palvelutarpeet yhdenmukaisesti ja monipuolisesti, ja sen tuottaman tiedon avulla asiakkaalle voidaan laatia yksilöllisiä tarpeita vastaava hoito-, palvelu- ja kuntoutussuunnitelma.

RAI-arviointivälineen käyttöönotossa ja RAI-arvioinnin tekemisessä on todettu haasteita. Käyttöönotto toteutuu vaihtelevasti eri palveluntarjoajien ja maantieteellisten alueiden välillä. RAI-järjestelmän käyttöönotossa johdon rooli on merkittävä ja johtajan käyttämät johtamismenetelmät vaikuttavat ratkaisevasti käyttöönoton onnistumiseen. RAI:n käyttöönottoa koskeva tutkimus on keskittynyt kuvaamaan käyttöönottoa ja siihen yhteydessä olevia tekijöitä yleisellä tasolla, mutta tutkimuksia johtamisen sisällöstä ja merkityksestä RAI:n käyttöönotossa ei ole juurikaan saatavilla.

Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata RAI-asiantuntijoiden kokemuksia RAI-järjestelmän käyttöönoton johtamisesta iäkkäiden henkilöiden palveluissa. Tutkimus toteutettiin laadullisena kuvailevana tutkimuksena. Aineisto kerättiin teemahaastatteluina kahdeksan eri organisaation RAI-asiantuntijoilta (n=21) huhti-kesäkuussa 2022. Tutkimukseen valittiin mukavuus- ja lumipallo-otannalla valittuja RAI-asiantuntijoita, jotka ovat toimineet ydinosaajina omassa organisaatios-saan RAI:n käyttöönotossa. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällön analyysillä.

Alustavien tulosten mukaan johtamisen koettiin vaikuttavan keskeisesti RAI:n käyttöönoton onnistumiseen. Asiantuntijoiden kokemuksien mukaan RAI-arviointijärjestelmän käyttöönoton joh-tamisessa korostui käyttöönoton tavoitteiden ja tarkoituksen kirkastaminen, resurssien kohdenta-minen käyttöönoton mahdollistamiseksi, käyttöönoton edistymisen seuraaminen sekä RAI-arviointivälineen käytön ja sen tuottaman tiedon hyödyntämisen juurruttaminen käytäntöön. Lisäksi korostui käyttöönottoa tukevan ilmapiirin luominen, monipuolinen viestintä sekä ammatti-laisten ja johtajien RAI-osaamisen varmistaminen ja kehittäminen. RAI-arviointijärjestelmän käyttöönoton johtamisen kehittämistarpeiksi koettiin johtajien oman RAI-osaamisen vahvistaminen, käyttöönottoa tukevien resurssien lisääminen sekä johtajien välinen vertaistuki käyttöönotolle.

Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää RAI-arviointijärjestelmän käyttöönoton johtamisen kehittämisessä iäkkäiden henkilöiden palveluissa. Johtajien RAI-arviointijärjestelmään ja RAI:n käyttöönottoon liittyvän osaamisen kehittämisellä voidaan vaikuttaa RAI-arviointijärjestelmän tuottamien tulosten hyödyntämiseen ja käyttöönoton onnistumiseen. Jatkotutkimuksia tarvitaan ammattilaisten kokemuksista käyttöönottoa tukevista johtamiskäytännöistä sekä RAI-tiedolla johtamisen toteutumisesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä käyttöönottoprosessin aikana ja sen jälkeen.

2. Sosiaali- ja terveydenhuollon johtajien kokemuksia etäjohtamisesta COVID-19-pandemian lopussa
Minna Hurmekoski, TtM, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos
Arja Häggman-Laitila, professori, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos
Anja Terkamo-Moisio, TtT, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos

Tausta: Etäjohtaminen on etätyön, hajautetun, ajasta ja paikasta riippumattoman sekä liikkuvan työn johtamista, jolloin johtajan ja johdettavan välillä on maantieteellinen etäisyys. Etäjohtamisen yleistymiseen on johtanut hajautettujen organisaatioiden lisääntymisen ohella tietoteknisten rat-kaisujen kehittyminen sekä COVID-19-pandemiaan liittyneet rajoitukset. Käytännön kokemukses-ta huolimatta aiempi etäjohtamisen tutkimus sosiaali- ja terveydenhuollon kontekstissa on vähäis-tä. Tutkimustietoa tarvitaan etäjohtamisen käytänteiden kehittämistyön tueksi.

Tarkoitus: Tutkimuksen tarkoitus on kuvata sosiaali- ja terveydenhuollon johtajien kokemuksia etäjohtamisesta, sen muutoksista ja kehittämisestä COVID-19-pandemian lopussa.

Menetelmät: Aineisto kerättiin valtakunnallisessa Etänä Enemmän – Sotetyö uudistuu -hankkeessa tammi-maaliskuussa 2022 puolistrukturoiduilla haastatteluilla. Haastatteluihin osal-listui yhteensä 12 etäjohtamisen kokemusta omaavaa henkilöä, jotka toimivat johtamistehtävissä terveydenhuollon organisaatioissa neljän eri maakunnan alueella. Aineisto analysoitiin induktiivi-sella sisällönanalyysillä.

Tulokset: Osallistujat kuvasivat hajautettua työtä tuttuna, joskin COVID-19-pandemian alussa organisaatioissa etäjohtamista toteutettiin satunnaisesti tai ei lainkaan. Pandemian jatkuessa ja yhteistyön siirtyessä etäympäristöön etäjohtaminen korostui yhä enemmän, muuttaen samalla myös käsityksiä johtamisesta. Pandemian lopussa johtajat toivat yksimielisesti esiin etäjohtamisen ohjeistusten puuttumisen sekä niiden tarpeen. Yhteisten käytänteiden ja periaatteiden tarve kohdistui muun muassa yhteydenpitoon ja tavoitettavuuteen. Johtajat kuvasivat kohtaamisten ja läsnäolon tarpeen olevan ilmeistä myös etäjohtamisessa. Heidän näkemystensä mukaan hybridimallin johtaminen tulisi mahdollistaa myös tulevaisuudessa. Etäkontekstissa toteutuvassa työhyvinvoinnin johtamisessa erityistä huomiota tulisi kiinnittää osallistujien mukaan työssä jaksamiseen sekä työyhteisön hyvinvointiin. Työntekijöiden autonomiaa voidaan johtajien näkemyksissä tukea luottamuksen avulla. Samoin he kuvasivat työntekijöiden itseohjautuvuuden mahdollistami-sen keinona työhyvinvoinnin tukemiseen etäkontekstissa.

Johtopäätökset: COVID-19-pandemialla on ollut voimakas vaikutus etäjohtamisen käytänteiden käyttöönottoon sekä kehittymiseen sekä organisaatioiden että johtajien tasoilla. Johtajien on täytynyt opetella uudenlainen tapa johtaa nopeassa aikataulussa, mikä korostaa edelleen puutteellisten käytänteiden kehittämisen merkitystä. Etäjohtamiseen liittyvää tutkimustietoa tulisi vahvistaa sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioiden kehittämistyön tueksi. Johtamiskoulutuksessa tulisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota hyvinvoinnin johtamiseen, sen korostuessa etäyhteistyössä.

3. LASTEN JA NUORTEN HYVINVOINNIN JA TOIMINTAKYVYN TUKEMINEN MOBIILISO-VELLUKSEN AVULLA
Olli Kelhä, tohtoriopiskelija, Lapin yliopisto

Tausta ja tavoitteet
Väitöstutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten oppilaiden toimintakykyä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia voidaan kehittää hyvinvointisovelluksen avulla. Tutkimus on kasvatustieteellinen design-tutkimus. * Mobiilisovellukseen rakennetaan pedagoginen työkalu, jonka avulla voidaan kehittää oppilaiden kokonaisvaltaista hyvinvointia ja toimintakykyä Move!-mittausten jälkeen. Move!-mittaukset ovat valtakunnallinen fyysisen suorituskyvyn seurantajärjestelmä. Mittaukset järjestetään joka syksy 5. ja 8. luokkalaisille.

Tutkimuksen pääkysymys on: kuinka lasten ja nuorten fyysistä suorituskykyä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia voidaan kehittää hyvinvointisovelluksen avulla. Tutkimus sisältää kolme osatutki-musta. Ensimmäinen on systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Toinen ja kolmas ovat empiirisiä tut-kimuksia, joissa kohderyhmät ovat kahdeksannen luokan oppilaat ja opettajat.

Hyvinvointisovellusten on todettu olevan tehokas tapa tukea oppilaiden fyysistä aktiivisuutta. Hy-vinvoinnin tukemista holistisesti mobiilisovelluksen avulla on kuitenkin tutkittu vähän. Aikai-semmat tutkimukset myös korostavat tarvetta hyvinvointisovellusten teoreettisen taustan selvit-tämiseen ja interventioiden räätälöimiseen erilaisille käyttäjäryhmille. Tutkimukseni vastaa näi-hin tarpeisiin.

Tutkimuksen merkitys kunnille
Vuoden 2023 alusta sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät hyvinvointialueiden tuotettavaksi, jolloin kuntien rooli hyvinvoinnin edistämisessä korostuu. Tästä johtuen kunnissa on kehitettävä uusia matalan kynnyksen ratkaisuja kuntalaisten kokonaisvaltaisen terveyden edistämiseksi. Tarve ennaltaehkäisevälle työlle tulee kasvamaan entisestään tulevaisuudessa. Vuonna 2021 Move!- mittauksissa yli 40 prosentilla oppilaista toimintakyky oli tasolla, jolla on vaikea selvitä arjen haasteista.

Tutkimus alkoi tänä syksynä ja tulokset raportoidaan vuonna 2024. Tutkimus tarjoaa uutta tietoa ja ratkaisuja nuorten fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tueksi. Kehitettävää vuorovaikutteista digitaalista työkalua voivat hyödyntää poikkihallinnollisesti liikunnan ja terveystiedon opettajat, kouluterveydenhoitajat ja kuraattorit, mutta myös oppilaat itsenäisesti. Tutkimus tarjoaa myös kouluille helpotusta Move!-mittausten järjestämiseen, kun työkalu kokoaa oppilaiden tulokset valmiiksi raportoitavaan muotoon. Tutkimustuloksia voidaan soveltaa myös muiden ikä- ja käyttäjäryhmien terveyden edistämisessä esimerkiksi mielen jaksamisen tukena. Tutkimus myös avaa mahdollisuuksia hyödyntää hyvinvointisovellusta tiedolla johtamiseen.

4. Rehtoreiden ja sivistystoimenjohtajien asiantuntijapuhe lasten ja nuorten osallistumisesta kouluyhteisöissä
Henna Nurmi, yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto, Jaana Leinonen, yliopistonlehtori, dosentti, Lapin yliopisto

Viime aikoina osallistumista on pyritty edistämään koulujen toiminnassa. Ajatuksena on ollut, että kouluikäisten lasten hyvinvointiin liittyvien ilkeiden ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan eri-laisten näkökulmien yhdistämistä, koulun ohella muita sidosryhmiä sekä lapsia ja nuoria itsejään. Tämä tutkimus kiinnittyy erityisesti sosiaaliseen hyvinvointiin ja osallistumiseen kouluyhteisöis-sä, jossa hyvinvoinnin kannalta olennaisia tekijöitä ovat kokemukset kuulluksi tulemisesta ja vai-kutusmahdollisuudet koulun toimintaan (esim. Pearce & Woods 2016; Ollila & Kujala 2013). Aiempi tutkimus on osoittanut, ettei lasten ja nuorten osallistuminen kouluyhteisöissä aina toteu-du odotetulla tavalla. Lapset ja nuoret näkevät osallistumismahdollisuutensa rajallisina ja osallis-tumista määrittää passiivisuus (McCormack ym. 2021). Lisäksi lasten ja nuorten kokemustieto saattaa jäädä hyödyntämättä toiminnan kehittämisen tukena (Nurmi ym. 2019). Aiemmassa tut-kimuksessa on tunnistettu, että kuntatoimijoiden yksilöllisillä valmiuksilla, kuten asenteilla, on merkitystä osallistumisen toteutumiselle (Värttö & Rapeli 2019).

Tekeillä olevassa artikkelissa on tarkoitus tarkastella lappilaisten rehtoreiden ja sivistystoi-menjohtajien asiantuntijapuhetta siitä, mitä lasten ja nuorten osallistuminen on käytännössä kou-luyhteisöissä. Empiirisen tutkimuksen aineistona ovat ArkTORI-hankkeessa rehtoreilta ja sivis-tystoimen johdon edustajilta kerätyt temaattiset yksilöhaastattelut (N=20). Tutkimuksen analyysi on tehty aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla, jonka tuloksena on muodostunut neljä osallistu-mista kuvaavaa kategoriaa: osallistumisen mahdollisuuksiin liittyvä asiantuntijapuhe, osallistumi-sen haasteita tunnistava asiantuntijapuhe, osallistumisen reunaehdot tunnistava asiantuntijapuhe sekä osallistumisen kulttuuria tukeva asiantuntijapuhe. Työryhmässä tarkoituksena olisi esitellä tutkimuksen alustavia tuloksia.

Työryhmä 5. Design julkisten palvelujen (yhteis)kehittämisessä

Työryhmä 5 torstai 17.11.

  1. A framework for implementing (digital) co-creation
    Virpi Timonen, Helsingin yliopisto

Background: Cocreation has emerged as a ubiquitous research and service development approach across health-oriented disciplines. However, some have expressed concerns that the term has been co-opted in such a way that sidesteps meaningful engagement with all stakeholders. These issues are particularly acute when engaging populations like older adults, who are considered ‘vulnerable’.

Aims and objectives: Our aim in this paper is to offer an effective – and hopefully more inclusive – framework to co-create value with vulnerable populations in complex environments.

Methods: The research design comprised five stages including four different data collection contexts: focus groups, in-depth interviews; workshops and a hackathon. We report on both the successful and problematic aspects of the co-creation we experienced during the project we undertook, in order to distil the lessons from the process as a whole.

Findings: Nine clear recommendations for implementing digital value co-creation projects were identified. The framework points to three important outcomes, taking into account barriers and enablers, of the value cocreation process: pre-cocreation; cocreation and post-cocreation. These are 1) cohesion and purpose among diverse stakeholders; 2) even distribution of power and knowledge; and 3) generation of measurable outcomes.

Discussion and conclusions: Our proposed framework acts as a co-creation methodology to help scholars and practitioners navigate this complex, multi-task and multi-stakeholder process, which is more demanding than traditional citizen participation. The lessons learned through our experience of working with a private/public partnership and distilled here, provide the path to more successful and goal-oriented cocreation practices.

2. Kuuluuko asiakkaan ja kansalaisen ääni julkisten palveluiden kehittämisessä? Matkalla kohti yhteiskehittämistä.
VTT Petri Uusikylä, Vaasan yliopisto, YTM Urho Lintinen, Frisky & Anjoy

Julkisten palveluiden uudistamisessa kansalaisnäkökulmasta tai -lähtöisyydestä on muodostunut yksi reformien keskeisimmistä lähtökohdista: käsitystä kansalaisesta passiivisena julkisten palveluiden kuluttajana on haastanut uusi käsitys dynaamisesta kansalaisesta, jolla nähdään olevan rooli julkisten palveluiden yhteisissä suunnittelu-, päätöksenteko-, tuottamis- ja arviointivaiheissa. Taustalla vaikuttavat julkisen hallintoon kohdistuva paine vastata yhä herkemmin yhteiskunnasta nouseviin tarpeisiin, vaatimuksiin ja muutoksiin yleisemminkin. Myös EUPAN:in (European Public Administration Network) agendalla on ollut asiakas- ja kansalaistyytyväisyysnäkökulman rooli julkisissa palveluissa. Selvitysten mukaan asiakastyytyväisyyden mittaaminen ja tutkiminen voi tuottaa neljänlaisia hyötyjä julkisille palveluorganisaatioille: 1) asiakasfokuksen painottuminen ja terävöityminen kertyneen tiedon kautta 2) syvempi ymmärtäminen asiakastyytyväisyyden ja -tyytymättömyyden ajureista 3) organisaation suorituskyvyn johtamisen ja hallinnoinnin paraneminen ja 4) toiminnallisen tehokkuuden kehittyminen.

Tämän tutkimuksen tavoitteena on tunnistaa eri hallinnonalojen keskeisimmät valtion, hyvinvointialueiden ja kuntien palvelut tai palvelukokonaisuudet (eri palvelukanavittain) hyödyntäen myös tutkimustietoa ja mahdollisia kansainvälisiä verrokkeja. Palvelukokonaisuudet/palveluketjut voivat olla myös useamman kuin yhden toimijan tuottamia. Tarkastelussa huomioidaan myös palveluprosessin/palveluketjun kokonaisuus sekä ohjaus eri palvelukanaviin sekä selvitetään näitä palveluja tai palvelukokonaisuuksia kuvaavat, kansalais- ja asiakaskokemusta operationalisoivat konkreettiset valmiit tietolähteet ja aineistot (tutkimukset, selvitykset, mittarit, ml. palveluntuottajien toiminnassa syntyvä tieto yms.) ja kuvata tämä nykytilan tietopohja. Lisäksi hankkeessa arvioidaan aineistojen ja tietolähteiden tietosisältö, vertailtavuus, kattavuus ja luonne (esim. ovatko kertaluonteisia vai toistuvatko ja kuinka usein, ovatko numeerista vai laadullista tietoa, ovatko koneellisesti luettavissa ja millä edellytyksin). Tavoitteena on tuottaa valtioneuvostolle kattava kokonaiskuva julkisten palveluiden asiakas- ja kansalaistyytyväisyyden tilasta sekä tuottaa tieteelliseen keskusteluun empiirinen analyysi suomalaisen julkisten palveluiden järjestelmän osallisuuden ja yhteiskehittämisen tilasta.

3. Inclusive digital co-production? exploring the process of community development during the Covid-19 pandemic 
Sofi Perikangas & Sanna Tuurnas, Vaasan yliopisto

This article analyses inclusion in digital co-production during a community development project. We identify the design principles for digital co-production and discuss how to make digital co-production activities more inclusive. Thus we contribute to an important yet not widely studied aspect of co-production: the design of the co-production process. The study suggests that digital co-production offers no quick fix for the democracy dilemma in co-production.  Research on co-production needs to shift to study co-production design as a process that enables public managers to better understand the varying implications of co-production in public management settings. 

4. Affordanssit digitaalisten palveluiden yhteiskehittämisessä: Osallistavan suunnittelun lähestymistapa yksilöllisten tarpeiden huomioimiseksi
Tomi Niemi, Sosiaali- ja terveyshallintotiede, Vaasan yliopisto

Digitalisaatio on ilmiönä ollut tunnistettavissa jo usean vuosikymmenen, kuten esimerkiksi Negroponte (1995) ja Castells (2002; 2010) osoittavat –joten ilmiön kohdalla on vaikea enää puhua merkittävästä uutuudesta. Digitaaliteknologian hyödyntäminen on kuitenkin osoittanut kiistattomia vaikutuksia niin yhteiskunnan toimintaan, työmarkkinoihin ja liiketoimintaan, kuten myös ihmisten arkeen ja käyttäytymisen (ks. Henriette, Feki & Boughzala 2015). Ilmiön laajat vaikutukset ilmentävätkin teknologian sisältämää yhteiskunnallista merkittävyyttä ja arvoa, jonka täysimääräinen hyödyntäminen edellyttää kuitenkin digitaaliteknologian potentiaalin laaja-alaista ymmärrystä.

Huolimatta teknologisen kehityksen tilasta ja digitaalisten ratkaisujen levinneisyydestä, ilmiö näyttäytyy useimmille edelleen melko epämääräisenä ja hyvin subjektiivisesti ymmärrettynä asiana (ks. esim Alter 2010; Spencer 2017). Tämä digitalisaation kaksijakoisuus, toisaalta ratkaisujen tarjoajana – toisaalta muutoksen aiheuttajana esittää tarpeen sähköisten palveluiden ja digitaalisten ratkaisujen käyttäjälähtöiselle kehittämiselle (vrt. user-centered design). Affordanssiteorian näkökulma (suom. tarjouma) tarjoaa tässä tapauksessa näkemyksen subjektiivisesti ymmärrettyjen ilmiöiden hahmottamiseksi ja tukee monitulkintaisten mahdollisuuksien havaitsemista. Affordanssinäkökulma digitalisaatioon nostaa esiin digitaaliteknologian potentiaalin yhdessä asiaa tarkastelevan käyttäjän ominaisuuksien kanssa, muodostaen teknologisen ympäristön ja käyttäjän välisen tarkastelun kautta kokonaisvaltaisen näkemyksen digitalisaation potentiaalista sekä haavoittuvuuksista.

Affordanssiteorian näkökulmat ovat omiaan nostamaan käyttäjän digitaalisen palvelukehittämisen keskiöön. Yhteiskehittämisen lähestymistapa taas toisaalta tarjoaa merkittävän mahdollisuuden molemminpuoliseen arvonluontiin julkisten palvelujen tuottamisprosesseissa. Yhteiskehittämisessä aiheeseen liittyvät jäsenet antavat keskinäisessä yhteistyössä panoksensa kehitteillä oleviin palveluprosesseihin. Näkökulma sitouttaa yhteisen arvostuksen ja vuorovaikutuksen kautta käyttäjän osaksi kehitystiimiä, kuten mm. Osborne ym. (2021) tuovat esille. Tiedepäivillä esiteltävä tutkimus esittääkin näkemyksen laaja-alaisesti eri käyttäjäryhmiä osallistavan yhteiskehittämisen ja käyttäjien subjektiivisia näkemyksiä arvostavan kehittämismenetelmän mahdollisuuksista. Tutkimus on toteutettu affordanssiteoriaa, osallistavaa suunnittelua (participatory design) ja deliberatiivisen demokratian periaatteita hyödyntävän väitöstutkimuksen osana.

Työryhmä 6. Hallintotieteellinen vertailu avaimena Pohjoismaihin

Työryhmä 6 torstai 17.11.

  1. Nuorten äänestysprosentit Pohjoismaiden paikallisvaaleissa
    Sami Borg

Käsittelen keskustelutyyppisessä ja tilastopainotteisessa esityksessäni äänestysprosentteja Pohjoismaiden kunta-/paikallisvaaleissa. Keskityn erityisesti nuorten äänestysprosentteihin viimeisimmissä paikallisvaaleissa. Mitkä tekijät selittävät yleisesti ottaen Pohjoismaiden paikallisvaalien äänestysprosenttien eroja? Kuinka luotettavia tietoja ikäryhmien äänestysprosenteista on saatavissa? Miten nuorten äänestysprosentit poikkeavat Pohjoismaissa muista ikäryhmistä ja millaisia maiden väliset erot ovat nuorten äänestysaktiivisuudessa? Äänestysaktiivisuustiedot perustuvat lähinnä rekisteriaineistoihin. Arvioin esityksessä myös maiden välisten erojen mahdollisia syitä valitsijoiden poliittista kiinnittymistä koskevilla kyselytiedoilla. Tässä yhteydessä kansainvälisesti vertailevista kyselyaineistoista on käytössä ainakin European Social Survey.

2. Kunnan arviointikertomuksen samankaltaisuus lainsäädännön kanssa: arviointikertomuksen muodon, sekä kunnan tilintarkastajan ja tarkastuslautakunnan piirteiden yhteys
Riikka Holopainen, Jaana Kettunen, Hannu Ojala, Jani Saastamoinen, Asko Uoti

Tämä tutkimus käsittelee julkishallinnon tarkastusta ja arviointia pohjoismaisessa viitekehyksessä. Siinä tutkitaan suomalaiskuntien arviointiraportteja ja tutkimusasetelmassa näitä peilataan aikaisempaan Suomen ja muiden Pohjoismaiden kirjallisuuteen. Tutkimuksen lähtökohtana on runsas aikaisempi yksityisiä yrityksiä koskeva tilintarkastustutkimus, jota verrataan niukempaan aikaisempaan julkishallinnon tarkastuksen tutkimukseen.

Viime vuosina on julkaistu runsaasti tilintarkastuksen laatua koskevaa kirjallisuutta, ja tulokset viittaavat siihen, että tilintarkastajan ominaisuudet vaikuttavat tilintarkastuksen lopputulokseen. Näiden vaikutusten lainalaisuudet eivät kuitenkaan ole vielä selvillä ja lisää tutkimusta aiheesta kaivataan. (Kallunki, Kallunki, Niemi ja Nilsson 2019). On myös todettu, että julkisen ja yksityisen tarkastuksen tutkimuksia voidaan määritellä ja tutkia monissa tapauksissa samoilla menetelmillä. Aikaisemmassa tutkimuksessa on todettu yksityisen sektorin tilintarkastuksen tutkimuksessa sovellettavien työkalujen kuten agentti- ja signalointiteorioiden käyttökelpoisuus myös julkissektorissa. (Johnsen, Robertsen ja Äsland 2004; Hay ja Cordery 2018).

Euroopan Unionissa noin kolmasosa julkisista menoista käytetään paikallishallinnossa, mikä lisää julkisten varojen käytön läpinäkyvyyden ja valvonnan tarvetta (Marques ja Pinto, 2019). Aikaisemman kirjallisuuden mukaan tarkastuksen laatu vaihtelee (Defond ja Zhang 2014; Francis 2004), mutta avoimen sisäisen keskustelun uskotaan tuottavan parempaa tarkastuspalvelua (Vera-Munõz, 2006). Läpinäkyvien parhaiden käytäntöjen käyttöönoton odotetaan parantavan tarkastusryhmien toimintaa (Dowling 2009). Lisäksi International Auditing and Assurance Standards Board vaatii tarkastusorganisaatiota valvomaan tarkastustyön laatua. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että yksittäinen tilintarkastaja hyötyy taloudellisesti korkealaatuisesta tarkastuksesta, mutta palkkio voi vaihdella yhteisön koon tai toimialan mukaan (Francis ja Yu 2009; Kallunki ym.2019). Myös tilintarkastajan ominaisuuksien kuten älykkyyden ja työhistorian on todettu vaikuttavan tilintarkastuksen laatuun (Kallunki, Kallunki, Niemi ja Nilsson 2019). Niin ikään Gul, Wu ja Yang (2013) mukaan tilintarkastajan sukupuolella on todettu olevan vaikutuksia tilintarkastuksen laatuun.

Tämän tutkimuksen taustana on 2000-luvun pohjoismaista kuntatilintarkastusta käsittelevän kirjallisuuden esiin nostamat teemat (Ojala, Uoti, Saastamoinen, Kettunen ja Pesu 2021). Pohjoismaissa kunnat ovat julkisen palveluntuotannon ja hallinnon keskiössä (Johnsen, Meklin, Oulasvirta ja Vakkuri, 2001). Tämän vuoksi on tärkeää, että kunnan hallinnon laadusta ja tilintarkastuksen laadusta on olemassa luotettavaa tutkimustietoa. Pohjoismaisen kuntatilintarkastuksen yhteisenä piirteenä voidaan nähdä ammattimaisen ja poliittisen tarkastuksen yhdistämisen, mutta tarkastuksen ja valvonnan toteuttamistavoissa on kuitenkin havaittu olevan myös maakohtaisia erityispiirteitä (Collin Haraldsson, Tagesson ja Blank, 2017; Ojala, Uoti, Saastamoinen, Kettunen ja Pesu 2021; Tagesson & Grossi, 2015).

Tutkimuksemme tavoitteena on luoda mittari, jolla arvioidaan kunnan hallinnon kyvykkyyttä. Kuten aiemmassa yksityistä sektoria koskevassa kirjallisuudessa on tuotettu yrityksen johdon kyvykkyyden ja yrityksen suoriutumisen välistä yhteyttä koskevaa mittaristoa (Baik Choi ja Farber, 2020), myös tässä tutkimuksessa on tavoitteena tuottaa mittareita, jotka perustuvat kuntien palvelutuotannon määrään (output) ja kunnan käytössä olevien resurssien määriin (input).

Tutkimuksemme aineistona käytetään valtaosaa manner-Suomen kuntien arviointikertomuksista. Arviointikertomukset nousevat tutkimuksemme mielenkiinnon kohteeksi, sillä ne ovat keskeinen tuotos kuntien ja kuntayhtymien valvontaprosessista. Mittaristoomme sisältyy arviointikertomuksiin sisältyvän idiosynkraattisen tekstin, kuntakohtaisen tekstin suhteellinen osuus arviointikertomuksen tekstistä. Sen sijaan suoraan muualta (meillä suoraan lainsäädäntöön sisältyvä) teksti tulkitaan epäinformatiiviseksi (ns. boiler plate – teksti). Tarkastuslautakunnan ohjaavan roolin vuoksi huomioimme tutkimuksessamme useita tarkastuslautakuntaan liittyviä piirteitä, kuten lautakunnan puheenjohtajan sukupuolen.

Uskomme, että tämän tutkimuksen tulokset ovat mielenkiintoisia tilintarkastusta tarjoaville yhteisöille samoin kuin kunnille, jotka ostavat tilintarkastuspalveluja. Samalla tuloksista on mahdollisesti tulevaisuudessa hyötyä kuntien rahoituksen suunnittelussa ja edelleen oikeudenmukaisessa rahanjaossa. Osittain tuloksista voivat hyötyä myös tilintarkastusta käyttävät yksityiset yritykset, heidän pyrkiessä löytämään laadukasta tilintarkastusta. Kunnanjohdon kyvykkyysmittaria on myös mahdollista soveltaa kunnanjohdon palkkaukseen ja muuhun arviointiin liittyvissä käytännön prosesseissa.

3. Comparative study on gender policies and sport governance in the Nordic countries
Marjukka Mikkonen, Väitöskirjatutkija, Tampere University, Faculty of Management and Business

Equality for all is one of the foundational ideals in the Nordic welfare state model. Since the 60s gender equality has been on the government’s agenda impacting naturally the sports sector as well. All the Nordic countries have been in the forefront with setting gender equality laws (1979 Sweden; 1978 Norway; 1987 Finland). Regardless of the shared identity as a welfare state the countries have differences in their political, institutional and cultural aspects in relation to gender equality (see Ottesen et al 210), as well as regarding development of their sports model, in which Norway and Sweden represent more of the Nordic model with strong sport movement and Finland more of a mixed model. Through these similarities and differences the countries offer a fruitful context to explore and increase out understanding on gender policies and sport governance in the Nordic countries.

The aim of this paper is to analyze gender policies in three of the Nordic countries and understand their relationship with gender equality in national sport organizations (including NGBs and the central organizations) with historical approach. In addition to exploring the shared similarities in the trajectories, the aim is to identify differences between the three countries and analyse why do they exist. The data bases on literature review and policy analysis based on archive material of gender policymaking main data consists of policy documents and archive material.

4. Local politicians, housing and climate
Linnéa Henriksson

Are there any local housing policies in Finland? What are Finnish local politicians’ perceptions of priorities connected to housing and climate policies.

Cities are also in need of climate adaptation in order to remain inhabitable and operational in the future as the climate change proceeds. The bigger the city, the more topical becomes the question of housing, also with regard to climate targets. Housing and climate are closely connected, which is often well expressed on the strategic level. It remains to be demonstrated how climate issues and housing policies are integrated in the municipal decision-making in Finland. The integration of housing policy and climate policy is challenging in particular as climate policy targets are set in a multilevel governance framework, in comparison to housing policy which traditionally is set within a nationally or locally determined policy framework.

Given the relevance of housing as a growing political topic, housing research has a surprisingly thin history in political science and public administration in Finland. Linkages between climate policy and housing in Finland have not been studied from the perspective of municipal decision-making. Traditionally housing issues are of subordinate rank compared to other policy issues (Rasinkangas et al., 2021:6) and Finnish politicians are not very interested in housing issues, at least not explicitly as such (36 per cent), while the interest in land use is much bigger (79 per cent) and the interest in climate action is smaller (15 per cent) (Kuntapäättäjätutkimus 2020).

Työryhmä 7. Teoriat sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnassa

Työryhmä 7 perjantai 18.11.

  1. Sydänpotilaan älylaitteilla tuottaman tiedon hyödyntäminen terveydenhuollossa – kartoittava kirjallisuuskatsaus
    Liisa Keikkonen

Älylaitteiden ja erilaisten sovellusten määrä on jatkuvassa kasvussa ja ne voivat tuottaa suuren määrän tietoa käyttäjiensä terveyteen liittyen. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää puettavilla älylaitteilla ja älypuhelimiin ladattavilla sovelluksilla tuotettua tietoa ja sen hyödyntämistä sydänpotilaiden hoidossa. Tavoitteena oli saada lisätietoa potilaiden itse tuottaman terveystiedon käyttömahdollisuuksista heidän hoidossaan. Teoreettisena viitekehyksenä oli Choon tiedonhallinnan prosessimalli, joka käsittelee tiedonhallintaa kuuden eri osa-alueen kautta. Tutkimuksen metodina oli kartoittava kirjallisuuskatsaus, jonka apuna käytettiin Joanna Briggs instituutin kehittämää menetelmää. Lopulliseen tutkimusaineistoon valikoitui mukaan 20 julkaisua.

Tutkimustulosten perusteella älylaitteet ja sovellukset tuottivat monipuolisesti käytettävissä olevaa ja usein myös laadukasta tietoa sydänpotilaan terveydestä ja hyvinvoinnista. Pulssitaso, päivittäinen askelmäärä ja aktiivisuustaso, verenpaine, sydämen rytmi, sydänfilmi, valtimoiden joustavuus ja uni nousivat esille aineistosta. Lisäksi erilaisten sovelluksissa olevien käyttäjille suunnattujen oirekyselyiden ja itsearvioiden avulla saatiin tietää käyttäjien terveystottumuksista ja oireista.

Tutkimustuloksissa korostui Choon tiedonhallinnan prosessimallin tiedon hyödyntämisen osa- alue. Tietoa hyödynnettiin monipuolisesti terveydenhuollossa, joista esimerkkinä ennaltaehkäisy ja etäseuranta nousivat vahvasti esille, sekä avunsaannin ja oireisiin puuttumisen nopeutuminen. Terveydenhuollon ammattilaiset saivat älylaitteista ja sovelluksista tärkeää lisätietoa sairauden etenemisestä ja sydänsairauksien riskitekijöistä. Lisäksi tieto oli diagnosoinnin tukena ja apuna, mutta usein siihen tarvittiin muitakin tietolähteitä. Älylaitteet ja sovellukset tuottivat säästöjä ja nopeuttivat hoitoprosesseja. Älylaitteiden ja sovellusten tuottamaa tietoa sydänterveydestä hyödynnettiin myös tutkimustyössä. Lisäksi älylaitteiden ja sovellusten käyttäjät hyötyivät itsekin tuotetusta tiedosta. Heidän hoitoonsa sitoutuminen parantui ja he osasivat hakeutua tarpeeksi ajoissa terveydenhuollon ammattilaisen vastaanotolle. Älylaitteiden ja sovellusten tuottaman tiedon hyödyntämistä varten tulee jatkossa kehittää ja ottaa käyttöön sopivia viitekehyksiä, joiden avulla tieto saadaan parhaiten käytettyä hyödyksi sydänpotilaan hoidossa.

Tiedonhallinnan prosessimallin tiedon jakamisen osa-alue vaatii vielä kehitystä. Tiedonsiirto älylaitteesta esimerkiksi sähköiseen potilastietojärjestelmään tapahtui usein esimerkiksi bluetoothin tai internet-yhteyden avulla, mutta tieto ei ollut aina helposti saatavilla tai jaettavissa. Kun potilaiden itse tuottamaa tietoa yhdisteltiin muihin tietoihin, kuten sähköisen potilastietojärjestelmän tietoihin, oli siitä usein suurempi hyöty ja tilanteesta saatiin laajempi kuva.  

Tulevaisuudessa terveysteknologia tulee lisääntymään ja tietoa saadaan koko ajan enemmän. Tekoälyä ja koneoppimista käytetään jo nyt, mutta niiden hyödyntäminen tulee lisääntymään. On myös tärkeä selvittää, miten hyvin terveysteknologia ja potilaan itse tuottama tieto implementoituu käytännön työhön, jossa prosessit ovat usein monimutkaisia. Jatkossa on aiheellista selvittää tiedon yhteensopivuutta, luotettavuutta sekä tietoturvaa.

2. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten tiedon jakamisen hallintomekanismit: Teoreettisen viitekehyksen esittely
Mira Hammarén1, Suvi Kuha1 & Outi Kanste1
1Lääketieteen tekniikan ja terveystieteiden tutkimusyksikkö, Oulun Yliopisto

Tiedon jakamisella on tärkeä rooli tiedonhallinnassa, organisaation tehokkuudessa ja sosiaali- ja terveyspalveluiden laadussa. Tieto voi olla hiljaista tietoa (subjektiivista kuten tietämys, taidot, asenteet tai oivallukset) tai eksplisiittistä (objektiivista, jossain muodossa dokumentoitua tietoa)1. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset voidaan luokitella tietotyöntekijöiksi: He omaavat vahvan ammatillisen osaamisen, jonka ylläpitäminen edellyttää heiltä jatkuvaa tiedon päivittämistä. Erityisesti hiljaisen tiedon jakaminen kokeneilta ammattilaisilta työyhteisölle on tärkeää potilasturvallisuuden ja laadukkaiden palveluiden varmistamiseksi. Tiedon jakamisen esteiksi organisaatioissa on tunnistettu erilaisten tiedon jakamisen käytäntöjen ja menetelmien puuttuminen2.

Tabrizi & Morgan (2014) ovat mallintaneet eri tiedon jakamisen hallintomekanismeja (knowledge sharing governance mechanism) terveydenhuollossa, joita ovat organisaatioympäristö (henkilöstövoimavarojen johtaminen, aika ja resurssit, johtajuuden tuki), teknologinen tuki (ICT-järjestelmät, ICT osaaminen) sekä organisaatiokulttuuri (luottamus, virheistä oppiminen)3. Tiedon jakaminen Sabeeh ym. (2017) mukaan koostuu kuudesta osa-alueesta, joita ovat tiedon hankkiminen, tiedon kanssa tekemisissä olevat ihmiset, tiedon jakamiskulttuuri, tietovarasto, ICT-tuki ja ylimmän johdon tuki4.

Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että psykososiologiset tekijät, kuten positiiviset asenteet ja käsitys tiedon jakamisen normeista, vaikuttavat yksilön aikomukseen jakaa tietoa5. Tiedon jakamiseen liittyy vahvasti yksilön kokema hyöty sekä motivaatiotekijät. Näin ollen organisaation tulee henkilöstövoimavarojen johtamisella, käytänteillä pyrkiä edistämään ammattilaisen kokemusta tiedon jakamisen hyödyllisyydestä ja merkityksellisyydestä. Tiedon jakamisen kannustamiseksi on ehdotettu motivaatiojärjestelmiä kuten palkkioita2, mutta ulkoisen motivaation sijaan sisäisen motivaation tukeminen on koettu tehokkaammaksi tavaksi edistää tiedon jakamista6.

Tiedon ja osaamisen jakamista vaikeuttaa työn kiireellisyys ja teknologian lisääntynyt käyttöönotto7, joka heikentää ammattilaisten välistä vuorovaikutusta. Organisaatioiden tehtävänä on tukea ammattilaisten välistä vuorovaikutusta ja mahdollistaa olosuhteet ammattilaisten tiedon jakamiselle tarjoamalla resursseja ja aikaa8.

Johtajuudella on tunnistettu olevan merkittävä rooli ammattilaisten tiedon jakamisessa. Johtajuudella voidaan tukea tiedon jakamista yksilötasolla motivoimalla ja inspiroimalla, työyhteisötasolla rakentamalla tiimityötä ja organisaatiotasolla luomalla ja vaikuttamalla organisaatiokulttuuriin9. Ammattilaisten kokema autonomian ja vapauden tunne on todettu lisäävän ammattilaisen motivaatiota jakaa tietoa6. Tukemalla tiedon jakamista voidaan edistää koko organisaation tiedonhallintaa ja tehostaa sitä. Näiden hallintomekanismien avulla sosiaali- terveydenhuollon organisaatiot voivat tukea ja kannustaa ammattilaisiaan osallistumaan tiedon jakamiseen3.

3. ”Tietäjät tietää” – tilannetietoisuuden paradoksit terveyskriiseissä
Jari Autiomäki (Vaasan yliopisto), Patrik Nordin (Vaasan yliopisto), Harri Jalonen (Vaasan yliopisto), Kari Jalonen (Demos Helsinki, Aalto-yliopisto)

Tietoperusteisuuden korostaminen sosiaali- ja terveydenhuollossa voidaan tulkita haluksi vähentää päätöksenteon poliittista ulottuvuutta. Kun tieto kehystetään neutraaliksi resurssiksi, sen tehtäväksi mielletään päätöksenteon objektiivisuuden varmistaminen. Käytännössä päätöksenteko on kuitenkin jatkuvaa tiedon ja argumentaation kamppailua. Tieto on tärkeä päätöksenteon elementti, mutta samalla resurssi, jota hyödynnetään valikoivasti. Täydellisen rationaalisuuden sijaan päätöksentekoa on kuvattu rajoitetusti rationaaliseksi (Simon 1957). ja siinä tiedonmuodostuksen prosessit ovat tavoiteorientoituneita, mikä näkyy subjektiivisena toimintaympäristön havainnointina, informaation arvottamisena ja valikoivana tulkintana. Päätöksentekijät poimivat kantojensa pohjaksi väistämättä tietoja ja argumentteja, jotka sopivat heidän aiempiin tulkintoihinsa tai joiden he arvioivat edistävän asiaansa.

Päätöksenteon tietoperusteisuus on haasteellista jo pelkästään normaalioloissa, mutta sitäkin haasteellisempaa siitä tulee kriisitilanteissa, joissa faktat, uskomukset, ideat ja epäjohdonmukaisuudet kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka tekee syiden ja seurausten erottamisesta vaikeaa (Cairney 2020). Tulkinta tiivistyy päätöksentekoa tukevan tilannetietoisuuden muodostamiseen ja terveyskriisien kohdalla tässä on kysymys vuorovaikutuksesta, jossa poliittiseen mandaattiin toimintansa perustavat poliitikot, virkavastuulla päätöksiä valmistelevat viranhaltijat, tieteen pelisääntöjä noudattavat tutkijat ja eri intressejä edustavat tahot pyrkivät ymmärtämään tapahtunutta, mutta myös laatimaan mahdollisia tulevia skenaarioita. Tilannetietoisuuden muodostamisen keskeisenä haasteena on se, että tiedon tuotanto on yhteiskunnassa hajautettu ja usein erillään sitä tarvitsevista tahoista, syntyen ja kehittyen merkittävissä määrin tilannekohtaisesti ja ennakoimattomasti toimijoiden välisen vuorovaikutuksen tuloksena.

Yhtäältä vuorovaikutuksesta ja toisaalta tietämiseen liittyvästä epävarmuudesta johtuen tilannetietoisuuden muodostamisen dynamiikka on lähtökohtaisesti jännitteistä. Jännitteisyys leviää päätöksentekoon ja sen valmisteluun erilaisina tulkintoina kulloisestakin tilanteesta. Yhdestä ja samasta asiasta tehtävät itsessään perustellut, mutta toisilleen vastakkaiset tulkinnat käsitteellistetään tässä tutkimuksessa tilannetietoisuuden paradokseiksi, jotka ovat tilannetietoisuuden ominaispiirteitä.

Tässä esityksessä käsitellään paradoksisuutta kollektiivisen tilannetietoisuuden rakentamisen kautta, keskittyen erityisesti kolmeen eri osa-alueeseen: tiedonkeruuseen, lainvalmisteluun ja ohjaukseen. Näitä tarkastellaan institutionaaliseen unohtamiseen, oppimisen paradoksaalisuuden sekä kyvyttömyyden hallita pandemiaa aiempien tilannetietoisuuksien pohjalta kautta. Erityisesti painopiste on kollektiivisen tilannetietoisuuden rakentamiseen liittyvissä ongelmissa, kuten institutionaalisessa unohtamisessa (Douglas 1986), oppimisen paradoksaalisuudessa (Kakavelakis & Edwards 2011) sekä kyvyttömyydessä hallita pandemiaa aiempien tilannetietoisuuksien pohjalta (Weick 1995).

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu kahdessa eri tutkimushankkeessa toteutetuista asiantuntijahaastatteluista ja asiakirja-aineistosta. Huomio kiinnitettiin ensisijaisesti kahteen valmiuslakien aikaan keväällä 2020 ja 2021 ja siihen, miten tilannekuva sekä sen pohjalta tehdyt päätökset syntyivät. Haastatteluteemat käsittelivät kriisivarautumista, tilannetietoisuuden merkitystä, hallinnollisten rakenteiden ja prosessien sopeutumista sekä pandemianhallinnan kokonaisvaltaisuutta. Erityinen mielenkiinto kohdistui myös alueiden eroihin ja samankaltaisuuksiin pandemianhallinnassa.

Tuloksissa nousee esille yhtenäisen tilannekuvan muodostamista vaikeuttaneet asiantuntija- ja poliittisen tason eriävät näkemykset pandemianhallinnasta, jossa vastakkain olivat usein kapeaan substanssiosaamineen perustuvat näkemykset sekä laajempaa yhteiskunnallista kokonaisnäkemystä korostaneet arviot. Tätä taustaa vasten onkin hyvin kuvaavaa, että tilannekuvan, olosuhteiden ja reunaehtojen elementit sekoittuivat pitkin koronapandemian akuuttia vaihetta ja joutuivat usein törmäyskurssille, synnyttäen häiriön tilannekuvaan. Kyse ei välttämättä ollut eri tahojen erimielisyydestä tilannekuvasta, vaan pikemminkin siitä, miten toimenpiteet voivat olla hyvin erisuuntaisia vaikka tilannekuva ja tavoitteet olisivatkin yhteisiä. Tähän vaikuttaa myös ääripäiden (kriisi)lainsäädäntö, jonka yhtenä keskeisenä ilmentymänä esiin nousivat tartuntatautilaki (1227/2016) ja valmiuslaki (1552/2012), jotka osaltaan vahvistivat jo ennestään jäykkiä rakenteita ja siten vaikuttavat myös toimenpiteiden jyrkkyyteen.

4. ”Potilaiden ja kansalaisten kokemukset jaetusta päätöksenteosta terveydenhuollossa” Milla Rosenlund, TtM, VTM

Jaettu päätöksenteko (SDM) on prosessi, jossa terveydenhuollon ammattilaiset tukevat aktiivisesti potilaan osallistumista omaa terveyttään koskevaan päätöksentekoon. Jaetussa päätöksenteossa päätöksiä ei tehdä ainoastaan tiedon, kokemuksen ja uusimman tieteellisen näytön perusteella, vaan prosessissa molemmat, terveydenhuollon ammattilainen ja potilas, ovat molemmat aktiivisia osallistujia. Jaetussa päätöksenteossa tietoa jaetaan vastavuoroisesta terveydenhuollon ammattilaisen ja potilaan välillä. Tavoitteena on saavuttaa hoitoa koskeva päätös, jonka molemmat osapuolet hyväksyvät ja, ja josta voivat kokea olevansa vastuussa. Jaetun päätöksenteon käytäntöjä voidaan pitää tärkeänä osana terveydenhuollon laatua.

Potilaan heikkoa terveyslukutaitoa voidaan aikaisempien tutkimusten mukaan pitää yhtenä mahdollisena riskitekijänä osallistumiselle jaettuun päätöksentekoon. Potilaiden terveystiedon lukutaitoa voidaan edistää monin tavoin. Potilaille jaetun tiedon yksinkertaistamisen lisäksi potilaat tarvitsevat päätöksenteossa taitoja hankkia ja ymmärtää tietoa, mutta myös viestiä ja jakaa tietoa terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Potilaat tarvitsevat myös taitoja ilmaista arvojaan, mieltymyksiään ja kokemuksiaan.

Väitöskirjatutkimukseni tavoitteena on kartoittaa potilaiden ja kansalaisten kokemuksia jaetusta päätöksenteosta terveydenhuollossa. Tutkin myös, kuinka hyvin potilaat ymmärtävät terveystietoa ja mikä rooli digitaalisilla terveyspalveluilla voi olla terveyteen liittyvän tiedon hankinnassa ja välittämisessä potilaan ja terveydenhuollon ammattilaisen välillä. Tutkimus toteutetaan osana Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen toimikunnan rahoittamaa PROSHADE-hanketta, jossa tutkitaan tiedon käyttöä terveydenhuollossa monesta eri näkökulmasta.

Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä on laajennettu malli jaetusta päätöksenteosta. Malli ottaa huomioon myös potilaan terveystiedon lukutaidon jaetun päätöksenteon prosessissa (Muscat ym. 2021 mukautettu Hoffman ym.  2014). Malli pohjautuu Hoffman ym. 2014 esittelemään malliin jaetusta päätöksenteosta, joka keskittyy potilasta enemmän terveydenhuollon palveluntuottajan näkökulmaan. Hoffmanin malli pohjautuu jaetun päätöksenteon, näyttöön perustuva lääketieteen sekä potilaan huomioivien vuorovaikutustaitojen vaikutuksiin jaetun päätöksenteon tilanteissa. Malli ei näin ollen käytännössä huomioi suoraan potilaan tarvitsemia taitoja, vaan sillä on vaikutusta lähinnä kliinisiin käytäntöihin. Muscat ym. 2021 täydentää mallia lisäämällä malliin ne taidot, joita potilas tarvitsee voidakseen osallistua yhteiseen päätöksentekoon omasta hoidostaan. Laajennetussa mallissa korostuu selkeästi sekä eri toimijoiden tarvitsemat taidot sekä toisaalta myös painopisteen siirtymä potilaan sitoutumiseen terveytensä hallintaan ja aktiiviseen osallistumiseen.

Työryhmä 8. Kunnat, alueet ja eriarvoisuus

Työryhmä 8 torstai 17.11.

  1. ALUEELLISEN JA PAIKALLISEN ILMALIIKENTEEN KASVUN KUNNALLISET VAIKUTUKSET – ERIARVOISUUS ”VERTIKAALISESSA KUNNASSA” ?   
    Mikko Karhu, Johtamisen yksikkö, Vaasan yliopisto       

Ilmailualan kehityksen innoittamana yhteiskuntamaantieteeseen on syntynyt ilmatilasta kiinnostunut tutkimussuuntaus, vertikaalinen maantiede. Vertikaalisen maantieteen keskeinen käsite on vertikaalinen eli pystysuuntainen tila. Sen mukaan ihmistoiminta on taipuvaista horisontaalisuuteen eli palvelut, liikenne ja asuminen ovat lähtökohtaisesti maanpintatasolla ja -suuntaisesti järjestettyjä. Kunnatkin ovat pääasiassa horisontaalisesti organisoituja tiloja olemalla riippuvaisia maanpintatason liikenteestä kuten maantie- ja rautatieyhteyksistä. Vertikaalisen tilan teoria rohkaisee kuvittelemaan, millaiseksi kunta muuttuisi, jos keskipitkien ja lyhyiden matkojen liikenne järjestettäisiin ilmailualan uusilla keksinnöillä ja rakennettu ympäristö muokattaisiin tukemaan ilmaliikennettä.     

Alueellisen ja paikallisen eli nk. lähi-ilmatilan ilmaliikenteen kehitysnäkymät ovat lupaavia, mutta niitä hämärtävät epävarmuustekijätkin. Ilmatilassa ei ole vielä kyetty toimimaan niin hallitusti, että siitä olisi tullut merkittävä ulottuvuus alue- ja paikallisliikenteeseen. Uudet ilmailualan keksinnöt voivat muuttaa tämän. Sähköisten pienlentokoneiden ja ilmataksien käyttöönottosuunnitelmat sekä dronejen yleistyminen ovat varhaisia merkkejä lähi-ilmatilan arvon kasvusta. Nämä uudet ilmaliikennekeksinnöt luokitellaan kestäväksi liikenteeksi, jonka vuoksi niiden liikennekäytön ennakoidaan kasvavan. Näiden ilmailukeksintöjen omaksuminen voi edetä odotuksia nopeamminkin riippuen poliittisesta, kaupallisesta ja muunlaisesta vaikuttamisesta liikkumistottumuksiin.             

Kuntien poikkeavat edellytykset hyödyntää ilmatilaa liikennekäyttöön voivat voimistaa eriarvoistumista. Kuntalaisten varallisuuserot voivat aiheuttaa sen, että ilmatila ei ole saavutettavissa niille, joilla ei ole varaa ilmakulkuneuvoon. Toiveikkaissa visioissa kuntien integraatio vahvistuu ilmaliikenteen tehostaessa työ- ja vapaa-ajanmatkustamista sekä luodessa uuden aluetaloudellisen liikenneväylän. Julkishallinnon rooli olla vastuussa siitä, että kunnat ja ihmiset eivät jää jälkeen alueellis- ja paikallisilmaliikenteen kehittymisestä, voi olla tärkeä eriarvoistumisen ehkäisemisessä. Ilmaliikenteen alueellisten ja paikallisten vaikutusten hallinta vaatii myös muutoksia aluepolitiikan ja -suunnittelun ajattelumalleihin. Lähi-ilmatilan liikenteen kasvu voi tarpeeseen kehittää liikennettä ja maankäyttöä koskevaa lainsäädäntöä sekä julkista liikennettä huomioiden eriarvoistumisen ehkäiseminen keskeisenä tavoitteena.       

2. Ruoka-aputoiminta erikokoisilla paikkakunnilla
Joakim Zitting, tutkija-kehittäjä, Diakonia-ammattikorkeakoulu,
Sakari Kainulainen, erityisasiantuntija, Diakonia-ammattikorkeakoulu

Ruoka-avun saajien joukko on heterogeeninen, mutta useimmiten ruoka-avun tarve liittyy pitkittyneisiin elämänvaikeuksiin sekä kasautuvaan huono-osaisuuteen (esim. Ohisalo 2017). Optimitilanne olisi että itse kukin pystyisi ostamaan tarvitsemansa ruoan itse, mutta näillä näkymin ruoka-aputoimintaa tarvitaan vielä pitkälle tulevaisuuteen. Viime vuosina koronapandemia, kasvavat elinkustannukset sekä Ukrainan sodan vaikutukset ovat kasvattaneet ruoka-avun tarvetta. Samalla ruoka-avussa jaettavan hävikkiruoan määrä on vähentynyt, ja niin sanotun EU-ruoka-avun lopettaminen on entisestään vaikeuttanut ruoka-aputoimijoiden työtä.

Ruoka-avun on sanottu olevan voimakkaan kaupunkimainen ilmiö, koska suurimmat ruoka-aputoimijat ja ruoka-avun saajien määrät löytyvät kaupungeista (esim. Ohisalo, Laihiala & Saari 2015; Laihiala 2018, 67). Ruoka-apua kuitenkin jaetaan ympäri Suomea. Ruoka-aputoimintaa tuetaan eri tavoin, ja koronapandemia on lisännyt kuntien sekä ruoka-aputoimijoiden yhteistyötä (esim. Salonen & Alppivuori 2021). Toisaalta voi kysyä, millaisia mahdollisuuksia erikokoisilla kunnilla on tukea ja tehdä yhteistyötä ruoka-aputoimijoiden kanssa.

Esityksessä tarkastellaan ruoka-aputoiminnan erityispiirteitä pääkaupunkiseudun ja alle 30 000 asukkaan paikkakuntien välillä. Aineistona käytetään Korona yhteiskunnan marginaaleissa (KoMa) -projektissa toteutettua ruoka-avun saajille suunnattua kyselyä, johon vastasi 942 ihmistä eri puolilta Suomea. Lisäksi ruoka-aputoiminnan eroavaisuuksia tarkastellaan Ruoka-apu.fi -palvelun tapahtumailmoituksista kertyvän tilastotiedon avulla. Projektin alustavat tulokset antavat tietoa ruoka-aputoiminnasta erikokoisilla paikkakunnilla. Lisätutkimus, joka kohdistuisi juuri pienempien paikkakuntien ruoka-apuun, on kuitenkin tarpeen.

Ruoka-avun saajat ovat useimmiten julkisen palvelujärjestelmän ”väliinputoajia” (esim. Ohisalo & Määttä 2014). Sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät pian hyvinvointialueille, mutta hyte-työ säilyy edelleen myös kuntien tehtävänä. Ruoka-aputoimijoilla voisi olla mahdollisuus tarjota kansalaisten eriarvoisuuteen liittyvää asiantuntemustaan sekä hyvinvointialueille että kunnille palvelujen kehittämiseksi, mikäli vain verkostoyhteistyön potentiaali osataan nähdä – tai mikäli verkostoyhteistyöhön on mahdollisuuksia.

3. Vaikuttavien menetelmien onnistunut implementointi alueellisen eriarvoisuuden vähentäjänä
Riikka Lämsä, Päivi Berg, Nanne Isokuortti, Outi Linnaranta, Emma Salusjärvi, Sara Tani, Petra Kouvonen

Sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistusta toteuttavan Tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus -ohjelman yhtenä tavoitteena on varmistaa palvelujen laatu ja vaikuttavuus, ja sitä kautta kaventaa hyvinvointi- ja terveyseroja. Palveluiden vaikuttavuutta varmistetaan ottamalla käyttöön strukturoituja ja skaalautuvia menetelmiä, joiden vaikuttavuus on todennettu tieteellisillä tutkimuksilla. Kuitenkaan pelkkä vaikuttava menetelmä ei takaa vaikuttavia palveluja, vaan oleellista on myös, miten vaikuttavan menetelmän käyttöönotto tapahtuu ja juurtuminen palvelujärjestelmään onnistuu. Puhutaan vaikuttavan menetelmän implementoinnista. Implementointi toteutuu sekä kansallisella tasolla (makrotaso) ja hyvinvointialueilla (mesotaso) kuin myös kuntien palveluorganisaatioissa kuten kouluissa (mikrotaso). Vaikuttavien menetelmien onnistunut implementointi mahdollistaa palveluiden yhdenvertaisuuden hyvinvointialueilla ja siten eriarvoisuuden vähentämisen.

Olemme aloittamassa Helsingin yliopiston (HY), Itsenäisyyden juhlavuoden lastenrahaston (ITLA) ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) yhteistyönä hanketta, jossa tutkitaan lasten ja nuorten psykososiaalisten menetelmien implementointia. Hanke on osa Jari Lahden (HY) johtamaa ja Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa IMAGINE-konsortiota. Hankkeessa tutkitaan kansallisesti käyttöön otetun masennusoireilun vähentämiseen tähtäävän IPC-menetelmän implementointia makro-, meso- ja mikrotasoilla. Tulosten pohjalta rakennetaan hyviä käytäntöjä sisältävä implementoinnin työkalupakki.

Suullisessa esityksessä käymme läpi tarkemmin tutkimushankkeen tavoitteita ja toteutusta.

Työryhmä 9. Sote-johtamisen ideaalien katveissa – Uusia avauksia ja näkökulmia sote-johtamiseen

Työryhmä 9 torstai 17.11.

  1. Dynaamisten kyvykkyyksien syntyminen ja kehittyminen hyvinvointialueita rakennettaessa – Kyvykkyysperusteinen näkökulma julkishallinnon organisaation muutosprosessiin
    Juha Post

Tutkimuskohteena on dynaamisten kyvykkyyksien syntyminen ja kehittyminen hyvinvointialueiden rakentamisprosessin yhteydessä. Strategiseen johtamiseen rantautui vuosituhannen vaihteessa resurssiperusteista ajattelua ja kyvykkyysnäkökulmaa yhdistävä dynaamisten kyvykkyyksien näkemys. Dynaamisilla kyvykkyyksillä tarkoitetaan organisaation taitoa yhdistää, rakentaa ja uudelleen määrittää sen käytössä olevia sisäisiä ja ulkoisia kykyjä vastauksena toimintaympäristön nopeisiin muutoksiin. Dynaamisia
kyvykkyyksiä on tutkittu vähän julkishallinnossa, ja näkökulmana on ollut pääasiassa se, minkälaisia dynaamisia kyvykkyyksiä organisaatio tarvitsee selviytyäkseen muutoksesta. Tutkimuksessani näkökulma on toisenlainen ja pyrin löytämään vastauksia siihen, minkälaisia dynaamisia kyvykkyyksiä hyvinvointialueiden rakentamisen yhteydessä voi syntyä ja kehittyä.

Väitöskirjatyöni ensimmäisenä tutkimustehtävänä on tarkastella, mitä dynaamiset kyvykkyydet tarkoittavat julkishallinnon organisaation näkökulmasta. Toisena tutkimustehtävänä on tarkastella, mitkä tekijät edistävät tai estävät dynaamisten kyvykkyyksien ilmenemistä julkishallinnon organisaatiossa. Kolmantena tutkimustehtävänä on puolestaan tarkastella, minkälainen viitekehys julkishallinnon organisaation
muutosprosessin avulla voidaan rakentaa kuvaamaan dynaamisten kyvykkyyksien syntymistä ja kehittymistä.

Tutkimukseni kontribuutio tulee olemaan kolmenlainen. Ensiksi tutkimus perustelee, miten dynaamiset kyvykkyydet voivat toimia julkishallinnon organisaatioissa ja miksi niitä tarvitaan julkishallintoon. Toiseksi tutkimuksessa määritän kahdeksan elementtiä, joita tarvitaan dynaamisten kyvykkyyksien syntymiseen ja kehittymiseen julkishallinnon organisaatiossa. Kahdeksan elementtiä on jaettu kulttuurisiin elementteihin (johtaminen, henkilöstö, innovatiivisuus ja organisaation oppiminen) sekä rakenteellisiin elementteihin (organisaatiorakenne, strategia, polkuriippuvuus sekä resurssit ja rutiinit). Kolmanneksi muodostan dynaamisten kyvykkyyksien nelikenttämatriisin, joka esittelee neljä erilaista roolia sen suhteen, millä tasolla julkishallinnon organisaatio on dynaamisten kyvykkyyksien kehityskaarella.

Tutkimukseni kontribuutio käytännön johtamiselle liittyy työkaluihin, joiden avulla organisaation ylin johto voi varautua toimintaympäristön muutoksiin. Nelikenttämatriisin avulla ylin johto voi tunnistaa roolin, jossa organisaatio tällä hetkellä on sekä linjata, missä organisaatio haluaa tulevaisuudessa olla. Kahdeksan elementin mallin avulla ylin johto voi lisäksi määrittää, mille tasolle dynaamisten kyvykkyyksien elementit halutaan nostaa sekä tunnistaa, minkälaisia toimenpiteitä halutun tason saavuttaminen vaatii ja mihin asioihin organisaatioissa kannattaa panostaa, jotta dynaamisia kyvykkyyksiä voi syntyä.

3. Mielenterveyspalveluihin liittyvä poliittinen päätöksenteko maakunnallisissa sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymissä Itä- ja Pohjois-Suomessa
Kaisa-Johanna Yli-Tokola

Terveyshallintotieteeseen kuuluvan väitöskirjatutkimukseni tarkoituksena on analysoida mielenterveyspalveluita koskevaa poliittista päätöksentekoa maakunnallisissa sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymissä. Tutkimukseni kohdeorganisaatioina ovat kolme sotekuntayhtymää Itä- ja Pohjois-Suomesta, jotka ovat toimineet jo useita vuosia samalla periaatteella kuin sotelain muodostamat hyvinvointialueet tulevat toimimaan. Tutkimuksen tavoitteena on saada ymmärrys siitä, miten maakunnallisen kuntayhtymän poliittisessa päätöksenteossa huomioidaan mielenterveyspalvelujen saatavuus, kattavuus ja tarpeenmukaisuus poliittisten luottamushenkilöiden, päätösten valmistelusta vastaavien viranhaltijoiden sekä kokemusasiantuntijoiden näkökulmista tarkasteltuna. Lisäksi tutkimukseni tavoitteena on saada parempi käsitys siitä, millaista tietoa päätöksenteon tukena käytetään, millaista tietoa tarvittaisiin enemmän ja miten palveluita kehitetään sisällöllisesti, jotta ne vastaisivat entistä paremmin asiakkaiden palveluntarpeisiin alueilla, joissa mielenterveyshäiriöiden esiintyvyys on runsasta. Tarkastelen mielenterveyspalveluita kokonaisuutena, johon sisältyvät myös päihde- ja peliriippuvuudet sekä itsemurhien ehkäisytyö. Tämä käsitteellinen linjaus perustuu kansalliseen mielenterveysstrategiaan, joka ohjaa mielenterveystyötä vuoteen 2030.

Tutkimuksessa on menneillään aineistonkeruuvaihe. Aineistonkeruuaikaa on marraskuun loppuun saakka. Poliittisten päättäjien osalta tutkimukseen osallistuminen on ollut nihkeää. Heikkoon osallistujamäärään vaikuttanee tutkimuksen aihe sekä hyvinvointialueiden muodostumisen ajankohta ja uusien päätöksentekoelimien muodostuminen. Luottamushenkilöt, jotka eivät jatka hyvinvointialuehallinnon luottamustoimessa, eivät välttämättä koe kiinnostusta osallistua enää maakunnallisia sotekuntayhtymiä koskevaan keskusteluun. Päätösten valmistelusta vastaavia viranhaltijoita puolestaan on määrällisesti vähän, joten viranhaltijoiden osuus on myös siltä osin jäänyt niukaksi. Maakunnallisten sotekuntayhtymien poliittisten päätösten valmistelusta ja esittelystä vastaavia viranhaltijoita voi olla ainoastaan yksi henkilö organisaatiossa. Tämä on vaikuttanut siihen, että vain harva viranhaltija on siten osallisena poliittisten päätösten valmisteluun. Nämä harvat viranhaltijat olen saanut osallistettua tutkimukseeni. Kokemusasiantuntijoiden määrä on ollut kohtalaisen hyvä. Yhdeksi haasteeksi on muodostunut se, että koulutettujen kokemusasiantuntijoiden määrä maakunnittain vaihtelee runsaasti. Yhdellä tutkimuksen kohteena olevalla sotekuntayhtymän alueella toimi vain yksi koulutettu kokemusasiantuntija, joka osallistui tutkimukseeni. Tutkittavien rekrytointivaiheessa kävi ilmi, että muita koulutettuja kokemusasiantuntijoita alueella ei ole. Tämä kertoo osaltaan siitä, miten kokemustietoa voidaan hyödyntää poliittisessa päätöksenteossa ja millaisia alueellisia eroavaisuuksia kokemusasiantuntijatoiminnassa on.

Pohdittavanani on, laajennanko poliittisten luottamushenkilöiden otantaa sotekuntayhtymien valtuuston jäseniin. Tällä hetkellä tutkimukseni on kohdistunut yhtymähallituksen jäseniin, koska hallitus kokoontuu huomattavasti tiheämmin, jolloin myös politikkojen käsittelyssä olevat asiat ja päätökset ovat konkreettisempia verraten valtuuston käsittelyssä oleviin asioihin.

4. Uutta potkua kehityskeskusteluihin
Anne Kujala & Seija Ollila

Tutkiessamme johtajien narsistisia piirteitä artikkelissamme (Ollila & Kujala 2018) havaitsimme puutteen ei-psykologisista ja ei-persoonallisuutta mittaavista testeistä henkilöstöjohtamisen tueksi. Kehitimme Kujalan (2015) väitöskirjan pohjalta kaksi testimittaristoa tämän puutteen korjaamiseksi ja rakensimme ne johtajan ja työntekijän HR-työkaluiksi. Näiden mittaristojen tehtävänä on auttaa esihenkilöitä rekrytoinneissa, johtamiskoulutustarpeen määrittelyssä, työyhteisöongelmien ja työnohjaustarpeen määrittelyssä sekä kehityskeskusteluissa. Näimme kehitystyön tärkeäksi, koska hyvinvointialueiden on ensiarvoisen tärkeä kannustaa henkilöstöä yhteisiin keskusteluihin ja päätöksentekoon, kuten kehityskeskusteluihin.

Organisaatioissa on toteutettu kehityskeskusteluita enemmän ja vähemmän ansiokkaasti. Kehityskeskusteluja ei säädellä laeilla, mutta niistä on muotoutunut usein pakonomainen velvollisuus niin esihenkilöille kuin työntekijöillekin, vaikka erityisesti ne ovat työntekijän oikeus. Joissain isommissa yrityksissä keskusteluista on jopa kokonaan luovuttu. Kehityskeskustelujen keskeisenä tarkoituksena on toimia asetettujen tavoitteiden saavuttamisen arviointina, kartoittaa työntekijän työssä suoriutumista sekä suunnitella seuraavan vuoden toimia ja mahdollisia kehittämistarpeita esim. kouluttautumisia tai muita työjärjestelyjä. Kehityskeskustelujen tulisi toimia ennen kaikkea johtamisen välineinä ja työntekijöiden innovaatioiden lähteenä. Esihenkilöiden esittämä negatiivinen palaute saattaa johtaa lopullisesti työntekijän motivaation heikkenemiseen. Esihenkilö voi pitää itseään ”superjohtajana”, vaikka työntekijän näkökulmasta näin ei ole.

Kehityskeskustelun avulla tulisikin löytää työilmapiirin kannalta merkityksellisiä tekijöitä yhteiseen keskusteluun, työntekijän motivaatioon, kehittämisinnokkuuteen ja sitoutumiseen sekä sosiaalisia taitoja tulla toimeen muiden työyhteisön jäsenten kanssa. Laajempi tutustuminen tieteellisiin artikkeleihin osoittaa, että etenkin vaikean palautteen antamisessa on puutteita esihenkilöiden ja työntekijöiden välillä. HR-esihenkilö voi arvioida itseään ja työntekijäänsä, sekä työntekijä voi arvioida esihenkilöä ja itseään. Yhteneväiset ja erilaiset näkemykset luovat pohjan aidolle keskustelulle ja palautteenannolle. Tulokset auttavat molempia tarkastelemaan toimintatapojaan. Tutkimuskysymyksinä voidaankin esittää, miten kehityskeskustelujen vaikuttavuutta voidaan lisätä ja miten HR-työkaluina toimivilla testeillä voidaan tukea johtamistyötä ja organisaatioanalytiikkaa? Tutkimuksen taustana toimivat validoidut väittämät johtajien ja työntekijöiden ammattivalmiuksista.

Tutkijoina pyrimme avaamaan uusia näkökulmia Human Resource Managementin parantamiseen. Henkilöstön saatavuus ei ole itsestään selvyys ja hyvät työolot ovat välttämättömiä henkilöstön sitoutumisen kannalta. Palautteen molemminpuolinen antaminen kehityskeskusteluissa digitaalisilla mittareilla on pieni pala tätä kokonaisuutta.

Työryhmä 9 perjantai 18.11.

  1. ”Pitäisikö epävarmuutta haluta ja halata? Perustason sote-johtamista muutoksen keskellä”
    Soila Karreinen

Tutkin terveydenhuollon resilienssiä eli muutosjoustavuutta johtamisen näkökulmasta COVID-19-pandemian ja sote-uudistukseen liittyvän integraatiokehityksen yhteydessä. Sosiaali- ja terveyspalveluihin kohdistuu jatkuvaa, mutta juuri nyt aivan erityisen suurta muutospainetta. Suomen perustason sote-palveluita koettelee nyt useat, osin samanaikaiset kuormittavat ilmiöt, kuten koronapandemia ja sote-uudistus, muiden ”kroonisten” haasteiden lisäksi. Näin syntyy kumulatiivista stressiä (Haldane et al. 2017).

Väitöskirjani ensimmäisen osatutkimuksen tulokset osoittavat, että johtajat tunnistavat tämän päällekkäisyyksien ilmiön koronapandemian yhteydessä ja pyrkivät hakemaan tasapainoa eri painotusten välillä. Jatkotutkimuksella onkin tärkeää selvittää, miten johtajat toimivat suunnitellun, mutta mittavan rakenteellisen, toiminnallisen ja kulttuurisen muutoksen kohdalla. Tätä lähestyn tutkimalla integraation ja moniammatillisen työn johtamisen vaatimuksia sote-uudistuksen yhteydessä. Samaan aikaan keskustelu terveydenhuollon johtamisen tasosta on kiihkeää, mutta varsin epätarkkaa. Julkisuudessa vaaditaan “parempaa johtamista”. Johtajilla on tutkimuksen mukaan ratkaiseva rooli organisaation resilienssin rakentumisessa ja muutoksen aikaansaamisessa. Kuitenkin viittaukset johtamiseen ovat tieteellisissäkin artikkeleissa usein ylätasoisia.

Ensimmäisessä osatutkimuksessani paljastui epävarmuus olennaisena perusterveydenhuollon osana: sitä ei vain siedetä vaan sitä “eletään”. Tätä ei kuitenkaan yleensä sanota ääneen. Sen sijaan haastatteluissa nousee useasti esiin kriisijohtaminen, jolla yleensä tarkoitetaan tiukasti roolitettua käskytysjärjestelmää. Kuitenkin kriisin ollessa pitkä, laaja ja sotkuinen, on kriisijohtamisen lainalaisuudet syytä kyseenalaistaa: tuntemattomasta on vaikea ottaa selkoa yhden autoritaarisen johtajan voimin – tarvitaan merkityksellistävää puhetta ja jakamista laajemmalla joukolla.

Toinen väitöskirja-aiheeni liepeillä liikkuva johtamisen ”ismi” on muutosjohtaminen. Tämä mainitaan oitis, kun sote-uudistuksesta ja integraatiosta alkaa keskustella. Mielenkiintoista on kuulla, millä eri tavoilla johtajat muutosjohtamista kuvailevat, mitä muutoksia he näkevät tarpeellisiksi ja miten he puhuvat uudistuksen tavoitteista ja niiden toteuttamisesta. Näitä tulkintoja peilaan todelliseen toteutukseen havainnoiden johtajien muutokseen liittyvää työtä.

Oman johtamiskokemukseni valossa suomalaisessa terveydenhuoltojärjestelmässä haikaillaan selkeälinjaisuuteen pyrkivän johtamismallin perään. Siihen liittyy Anderson et al. (2000) esittämän mukaisesti tarkat roolitukset, päätöksenteko, kontrolli jne. Sen sijaan toimintaympäristön ja siinä syntyvien ilmiöiden moninaisuus kutsuu pohtimaan kompleksisuusjohtamisen mahdollisuuksia tuottaa muutosta löyhien yhteyksien, improvisaation ja pohdiskelun avulla eikä epävarmuutta yritetä keinotekoisesti häkittää. Vaan tuoko tämäkään oppi varmuudella resilienssiä tullessaan?

2. Lähijohtajien johtamispaine, osaaminen ja selviytymiskeinot  rakenteellisessa organisaatiomuutoksessa – Tapaustutkimus lähijohtajan hallinnollisten ja dialogisten tavoitteiden ristipaineista sosiaali- ja terveysalalla
Teijo Räsänen, UEF WELMA

Väitöstutkimuksessa tarkasteltiin lähijohtajan kokemaa johtamispainetta sosiaali- ja terveysalan rakennemuutoksessa. Kyseessä oli empiirinen, monimenetelmäinen tapaustutkimus, jonka tarkoituksena oli tuottaa tietoa lähijohtajan kokemasta johtamispaineesta, tarpeellisesta osaamisesta sekä selviämiskeinoista uudistuksen puristuksessa. Keskiössä ovat koetun paineen yhteydet lähijohtajan onnistumiseen, dialogisen johtamiskulttuurin tavoitteisiin ja HR-käytäntöihin.

Kokonaistutkimus kohdistui yhden sote-kuntayhtymän kaikkiin lähijohtajiin ja omaan johtamisympäristöön sote-muutoksen äärellä. Aineisto kerättiin esitutkimushaastattelulla sekä Webropol- kyselynä 312 nykyisen hyvinvointialueen lähijohtajille uudistuksen alkumetreillä 2018. Vastaukset saatiin 161 lähijohtajalta (51,2 %). Tulokset analysoitiin kuvailevin laadullisin ja tilastollisin monimuuttujamenetelmin.

Kysymykset 1) Millaisten johtamispaineiden keskellä lähijohtajat työskentelevät laajassa, rakenteellisessa muutoksessa? 2) Millaista osaamista ja selviämiskeinoja lähijohtajat itse korostavat uudistuksessa? Miten painotettu osaaminen tukee muutostyötä ja vastaa dialogisen johtamiskulttuurin tavoitteisiin? 3) Mitkä johtamisympäristön tekijät a) helpottavat ja b) mitkä lisäävät johtamispainetta? Millainen on koetun johtamispaineen yhteys osaamispainotuksiin, selviämiskeinoihin ja lähijohtajana onnistumisen kokemukseen?

Tulkinta kiinnitettiin dialogiseen johtajuuden elementteihin, kuten voimaannuttavaan muutosjohtamiseen, Workplace Innovation -teoriaan ja dualistisen johtamisjännitteen voimien saattamiseen vuorovaikutukseen keskenään kompleksisessa organisaatiomuutoksessa. Eniten johtamispainetta aiheuttivat 1) Säästövaatimukset, jotka estävät lähijohtajan oikeaksi kokeman palvelutason toteutumisen, 2) yleiset suositukset ja vaatimukset verrattuna oman yksikön todelliseen palvelutasoon ja resursseihin, 3) työajan hukkaantuminen esihenkilötyön kannalta epäoleellisiin tehtäviin sekä 4) asiakkaiden palvelutarpeiden ja todellisten toimintamahdollisuuksien erot. Strukturoitujen ja avovastausten perusteella ylin johto ja HR-työ jää helposti arjen johtamisen näkökulmasta kaukaiseksi ja tuki puutteelliseksi lähijohtajalle.

Vähemmän johtamispainetta kokevat arvioivat onnistuneensa paremmin kokonaisuutena esihenkilön roolistaan ja ryhmässä korostettiin asiakaslähtöisiä toimintatapoja sekä oman pätevyyden ja ratkaisujen, innovatiivisuuden käyttöä. Pienipaineiset olivat työelämänosaamisessa ja ammatillisessa osaamisessa parempia kuin suuren paineen ryhmä. Dialogisen osaamisen ja vuorovaikutteisuuden korostus oli vahvasti yhteydessä pienemmän johtamispaineen kokemiseen (0,79 selitysaste). Suurempi johtamispaine taas oli yhteydessä strategian ja hallinnollisen tulosjohtamisen korostamiseen (0,39) ja huonompaan muutosjohtajuuden osaamiseen.

Dialogista osaamista ja asiakaslähtöisyyttä korostaneet lähijohtajat pystyivät käyttämään selviytymiskeinoja, työn voimavaroja laajemmin ja hallinnan kokemus helpotti omaa johtamispainetta. Lähijohtajilla on monenlaisia selviämiskeinoja johtamispaineensa tasaamiseksi, ja selviytymiskeinoja käytettiin yksilöllisesti. On luotava joustavia rakenteita, jolloin organisaatiomuutoksissa annetaan työyhteisön ja lähijohtajien innovaatioille tilaa ja tukea omaan johtamis- ja palvelutyöhön. Muutosvisio ja strategisten linjausten ymmärrys auttaa ja hyvä lähijohtaja osaa kääntää viestit oman työyhteisön kielelle. Dialoginen johtamisote tarvitsee tuekseen dialogista organisaatiokulttuuria sekä työkaluja ja menetelmiä eri muutosnäkemysten yhdistämiseksi. HR-käytäntöjen pitäisi olla osallistavia ja samansuuntaista lähijohtajien ponnistusten kanssa.

3. JULKISTEN SAIRAALOIDEN ASIAKASLÄHTÖINEN JOHTAMINEN
Merja Karhapää, TtM, väitöskirjatutkija, Welfare, Health and Management (WELMA) -tohtoriohjelma, Terveyshallintotiede, Itä-Suomen yliopisto

Yhteiskunnallinen velvoite asiakaslähtöisyydestä ja muuttunut käsitys aktiivisemmasta terveydenhuollon asiakkaasta, kohdentavat asiakkaan osallisuuden edistämisen johtamisen näkökulmaan. Julkisten sairaaloiden asiakaslähtöisiä käytäntöjä voidaan pitää vielä epämääräisinä, jolloin kontekstia sävyttää vahva asiantuntijavalta sekä asiakkaan asema välttämättömien palvelujen piirissä olevana. Tässä väitöskirjatutkimuksessa tarkastellaan, miten asiakaslähtöistä johtamista kuvataan puheen ja käytännön tason merkityksinä julkisessa sairaalakontekstissa. Tutkimus lisää ymmärrystä julkisten sairaaloiden asiakaslähtöisestä johtamisesta asiakkaan osallisuuden edistämisessä.

Tutkimuksessa kuvataan diskurssianalyysin keinoin vakiintuneita ja uusiutuvia, sosiaalisesti rakentuvia merkityksiä asiakaslähtöiselle johtamiselle. Tutkimus kiinnittyy tutkimustiedon, organisaation johtamispuheen sekä käytännön tasolta esiin nouseviin merkityksiin. Ne rakentavat tulkintojen kautta suhteessa toisiinsa sairaalaorganisaatioiden asiakaslähtöistä johtamista. Osatutkimuksen 1 tuloksena tieteellinen teksti kuvaa asiakaslähtöistä johtamista kokonaisvaltaisena ja kehittyvänä prosessina. Asiakaslähtöiselle johtamiselle luodaan merkityksiä muutoksen virittämisen ja johtamisen ristipaineen kautta, saavuttaen lopulta asiakkaan osallisuuden edistämisessä yhtenäistämisen puhetta. Julkisten sairaaloiden strategioiden tarkastelu täydentää tutkimusasetelmaa, jolloin osatutkimuksen 2 tutkimustulokset ilmentävät julkisten sairaaloiden asiakaslähtöiselle johtamiselle linjatun strategisen sisällön.

Nämä em. osatutkimukset ohjaavat empiiristä tarkastelua, jolloin tutkimusaineisto kootaan sairaaloiden johtajien ja asiakastyössä toimivien työntekijöiden teemahaastettaluista. Empiirisen tarkastelun tutkimustuloksina kuvataan johtajien ja asiakastyössä toimivien työntekijöiden asiakaslähtöiselle johtamiselle annettuja merkityksiä: miten asiakaslähtöinen johtaminen määritellään, miten sitä kehitetään ja miten sen pitäisi muuttua? Tutkimuksen kontribuutiona kuvataan miten julkisten sairaaloiden asiakaslähtöinen johtaminen edistää asiakkaan osallisuutta yhteiskunnallisena velvoitteena.

Työryhmä 10. Taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävät tulevaisuuden palvelut

Työryhmä 10 torstai 17.11.

  1. Monipaikkaisuuden vaikutukset kuntien taloudelle
    Niko Vartiainen, FT, Lainsäädäntötutkimuksen yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopisto
    Oikeustieteiden laitos

Suomessa kuntalaisuus määrittyy siten, että henkilöillä on vain yksi virallinen kotikunta. Todellisuudessa moni kuntien asukkaista toimii myös oman virallisen asuinpaikkansa ulkopuolella. Kunnan todellinen väkiluku voikin poiketa vähintään kausiluonteisesti suuresti kunnan virallisesti tilastoidusta väkiluvusta. Edellä mainitun ilmiön kohdalla puhutaan monipaikkaisuudesta tai monipaikkaisista kunnista. Lyhyesti ilmaistuna monipaikkaisuudella tarkoitetaan tilanteita, joissa kuntalaisilla on enemmän kuin yksi asuinpaikka. Monipaikkaisuus voi ilmetä mm. työpaikkaan liittyvänä ”kakkosasumisena” työpaikkakunnalla tai ”mökkikunnissa” tapahtuvana vapaa-ajan asumisena.

Monipaikkaisuus aiheuttaa suoria vaikutuksia kuntatalouteen niin meno- kuin tulopuolella. Kunnat saavat tuloja esimerkiksi ulkopaikkakuntalaisten maksamista kiinteistöveroista tai kunnille aiheutuu menoja muun muassa infrastruktuurin ylläpitämisestä tai lisääntyneestä sosiaali -ja terveyspalvelujen käytöstä. Lisäksi monipaikkaisuus aiheuttaa epäsuoria kerrannaisvaikutuksia, monipaikkaisuuden lisätessä alueiden taloudellista toimeliaisuutta. Vaikka monipaikkaisuuden kuntatalousvaikutuksia ja osin myös niiden suuntaa on tunnistettu, on vaikutusten suuruusluokasta ja tilastollisesta todentamisesta hyvin vähän tutkimustietoa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Hallinnon ja kuntatutkimuksen tiedepäivillä esiteltävän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia monipaikkaisuuden vaikutuksia kuntatalouden näkökulmasta. Vaikutuksia tutkitaan niin vapaa-ajan asumiseen kuin työssäkäyntiin liittyvän monipaikkaisuuden osalta. Kuntatalousvaikutusten mittareina käytetään esimerkiksi kuntien toimintamenoja, vuosikatetta, velkaantuneisuutta, kertynyttä alijäämää ja verotuloja.

Suurimpana ongelmana monipaikkaisuuteen liittyvässä tutkimuksessa on erotella nimenomaan monipaikkaisuuden vaikutus muista kuntatalouteen vaikuttavista tekijöistä. Koska monipaikkaisuus ei jakaannu kuntien kesken satunnaisesti, tulee analyyseissä hyödyntää menetelmiä, joilla muiden tekijöiden vaikutusta voidaan kontrolloida. Yksinkertaisimmillaan monipaikkaisuutta voidaan tutkia korrelaatiotasolla ”perinteisillä” regressiomenetelmillä. Myös esimerkiksi kaltaistettuun koeasetelmaan perustuvat menetelmät voivat tulla kyseeseen. Kaltaistamiseen ja muihin kausaliteettia mittaaviin menetelmiin liittyy kuitenkin monipaikkaisuuden kontekstissa erinäisiä haasteita. Tiedepäivillä pidettävässä esitelmässä onkin tarkoitus käydä läpi paitsi tutkimuksen alustavia tuloksia, myös estimointeihin liittyviä käytännön kysymyksiä.

Tutkimus perustuu valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan (VN-TEAS) alaiseen tutkimushankkeeseen, jossa tutkitaan kuntien monipaikkaisuuden vaikutuksia kuntatalouteen. Hankkeen toteuttajina toimivat Itä-Suomen yliopisto ja Pellervon taloustutkimus.

2. Työelämän kestävyyden tarkastelu ekologisen kriisin ajassa hallintotieteellisessä tutkimuksessa
Niemi Sari, Pietiläinen Ville, Suhonen Marjo

Hallintotieteellisessä tutkimuksessa ekologiset muutokset on tyypillisesti nähty hallinnon ja työelämän ulkopuolisina organisaation vakautta ja hyvinvointia uhkaavina muutoksina. Ekologiset muutokset käsitellään hallinnossa asettamalla yhteiskuntapoliittisia tavoitteita ja niistä johdettuja normatiivisia ohjeita. Ekologisen kriisin koskettaessa kaikkia ja kaikkea, voidaan perustellusti kysyä, miten ekologinen kriisi tulisi huomioida hallintotieteellisessä tutkimuksessa. Pohjimmiltaan kyse on ihmisen ja luonnon suhteesta. Hallinnon tutkimuksen paradigma onkin vahvasti ihmiskeskeinen. Luonnolle tyypillisesti annettuja rooleja ovat resurssipankki, virkistäytymispaikka tai olla jotain epävarmaa ja hahmottumatonta, jota vastaan yhteiskunnassa ja organisaatioissa tulee varautua.

Lähestymme tässä tutkimuksessa työelämän ekologista kestävyyttä relationaalis-sosioekologisena kokonaisuutena, jossa luonnon ja ihmisen hyvinvointi ovat riippuvaisia toisistaan. Tästä asetelmasta käsin tarkastelemme työelämässä ilmeneviä resilienssikäsityksiä yksilön, yhteisön ja organisaatiokäytäntöjen valossa. Näin tarkasteltuna työssä ilmenevä resilienssi on relationaalisesti tulkittuna yksilön, yhteisön ja muun luonnon yhteenkietoutuma, jonka osat ovat silti jossain määrin ristiriitaisessa ja vaillinaisessa suhteessa toisiinsa. Havaitsemistamme ristiriitaisuuksista huolimatta näemme, että työelämässä ilmenevän resilienssin relationaalis-sosioekologinen tulkinta antaa ihmiskeskeisiä resilienssikäsityksiä moniulotteisempia valmiuksia ekokriisin kohtaamiseen. Laajemmin luonnon roolin vahvistaminen työelämän resilienssin tarkastelusta voisi kehittää myös hallinnon tutkimuksen ja työelämän potentiaalia vastata ekokriisiin.

3. Väestön ikärakenteen ja ikääntyneiden elinolojen alue-erot Suomessa 
Milena Nevanto, Timo M. Kauppinen, Katja Ilmarinen 

Väestön ikääntymisen myötä alueelliset erot ikärakenteessa ovat kasvaneet. Väestöllinen huoltosuhde on kasvanut etenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa, kun muuttoliikkeen tasapainottava vaikutus on pitänyt Etelä-Suomen väestöllisen huoltosuhteen alemmalla tasolla. Vastaavasti kaupungeissa ikärakenne on nuorempi verrattuna maaseutualueisiin ja tämäkin ero on kasvanut. 

Väestön ikärakenteen merkitys esimerkiksi palvelutarpeen kannalta riippuu osittain eläkeikäisten elinolojen tasosta. Esimerkiksi matalampi tulotaso, yksin asuminen ja puutteelliset asuinolot voivat lisätä haavoittuvuutta ja johtaa suurempaan palveluntarpeeseen. Eläkeläisten tulotason on havaittu olevan maaseudulla matalampi kuin kaupungeissa. Maantieteellisesti tuloerojen alueellisuus on näkynyt eläkkeiden pienuutena Pohjois- ja Itä-Suomessa ja korkeimpien eläkkeiden keskittymisenä Etelä-Suomeen. Lisäksi ikääntyneiden yksinasumisen on todettu olevan yleisempää Etelä-Suomessa ja kaupunkimaisilla alueilla mutta yksinasumisen puutteellisissa asuinoloissa painottuvan maaseutualueille.  

Ikääntyneiden elinolojen alueellisia eroja on tarkasteltu melko harvoin. Nämä tarkastelut ovat tyypillisesti koskeneet yhtä elinolojen ulottuvuutta tai eri indikaattoreita on tarkasteltu erikseen. Lisää tietoa tarvitaan etenkin siitä, missä määrin eri alueiden eläkeikäisessä väestössä esiintyy yhtäaikaisesti useita suurempaan palvelutarpeeseen yhteydessä olevia elinolotekijöitä. 

Tässä tutkimuksessa osoitamme koko väestön kattavaa rekisteriaineistoa käyttäen, kuinka ikärakenteen alue-erot ovat kehittyneet Suomessa vuosina 1995-2020, ja kuinka nämä alue-erot ovat yhteydessä ikääntyneen väestön elinolojen alueellisiin eroihin. Elinoloista tarkastelemme etenkin tulotasoa, yksinasumista ja asuntojen puutteellista varustusta. Tutkimuksemme tuottaa aiempaa ajantasaisempaa tietoa alue-erojen trendeistä ja uutta tietoa haavoittuvuutta lisäävien elinolojen päällekkäisyydestä eri alueilla asuvilla eläkeikäisillä. 

Tutkimuksen tulokset auttavat arvioimaan missä määrin ikärakenteen ohella on syytä ottaa huomioon ikääntyneiden elinolojen alueelliset erot esimerkiksi palvelutarpeen arvioinnissa. 

4. Onko kaluste entiteettinen?
Riku Tulkki, Väitöskirjatutkija, Lapin yliopisto, Yhteisöt ja muuttuva työ tohtoriohjelma

Kalustekokemuksen johtaminen osaksi kalustehankintoja Olemme eläneet ja elämme yhä enemmän autonomisemmassa yhteiskunnassa, jossa maailman tultua luoksemme meillä on loputtomasti valintoja. Tämän myötä olemme saavuttaneet uuden kyvyn olla tekemättä itsellemme oikeita ja merkittäviä valintoja, jonka lisäksi olemme aiempaa ehdottomampia omien tahtotilojen saavuttamisessa esimerkiksi ympäristöissä, jossa teemme työtä. Toteutamme työtilojen kalustamista niin, että kokonaisuutta on hienoa näyttää ulospäin, mutta jossa henkilöstö ei koe itseään tuotteliaaksi. Väitöskirjatutkimukseni on fenomenologinen tutkimus kalusteiden kokemuksellisesta olemuksesta ja
sen tiedostamisesta työympäristöjen kalustamisessa keskittyen tarkastelemaan julkisia
kalustehankintoja. Julkisten hankintojen Hansel raportin mukaan nykyistä toimitilakalusteet 2021-2025 dynaamista hankintajärjestelmää edeltävä sopimuskautena, toimistokalusteet 2019-2025 (DPS) sopimuskautena kalusteiden hankinta-arvo valtakunnallisesti on ollut yhteensä 51 029 726 €. Tutkimus yrittää ymmärtää, miten työhön suunnitellut kalusteet ilmenevät ihmiselle kalusteiden hankintavaiheessa hänen henkilökohtaisessa kokemusmaailmassaan ja miten henkilökohtainen kokemus, visuaaliset mieltymykset sekä kalusteiden pinnalla oleminen, eli trendaavuus, ohjaavat mielipiteitä. Tutkimuksessa tuodaan tietoisuuteen muotoilualan termistöön soveltuva uusi käsite, kalustekokemus ja sen johtaminen tulevaisuudessa työhön tarvittavien kalusteiden hankinnoissa.

Ajatus kalusteiden entiteettisyyden tutkimisesta syntyi pitkän pohdinnan tuloksena, sillä vietämme työn parissa suuren osan elämästämme. Työpaikan valintaan vaikuttavat yhä enemmän työtilat, joiden uudistumisaikaväli on lyhentynyt. Jos kaluste olisi tiedostetusti materiaalinen entiteetti, tunnetasolla oleva olio, osaisimmeko yhdistää sen paremmin työympäristöjen suunnitteluun ja kalustehankintojen tyytyväisyyteen ja henkilöstön tuotteliaisuuteen? Saisimmeko tällä tavoin tekemästämme työstä enemmän tyydytyksiä ja viihtyisimmekö tekemässämme työssä pidempään? Entä mitä ristiriitoja näistä mahdollisesti syntyy?

Kalusteiden valinnat vaikuttavat laajasti ihmisten hyvinvointiin. Oikeanlaiset, oikealla tavalla ja materiaaleilla valmistetut kalusteet tukevat maapallon hyvinvointia ja vaikuttavat merkittävästi julkisten hankintojen taloudelliseen kestävyyteen, siitä huolimatta, että meillä on alitajunnassa ymmärrys, miten ja miksi esimerkiksi tuolilla istutaan ja mihin sitä tarvitsemme. Voisiko kalusteiden entiteettisyyden tunnustaminen ratkaista kalusteiden, tutkimuksessani työhön suunniteltujen välttämättömien kalusteiden, oikeanlaisen käytön ja massatuotannon vähenemisen? Muun muassa tämä on yksi merkittävä kysymys, johon pyrin tutkimuksessani löytämään vastauksen ja herättämään tässä työryhmässä keskustelua.

Työryhmä 10 perjantai 18.11.

  1. Kuka pelastaa harva-alueilla?
    VTM, tutkija Päivi Mäkelä, Pelastusopisto, TKI-yksikkö

Pelastustoimi on saanut vähän huomiota hyvinvointialueuudistuksen kokonaisuudessa. Vielä huonommin tunnettu on sopimushenkilöstön keskeinen rooli taattaessa taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävät turvallisuuspalvelut myös harva-aluilla. Pelastustoimen piirissä toimii noin 15 000 hälytyskelpoista sopimushenkilöstön edustajaa. Päätoimista henkilöstöä pelastustoimessa on n. 6 300, joista vain osa työskentelee hälytystehtävissä. Onnettomuuteen joutunut kansalainen harvemmin tulee pohtineeksi, kuka häntä pelastaa: vakituiseen vai sivutoimiseen henkilöstöön kuuluva. Kysymyksessä on erittäin monitahoinen haaste. Helpoin ratkaisuehdotus – pitääkö koko Suomen olla asuttuna? – ei välttämättä nykyisessä maailmantilanteessa kuulosta kovin hyvältä. Vakinaisten paloasemien verkkoa parhaillaan tihennetään, mutta koko maan ratkaisuksi siitä ei ole.

Mitä osia haastekimpussa on erotettavissa? Vahvin taustatekijä on harva-alueiden aluekehitys: syntyvyyden lasku, iäkkäiden määrän moninkertaistuminen ja työikäisen väestön määrän väheneminen supistaa sopimushenkilöstön potentiaalista rekrytointipohjaa. Ihmisten vapaa-ajasta kilpailee moni muu riento, joka ei sido niin paljon kuin sopimuspalokuntatoiminta koulutuksineen, viikkoharjoituksineen ja päivystyksineen. Palkkatyön, perheen, harrastusten ja sopimuspalokuntatoiminnan yhteensovittaminen on haaste, mikä vie monet ruuhkavuosia elävät pois toiminnasta, valitettavan usein lopullisesti.

Sopimushenkilöstön koulutusuudistuksen yhteydessä runsaasti keskustelua ovat herättäneet mm. fyysiset toimintakykyvaatimukset. Yhtäältä niitä on pidetty liian korkeina ja rekrytointipohjaa supistavina, toisaalta vaatimusten madaltaminen vaikuttaa sitoutuneimpien motivaatioon ja luottamukseen työturvallisesta toiminnasta. Monella alueella tehtävämäärien lasku vähentää mielenkiintoa, ja siviiliosaamisen tunnistamisessa ja hyödyntämisessä on puutteita. Sopimushenkilöstön koulutus- ja urapolulla etenemiseen, monimuotoistumiseen ja erikoistumismahdollisuuksiin on panostettava, ja monipaikkaisuuden mahdollisuuksia on etätöiden lisääntyessä kasvatettava.

Ongelmia koottaessa saattaa johtua miettimään, miten toimintaan osallistujia vielä ylipäänsä löytyy. Motivaatiotekijöiksi koetaan erityisesti toisten ihmisten auttaminen ja yhteisöllisyys. Miten sopimushenkilöstön olennaisen tärkeää roolia nostettaisiin yhteiskunnallisessa keskustelussa niin, että se saisi painoarvonsa mukaista huomiota ja arvostusta? Ilman motivoitunutta sopimushenkilöstöä on vaikea kuvitella, miten lähiturvallisuuden palvelut pystyttäisiin jatkossakin järjestämään koko maassa.

Esityksen pohjana on vuoden 2022 loppuun mennessä Pelastusopiston tutkimussarjassa ilmestyvä raportti Sopimuspalokuntatoiminnan haasteita nyt ja tulevaisuudessa. Varsinkin turvallisuuskahvilamenetelmällä koottu aineisto on rikas ja laajentuu monipuolisiin pohdintoihin sopimushenkilöstön roolista suomalaisessa pelastustoimessa.

2. Ostrakismi(ko) kestävän työhyvinvoinnin esteenä terveydenhuollossa 
Sirpa M. Manninen; Itä-Suomen yliopisto 

Terveydenhuoltoalan voidaan sanoa olevan ennenkuulumattomassa kriisissä. Keskustelut alan arvostuksesta ja työhyvinvoinnista ovat kiihtyneet entisestään sitten Covid-19 pandemian alun. On  valitettavaa, että julkinen keskustelu on painottunut erityisesti alan epäkohtiin – ulkoisiin seikkoihin, joihin odotetaan suurempia, poliittisia ratkaisuja. Työhyvinvointia ei kuitenkaan voida ostaa rahalla, tilata hallinnollisten päätösten sivutuotteena tai sälyttää vastuuta siitä ulkopuolisille.  Työhyvinvoinnin voi ajatella olevan yhtä aikaa henkilökohtainen kokemus omasta työssä viihtymisestä ja jaksamisesta, sekä työyhteisössä yhteisesti jaettu henkinen tila. Työhyvinvointiin voi vaikuttaa itse, mutta erityisesti sitä rakennetaan työyhteisössä yhdessä.  

Väitöstutkimuksessani tarkastelen työpaikkaostrakismin yhteyttä työhyvinvointiin. Ostrakismi on  ilmiö, jossa joku jätetään ilman sanoja ja/tai selityksiä sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle.  Tarkastelen ilmiötä sekä henkilökohtaisena kokemuksena, että sitä millaisena se näyttäytyy vierestä havaittuna. Tutkimukseni mukaan hyljeksitylle voidaan osoittaa monin eri tavoin, ettei hän ole enää osallinen työyhteisön vuorovaikutukseen ja yhteisiin asioihin: hänelle ei puhuta, ei tervehditä, ei kuunnella, jätetään informaation ulkopuolelle, ei anneta tukea ja neuvoja, vaietaan,  tai kohdellaan niin kuin olisi ilmaa. Tämä näyttäytyy myös erilaisina tekoina, jolloin hyljeksitty ei pääse enää mukaan yhteisiin tapahtumiin, tekemisiin ja suunnitelmiin, tai saa vaikuttaa 
esimerkiksi omaan työvuorosuunnitteluun.  

Tutkimuksessani työpaikkaostrakismia ilmeni psyykkisen, fyysisen ja cyber ostrakismin muodoissa.  Kokemuksista aiheutui emotionaalisia, psyykkisiä, fyysisiä ja pragmaattisia seurauksia. Aineistosta  löytyi kuvauksia hyljeksityn ja hyljeksijän tyypillisistä ominaisuuksista tai luonteenpiirteistä. 

Ostrakismiin oli osallisia eri ammattiryhmistä, johtajat mukaan lukien. Erityisen haavoittuvassa asemassa nähtiin liian erilaiset, tietyssä arvoasemassa olevat, hyvin hiljaiset tai uudet työntekijät,  jotka saivat herkemmin hyljeksintää osakseen. Ajatukset työpaikkaostrakismista olivat melko yhteneväisiä sekä koetun että havaitun ostrakismin osalta. Ostrakismi nähtiin erityisesti työyhteisön sisäisenä asiana, sillä sen ajateltiin olevan vastavuoroinen prosessi työyhteisön jäsenten kesken. Ostrakismin arveltiin olevan osin myös aktiivista toimintaa. Sosiaalisen median ajateltiin ruokkivan ilmiötä. Ostrakismille annettiin yllättävästi jopa oikeutusta. Tulokset viittaavat  siihen, että kestävää hyvinvointia työuralle luodaan nimenomaan työyhteisön sisällä. Osallisuuden  kokemus on tutkimukseni mukaan erityisen tärkeä tuki työssä jaksamiseen.   

3. Asiakasohjaajien itsearvioitu osaaminen iäkkäiden asiakas- ja palveluohjauksessa Rauha Heikkilä, Itä-Suomen yliopisto

Tausta ja tavoitteet
Viime vuosina iäkkäiden henkilöiden palveluiden kohdentaminen asiakaslähtöisen asiakas- ja palveluohjauksen -toimintamallin mukaisesti on muuttanut sosiaali- ja terveydenhuollon toimintakulttuuria siten, että päävastuu iäkkään henkilön palvelujen suunnittelusta ja koordinoinnista hoito- ja palveluketjussa on asiakas- ja palveluohjauksella. Palvelujen koordinointi edellyttää yhteistyötä suuremman palvelutarpeen omaavan asiakkaan hoitoon ja palvelujen toteuttamiseen osallistuvien tahojen kanssa soveltuvista palveluista ja niiden järjestelyistä. Edellä kuvatut asiat on asettanut myös uusia vaatimuksia asiakas- ja palveluohjauksessa toimivien asiakasohjaajien osaamisen kehittämiselle. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata asiakasohjaajien osaamista ikäihmisten asiakas- ja palveluohjauksessa ja millainen yhteys asiakasohjaajan osaamisella on ikään, sote-työkokemukseen ja asiakas- ja palveluohjaustyökokemukseen.

Menetelmä
Tutkimusaineisto kerättiin tätä tutkimusta varten laaditulla kyselylomakkeella, joka oli suunnattu kahdessa maakunnassa toimiville asiakasohjaajille. Asiakasohjaajista vastasi 45 asiakasohjaajaa ja vastausprosentti oli 60. Määrällistä aineistoa tarkasteltiin keskiarvojen, tunnuslukujen ja ristiintaulukoinnin avulla. Avoin kysymys analysoitiin sisällönanalyysillä.

Tulokset
Tulokset perustuvat asiakasohjaajajoukkoon, joilla oli sosiaali- ja terveydenhuollon ammatillisen koulutuksen lisäksi pitkä työkokemus sosiaali- ja terveydenhuollosta sekä lyhempi työkokemus asiakas- ja palveluohjauksesta. Asiakasohjaajien geneerisessä osaamisessa toteutuu asiakasohjaajien yhteistyötaidot tiimin sisäisessä työskentelyssä ja verkostotyössä. Yhteistyötaitoja tukee asiakasohjaajien vahva motivaatio uuden oppimiseen ja sopeutuminen uusiin tilanteisiin.

Asiakas- ja palveluohjausosaamisessa tulosten perusteella palvelujen suunnittelussa asiakaslähtöisyys tuli näkyviin palvelutarpeen selvittämisessä asiakkaan kanssa tehdyn RAI-arvioinnin ja siitä saadun tiedon hyödyntämisenä palvelu- ja hoitosuunnitelmaan. Asiakasohjaajat itsearvioivat RAI-arviointiosaamisen hyväksi. Asiakaslähtöisyyden lisäksi asiakasohjaajat huomioivat palveluiden suunnittelussa järjestelmäkeskeisyyden palveluiden myöntämisperusteiden noudattamisena, jonka osaamisen asiakasohjaajat itsearvioivat erittäin hyväksi. Asiakasohjaajien ongelmanratkaisukyvyllä ongelmia hallitseva oli yhteyttä ikään, sote-työkokemukseen ja asiakas- ja palveluohjaustyökokemukseen.
Asiakas- ja palveluohjausosaamisessa asiakasohjaajat osaavat hyvin asiakkaan palveluiden suunnittelun ja koordinoinnin varsinkin muistisairaiden asiakkaiden kohdalla, mutta osaamistarvetta on mielenterveys- ja päihdeasiakkaan palveluista ja niiden toimintakäytännöistä palvelu- ja hoitoketjussa.

Työryhmä 11. Datasta merkityksiin julkisessa hallinnossa

Työryhmä 11 torstai 17.11.

  1. The many aspects of organizational ignorance – A systematic review of literature
    Harri Jalonen, Vaasan yliopisto

Knowledge management has become an important managerial doctrine in organisations for several reasons. Knowledge management promotes strategic planning, enhances decision- making, improves operational performance, strengthens learning, and spurs innovation. Unsurprisingly, organisations invest in their abilities to acquire, analyse, and utilise information. In addition, scholars have investigated the practices and processes through which organisations develop and deploy their knowledge resources. However, the study of knowledge management includes naive beliefs about the essence of knowledge and its utilisation in organisations. Knowledge has conventionally been viewed rather uncritically as a neutral resource that improves the performance of both individuals and organisations.

While not questioning the benefits of knowledge, it is worth addressing several counterforces that potentially weaken the actual use of knowledge in public organisations. Studies show, perhaps somewhat paradoxically, that organisations tend to gather information they do not use and ignore information that might be useful. Such behaviour is understandable when information is seen as providing symbolic and ritualistic value (Feldman & March 1981). While information strengthens the rational aspect of an organisation, it also enables various forms of irrational performance or even stupidity (Alvesson & Spicer 2012) and can foster ignorance in its many forms (McGoey 2014, DeNicola 2018). However, academic research has paid little attention to the process of ignoring. Knowing is intuitively perceived as a virtue and ignorance as an evil.

This paper builds on the idea that ‘accruing new knowledge does not dispel ignorance, but rather compounds it, as new discoveries magnify awareness of what remains unknown’ (McGoey 2014). It is argued here that the juxtaposition of knowledge and ignorance is unnecessary, as it is not a dichotomous matter but two different sides of the same coin. Instead of framing ignorance as something that should be avoided, the paper adopts a more positive attitude to ignorance (see Merton 1987). This is not to accept that ‘ignorance is bliss’, but to argue for a nuanced approach to the processes of knowing and ignoring. The paper seeks to expose the features, causes, and likely consequences of organisational ignorance. By applying a scoping review of the literature (Arksey & O’Malley 2005), the paper contributes to the theory of ignoring by developing a framework of organisational ignorance comprising the dynamics and manageability of ignorance.
This paper is created in conjunction with the Information Resilience in a Wicked Environment (IRWIN) project that has received funding from the Academy of Finland.

2. AGENDA2030 & KESTÄVÄN KEHITYKSEN TAVOITTEIDEN KIRJANPITO KAUPUNKIEN JA KUNTIEN HALLINNOSSA
Glocalizing Sustainability Accounting in Smart Cities: How Accounting for Sustainable
Development Goals (SDGs) begins in the city administration

Mika Luhtala, Väitöskirjatutkija, Tampereen Yliopisto,
Olga Trunova, Väitöskirjatutkija, University of Bologna, olga.trunova2@unibo.it
Elina Vikstedt, Väitöskirjatutkija, Tampereen Yliopisto

YK:n jäsenvaltiot hyväksyivät vuonna 2015 kestävän kehityksen Agenda 2030 (Agenda 2030) ja kestävän kehityksen tavoitteet (SDGs) ohjatakseen kestävän kehityksen edistämistä maailmanlaajuisesti. Agenda2030 on globaali toimintaohjelma, mutta sen käytännön toteutus tapahtuu paikallisella tasolla. Agenda2030:n edistämiseksi kaupungeissa ja kunnissa Agenda2030-ohjelma on sopeutettava paikallisiin olosuhteisiin säilyttäen silti sen globaali ulottuvuus. Tässä tutkimuksessa mobilisoimme ”glokalisaation” -käsitteen tutkiaksemme globaalien ja paikallisten ulottuvuuksien dynaamista vuorovaikutusta Agenda 2030:n ja SDG tulosohjauksen ja kirjanpidon muodostamisessa kaupungeissa ja kunnissa. Osana tätä prosessia kaupunkien ja kuntien on tunnistettava paikallistasolla olennaiset tavoitteet, integroitava kestävän kehityksen tavoitteet strategioihinsa ja ohjausjärjestelmiinsä, sekä otettava käyttöön uutta raportointikäytäntöä tavoitteiden edistymisen mittaamiseksi, seuraamiseksi ja viestimiseksi keskeisille sidosryhmille (Guarin, Mori ja Zuffada, 2021).

Luomalla uudenlaista kirjanpitokäytäntöä kestävän kehityksen tavoitteista kaupungit voivat ymmärtää omaa suoriutumistaan suhteessa globaaleihin tavoitteisiin, ja suuntautua kohti Agenda2030:n toteuttamista ja kestävän kehityksen tavoitteiden toteuttamista paikallistasolla (Bebbington & Unerman, 2018; IFAC, 2016; Sobkowiak, Cuckston ja Thomson, 2020). Se, miten Agenda2030:n ja SDG-tavoitteiden huomioon ottaminen alkaa kaupunginhallinnossa tavoitteiden glokalisoinnilla, toiminnan organisoinnilla ja infrastruktuurin kehittämisellä, sekä uusien käytäntöjen institutionalisoinnilla ja kestävän kehityksen integroinnilla osaksi kuntien ja kaupunkien päätöksentekoa, on tämän vuoksi ajankohtainen kysymys sekä tieteelliselle tutkimukselle että kaupunkien ja kuntien hallinnolle. Tutkimuksessamme keskitymme prosessiin, jossa Agenda2030:n ja SDG:n raportointikäytäntö syntyy, muokkautuu, ja vakiintuu osaksi kaupungin hallintoa soveltamalla Powerin (2015) viitekehystä kirjanpitojärjestelmän ”luomisesta” politiikkaobjektin muodostamisen (eng. policy object formation), objektin tarkentamisen (eng. object elaboration), toiminnan organisoinnin (eng. activity orchestration) ja käytäntöjen vakiinnuttamisen (eng. practice stabilitization) kautta.

Tutkimus hyödyntää kvalitatiiviseen tutkimusmetodologiaan nojaavaa dokumenttianalyysiin ja puolistrukturoituihin haastatteluaineistoihin perustuvaa kokonaisvaltaista monitapaustutkimusta kirjanpito- ja raportointikäytäntöjen synnyn, muokkautumisen, ja vakiinnuttamisen syvällisessä tarkastelussa. Dataa kerätään tarkoituksenmukaisesti valituista Kuntaliiton SDG-tavoitteiden strateginen johtaminen kaupungeissa -verkostoon kuuluvista kuudesta Suomen suurimmasta kaupungista, jotka ovat toimineet myös kansainvälisellä tasolla edellekävijäkaupunkeina kestävän kehityksen uusien kirjanpito- ja raportointikäytänteiden pilotoinnissa. Tutkimus pyrkii ymmärtämään globaalin ja paikallisen tason sekä ajallisten ulottuvuuksien vuorovaikutusta, sekä objektin tulkintaa, ja tuomaan esiin keskeisiä mekanismeja ja mahdollisia haasteita Agenda2030 ja SDG:n vakiinnuttamisessa osaksi kaupunkien hallintoa ja johtamista.  

3. Väliaikaisten poliittisten neuvonantajajärjestelyiden hallinnolliset ongelmat: koronapandemian opetukset kolmesta Europan maasta
Ville-Pekka Sorsa, Helsingin yliopisto, ville-pekka.sorsa@helsinki.fi, Marjo Lyytikäinen, Helsingin yliopisto, Anna-Aurora Kork, Tampereen yliopisto

Yhteiskuntaa uhkaavissa kriiseissä politiikasta tulee helposti reaktiivista, koska päätöksentekoon on saatava nopeasti mukaan tavallista laajempi joukko erityisalojen asiantuntijoita, neuvonantajia ja sidosryhmiä. Tällaiset väliaikaiset neuvonantajajärjestelyt vaikuttavat valittuihin kriisitoimenpiteisiin ja niiden johtamiseen. Vertailevassa tapaustutkimuksessamme tarkastelemme koronapandemian poliittisia neuvonantajajärjestelyitä kolmessa Euroopan maassa: Iso-Britannia, Italia ja Ruotsi. Sekundäärisen tutkimuksemme kohteena ovat kolmen maan kokemukset asiantuntijatiedon organisoinnista osaksi päätöksentekoa ja niiden hallinnolliset opetukset.

Poliittisten neuvonantajajärjestelmien tutkimuksessa on havaittu merkittäviä eroja pitkäaikaisten neuvonantojärjestelmien ja kriisiaikojen väliaikaisten neuvonantojärjestelyiden välillä. Neuvonantajajärjestelyiden organisointitapoja ja asiantuntijoiden erilaisia rooleja on tutkittu poliittisen talouden tutkimuksen alalla niin kutsuttujen tiedontuotannon regiimien tutkimuksessa. Tiedontuotannon regiimeillä viitataan institutionaalisiin ja organisatorisiin koneistoihin, jotka tuottavat ja tulkkaavat ideoita ja asiantuntijatietoa poliittista ja taloudellista päätöksentekoa varten Eri maissa poliittis-taloudellista päätöksentekoa tukeva tiedontuotanto on organisoitu eri tavoin ja tiedontuottajien asema päätöksenteossa vaihtelee merkittävästi.

Kriisitilanteessa on pystyttävä tuottamaan nopeasti ideoita ja relevanttia tietoa ongelman ratkaisuun. Hypoteesina voidaan esittää, että väliaikaiset neuvonantajajärjestelyt 1) voivat poiketa kokoonpanoltaan, organisointitavaltaan ja/tai asiantuntijoiden ja päätöksentekijöiden välisten ja keskinäisten suhteiden osalta pidempiaikaisesta neuvonantajajärjestelmästä. Mutta 2) ne voivat myös sisältää merkittäviä uusien ja institutionalisoituneiden toimintatapojen kohtaamisen aiheuttamia jännitteitä ja kitkaa, jotka tuottavat toiminnalle merkittäviä haasteita. Esityksessä pohdimme näitä poikkeamia ja haasteita kolmen maan vertailevan tapaustutkimuksen kautta.

Tutkimamme kolme maata omaksuivat koronapandemiassa erilaisia väliaikaisia neuvonantojärjestelyitä. Isossa-Britanniassa pitkäaikaista neuvonantajaelintä kerrostettiin uusilla tietoa tuottavilla ryhmillä ja päätöksentekijöitä tuettiin aiempaan tapaan konsensuspohjaisilla tutkimusperusteisilla neuvoilla. Italiassa perustettiin lukuisia väliaikaisia neuvonantojärjestelyitä, joiden työskentelytavat, asiantuntijaroolit ja vaikutukset päätöksentekoon vaihtelivat merkittävästi. Ruotsissa virkavastuullinen tiedontuottaja muunnettiin pandemiaa hallinnoivaksi päätöksentekijäksi, joka vastasi itse myös kaiken tiedontuotannon organisoinnista. Merkittävistä eroista huolimatta kaikista malleista löytyy yhteisiä hallinnollisia ongelmia. Näitä ovat asiantuntijaroolien epäselvyys, erilaisten toimintalogiikoiden yhteensovittaminen ja läpinäkyvyyden puute.

4. Aineettoman pääoman rooli julkisen hallinnon uudistuksessa
Paula Pusenius

Tutkimuksen tarkoitus
Tutkimuksessa pyritään tunnistamaan aineettomia tekijöitä, jotka luovat edellytyksiä sote- uudistuksen onnistumiselle. Tarkastelussa keskitytään erityisesti niihin aineettoman pääoman elementteihin, joiden on tunnistettu olevan yhteydessä muutostilanteissa tarvittaviin dynaamisiin kyvykkyyksiin. Lisäksi selvitetään julkisen sektorin tulevaisuuden osaamistarpeita; muuttuva toimintaympäristö edellyttää myös uudenlaisia kyvykkyyksiä (mm. Dickinson & Sullivan, 2014; OECD, 2017; OEF 2019). Tutkimuksen tarve nousee julkisen sektorin aineettoman pääoman tutkimuksen niukkuudesta (Dumay et al., 2015).

Tutkimuksen teoreettinen viitekehys
Aineeton pääoma jaotellaan tyypillisesti inhimilliseen, rakenteelliseen sekä suhdepääomaan. Terveydenhuoltosektorilla aineeton pääoma on keskeinen organisaatioiden suorituskyvyn parantamisessa (mm. Zigan et al., 2008); aineettoman pääoman elementit nähdään tärkeinä strategisina tekijöinä (mm. Alfiero et al., 2021). Aineeton pääoma linkittyy monin tavoin dynaamisiin kyvykkyyksiin (mm. Singh & Rao, 2016), jotka ovat välttämättömiä organisaation strategisessa muutoksessa (Helfat & Winter, 2011). Dynaamisten kyvykkyyksien osalta kirjallisuudessa on tutkimusaukko erityisesti yksilötason sekä organisaatioiden välisten kyvykkyyksien tarkastelussa (mm. Schilke et al., 2018).

Aineettoman pääoman osatekijät muodostavat rungon, jonka kautta on mahdollista tarkastella muutoksen menestystekijöitä. Inhimillinen pääoma (yksilön tiedot, taidot ja henkilöominaisuudet) on sosiaali- ja terveydenhuollossa keskeinen aineettoman pääoman komponentti, koska toimiala edellyttää erityistä ammatillista pätevyyttä sekä henkilöominaisuuksia. Vahva inhimillinen pääoma tukee mm. organisaation oppimista. Lisäksi koulutetut, kokeneet ja osaavat työntekijät kykenevät kehittämään uusia toimintamalleja toimintaympäristön muuttuessa (mm. Han & Li, 2015). Rakennepääoma koostuu mm. organisaation kulttuurista, toimintamalleista, prosesseista, järjestelmistä sekä dokumentoidusta tiedosta. Rakennepääoman, mm. kulttuurin, tiedon jakamisen toimintamallien ja toimivien järjestelmien avulla organisaatio kykenee vastaamaan toimintaympäristön muutoksiin (Wang et al., 2018). Suhdepääoma sijaitsee ja sitä hyödynnetään ihmisten ja organisaatioiden välisissä suhteissa (mm. Nahapiet & Ghoshal, 1998). Sosiaali- ja terveydenhuollossa suhdepääoma on erityisen tärkeä, koska terveydenhuollon arvoketjut muodostuvat useiden tekijöiden yhteistyönä (Huang et al., 2021).

Tutkimusmenetelmä
Tutkimus toteutetaan haastattelututkimuksena. Haastattelujen tavoitteena on selvittää, millaisia aineettomia tekijöitä julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus edellyttää, ja mikä on näiden tekijöiden nykytila.

Työryhmä 11 perjantai 18.11.

  1. Tietojohtamisen kehittäminen integroidussa sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmässä
    Tuomas Hujala

Tietojohtamisen odotetaan myötävaikuttavan sosiaali- ja terveyspalvelujen johtamiseen, kun ratkotaan nykypäivän ja tulevaisuuden haasteita. Vaikuttavuusperustainen ohjaus ja organisaatioiden tuloksellisuuden kehitys tietojohtamisen keinoin haastavat tulevat hyvinvointialueet organisoimaan ja ajattelemaan tietojohtamista uudella tavalla. Huolimatta kasvavasta kiinnostuksesta tietojohtamista kohtaan, kirjallisuudesta ei kuitenkaan löydy näyttöä tai käytännön tutkimusta siitä, kuinka tietojohtamisen järjestelmä tulisi suunnitella ja toteuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioissa.

Sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän vahvat professiot, monitasoiset organisaatiokulttuurit sekä erilaiset perinteet muodostavat monimutkaisen, mutta mielenkiintoisen tutkimuskontekstin tietojohtamiselle. Tässä paperissa on tarkoitus käydä läpi tapaustutkimuksen kautta sosiaali- ja terveydenhuollon tietojohtamisen kehittämistarpeita sekä ehdottaa avauksia kehittämistarpeisiin vastaamiseksi.

Tietojohtamisen keskeiset kehitystarpeet liittyvät strategian toimenpanoon, organisaation tiedon ja asiantuntemuksen huolelliseen analysointiin ja kykyyn valjastaa niitä poikkihallinnollisesti, moniammatillisesti ja strategialähtöisesti. Laadullinen analyysi perustuu strategiadokumentteihin, Tapaustutkimuksen organisaation tietojohtamisen ulkoiseen kypsyysarvioon sekä sisäisten kehitystyöpajojen muistiinpanoihin ja muuhun dokumentaatioon.

2. Valmius haastaa hallinnan
Aino Rantamäki, tohtorikoulutettava, Vaasan yliopisto  Petri Uusikylä, tutkimusjohtaja, Vaasan yliopisto 

Hallinta-ajattelun (governance) taustalla on huomio toimintaympäristön muuttumisesta enenevästi yhteenkietoutuneeksi ja erilaisia pirullisia ongelmia sisältäväksi. Tästä johtuen julkiselta toiminnalta edellytetään enenevää systeemisyyttä ja verkostomaisuutta uudistuneessa toimintaympäristössä pärjäämiseksi. Vaikka hallinta-ajattelussa on nähtävillä erilaisia toisistaan eroavia suuntauksia, on näissä kaikissa läpileikkaavina tekijöinä yhteistoiminnallisuus ja erilaisten verkostojen merkitys. Hallinta-ajattelun perimmäinen ajatus verkostomaisesta ja sitä kautta systeemisemmästä hallinnasta on hyvä. Ongelmana on kuitenkin sen irrallisuus hallinnan sisältökysymyksistä ja konteksteista, ja hallittavia ilmiöitä katsotaan kontekstiriippumattomina.

Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu erilaisten hallintamallien toteutusta ja soveltuvuutta kokonaisturvallisuuteen ja varautumiseen liittyvien lakien taustalla olevien hallituksen esitysten asiantuntijakuulemisissa. Politiikka- ja asiakysymysten muodostamaa kokonaisuutta lähestyttiin kompleksisuuskuution avulla keskittyen erityisesti ilmiöiden kompleksisuuden ulottuvuuden ja sen kolmeen osatekijään. Lisäksi lakiprosesseja tarkasteltiin toimijalähtöisesti analysoimalla mitkä toimijat osallistuivat hallituksen esitysten asiantuntijakuulemisiin sekä millaisia jakolinjoja ja toimijaklustereita valmisteluprosessiin muodostui.

Tutkimuskysymykset muodostettiin seuraavasti:

  1. Minkä tyyppisiä sisältöklustereita kokonaisturvallisuuden viitekehykseen liittyvien tietoa käsittelevien lakien valmistelussa näyttäytyy?
  2. Onko kokonaisturvallisuuteen liittyvien lakien ympärille muodostuva hallintarakenne emergentti, kollaboratiivinen, hierarkkinen vai joku muu?
  3. Millä tavoin muodostuva hallintarakenne vastaa klustereiden ongelmatyyppien edellyttämää hallintaa?

Tutkimuksen tulosten mukaan asiantuntijakuulemisten muodostama toimijaverkosto painottui julkisen hallinnon toimijoihin, ja verkoston suurimpana yksittäisenä ryhmänä olivat hallinnon virkamiehet. Tiedeyhteisön edustajat, jotka koostuivat oikeustieteellisistä asiantuntijoista, asettuivat eri lakien kuulemisia kuvaavien verkostojen välille. Elinkeinoelämän rooli osoittautui kuulemisissa vähäiseksi.

3. Kestävä kuntatalous – datasta talouden johtamiseen 
Lotta-Maria Sinervo1, Meri Pulkkinen1, Katri Yrjölä1, Harri Laihonen2 

Kestävyys on koko yhteiskuntaa ja sen kaikkia aloja koskettava ilmiö, jolle asetetaan niin globaaleja kuin kansallisia ja paikallisia tavoitteita. Kuntalain (2015/410) lähtökohtana on edistää kunnan toiminnan suunnitelmallisuutta ja palvelujen järjestämistä taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla. Kestävyys näkyykin entistä vahvemmin kuntien strategisissa tavoitteissa ja monet kuntien tehtävistä nojaavat kestävyyteen. Erityisen tärkeitä ovat lapset ja nuoret, joiden hyvinvoinnin turvaaminen on jatkossa, soten jälkeisissä kunnissa, kuntien keskeisiä perustehtäviä.

Tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa kestävyydellä viitataan usein kestävän kehityksen kolmeen pilariin – ekologiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen sekä taloudelliseen kestävyyteen. Tähän mennessä tutkimuksellinen huomio on ollut ekologisessa kestävyydessä, mutta myös makrotalouden ilmiöissä, kuten talouskasvun rajoissa ja sen aikaansaamissa vaikutuksissa. Erityisesti kestävyyttä on tutkittu mittaamisen ja raportoinnin näkökulmista.

Täydentääksemme olemassa olevaa hallintotieteellistä tutkimusta kestävyydestä, tutkimuksemme tavoitteena on analysoida kestävyyden tulkintoja kuntataloudessa ja sitä, miten kestävyyttä johdetaan ja minkä tiedon pohjalta. Olemme erityisen kiinnostuneita siitä, miten kestävyyden johtaminen siirtyy raportoinnista ja luvuista käytännön johtotekoihin. Tutkimuksemme rakentuu systemaattiseen kirjallisuuskatsaukseen kestävyyden johtamisesta keskeisissä hallintotieteellisissä journaaleissa. Kirjallisuuskatsauksen perusteella muodostamme teoreettisen kehyksen kestävyyden johtamisen tekijöistä. Hyödynnämme kehystä empiirisen kyselyaineiston analyysissä. Aineistonamme hyödynnämme suomalaisille kunnille suunnattua kyselyaineistoa. Kyselyn vastaajaryhmä koostuu 56 suurimman kunnan talous- ja rahoitusjohtajista. Kyselyaineisto paneutuu siihen, miten kestävyyttä tulkitaan, miten kestävyys siirtyy strategioista käytänteisiin, miten kestävyyttä johdetaan ja minkä tyyppistä informaatiota kestävyyden parissa työskentelevät hyödyntävät tai toivovat voivansa hyödyntää.

Tutkimuksemme ytimessä on luoda syvempää ymmärrystä siitä, miten kestävyys muuttuu kunnissa konkreettiseksi tekemiseksi erityisesti johtamisen ja tiedonkäytön elementtinä. Tässä oleellista roolia näyttelee talousjohtajien tulkinta kestävyydestä ja sen alaisista tekijöistä. Talousjohtajien rooli kestävän kuntatalouden tekijöinä on kiistaton.
1 Tampereen yliopisto, Johtamisen ja talouden tiedekunta, etunimi.sukunimi@tuni.fi 2 Itä-Suomen yliopisto, Sosiaali- ja terveysjohtamisen laitos, etunimi.sukunimi@uef.fi

Työryhmä 12. Hybridisyys hallinnassa- hybridisyyden yhteiskunnalliset ilmiasut

Työryhmä 12 torstai 17.11.

  1. Kohti integroidun hyvinvointipalvelujärjestelmän hybridiä hallintaa  
    Anna-Mari Juutinen, YTM, väitöskirjatutkija (sosiaalihallintotiede) Itä-Suomen yliopisto / Welfare, Health & Management WELMA Doctoral School

Kohti integroidun hyvinvointipalvelujärjestelmän hybridiä hallintaa Aiempien tutkimusten mukaan integroidut palvelut lisäävät asiakas- ja henkilöstötyytyväisyyttä, parantavat palvelujen laatua ja tehostavat toimintaa (quadriple aim). Palvelujen yhteensovittaminen onkin yksi sosiaali-, terveys- ja hyvinvointipalvelujen kansainvälisistä (WHO) ja alueellisista (EU Comission) tavoitteista. Myös Suomessa integraatiokeskustelua on käyty pitkään sosiaali- ja terveydenhuollon rakenneuudistuksen eri vaiheissa. Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämislaissa (L 612/2021) on säädetty hyvinvointialueiden velvoitteista palvelujen yhteensovittamiseksi kunnallisten, valtion ja muiden toimijoiden kanssa. Siirtyminen integroituihin palveluihin ei ole helppoa. Integraatio edellyttää rakenteita, jotka päällekkäisistä ja rinnakkaisista palveluista ja useista palvelujen tuottamistavoista huolimatta mahdollistavat asiakaslähtöisen, laadukkaan ja tehokkaan toiminnan. Palvelujen yhteensovittamiseksi tarvitaan valtion ohjausta ja integraation hallintaa sekä toimintaa yhteensovittavia teknologiaratkaisuja, rahoitusta ja johtamista.

Vuosina 2015–2016 kahdeksan paikkakuntaa Suomessa kehitti ja testasi sektorilainsäädännöstä poikkeavia hyvinvoinnin integroituja toimintamalleja. Kuopiossa kokeilulain 1350/2014 integraatiosäädökset vietiin käytäntöön yhteensovittamalla 16–29- vuotiaiden julkisia, yksityisiä ja kolmannen sektorin palveluja matalalta kynnykseltä erikoistasolle. Meneillään olevassa sosiaalihallintotieteellisessä väitöstutkimuksessa tarkastellaan kokeilulain tavoitteita, paikallista toimeenpanoa ja tuotoksia. Ensimmäisessä vaiheessa etsittiin vastauksia kysymyksiin: Millaisia palvelujen yhteensovittamisen tavoitteita kokeilulaissa säädettiin ja millaista keskustelua lain käsittelyvaiheessa käytiin? Miten palveluintegraatiotavoitteita toimeenpantiin paikallisesti? Millaiset tekijät edistävät ja vaikeuttavat palvelujen integraatiotavoitteiden toimeenpanoa? Tapaustutkimuksen aineisto sisältää kansallisia ja paikallisia poliittishallinnollisia dokumentteja, joita analysoidaan teoriasidonnaisella sisällönanalyysilla ja toimeenpanotutkimuksellisella tutkimusotteella.

Tutkimustulokset osoittavat, että asiakkaan elämäntilannetta, palvelutarpeita, palvelusuunnitelmia ja niiden toteutumista koskevien tietojen yhteiskäyttö sopii hyvin integroidun, kokonaisvaltaisen ja asiakaslähtöisen työskentelyn lähtökohdaksi. Palvelujärjestelmätasolla tämä edellyttää asiakastiedon yhdistämisen ja yhteiskäytön mahdollistavaa lainsäädäntöä, palveluja yhteensovittavia työ- ja toimintatapoja sekä rakenteet toimiala-, organisaatio- ja ammattirajat ylittävän palveluintegraation hallinnalle. Integraatiotavoitteiden toimeenpanoa voidaan edistää kansallisen koordinoinnin avulla sekä mahdollistamalla vuoropuhelu ja vertaisoppiminen kehittäjäorganisaatioiden kesken. Integraatiotavoitteiden toteutumisen ja hyötyjen arvioimiseksi tarvitaan lisää seurantamenetelmien tutkimista ja kehittämistä asiakas-, henkilöstö- ja kustannusvaikutusten ja vaikuttavuuden mittaamiseksi.

Vaikka voimassa oleva sektorilainsäädäntö ei mahdollista toimiala- ja palvelurajat ylittävän kokonaisvaltaisen asiakassuunnitelman käyttöä, tutkimus lisää tietoa palveluintegraatiosta toiminnallisena ja normatiivisena systeemi-, organisaatio-, ammattilais- ja asiakastason ilmiönä. Tutkitulle tiedolle on tarvetta. Palvelujen yhteensovittamiskysymykset ovat entistä ajankohtaisempia vuoden 2023 alussa niin hyvinvointialueiden järjestämisvastuulla olevissa palveluissa kuin yhteensovitettaessa niitä kuntien tuottamiin ja muihin hyvinvointipalveluihin.

Tulossa: Juutinen, A-M., Niiranen V. & Taskinen, H. (julkaisuprosessissa) Valmiina
palveluintegraatioon? Valtionohjauksesta paikalliseen toimeenpanoon.

2. Koronapandemian hallinta ja tiedonvälitys Suomessa – näkökulmia median hybridisyyteen
Veli-Pekka Niskanen, väitöskirjatutkija, Sosiaali- ja terveyshallintotiede, kompleksisuustutkimuksen ryhmä, Vaasan yliopisto

Koronapandemian hallinta Suomessa on pohjautunut yksilöiden ja organisaatioiden toimintaan viranomaisten ja valtionjohdon antamien ohjeiden, suositusten ja rajoitusten mukaisesti. Näiden toimenpiteiden koordinoimiseksi keskeistä on ollut tiedonvälityksen mahdollistama kansalaisten sekä muiden yhteiskunnan toimijoiden tietoisuus pandemiatilanteesta ja sen vaatimista toimenpiteistä. Myös pandemianhallinnan toimenpiteet ja niiden legitimiteetti on perustunut tietoon viruksen käyttäytymisestä, taudinkuvasta sekä kansallisesta pandemiatilanteesta. Näitä on peilattu median välittämässä julkisessa keskustelussa jatkuvasti suhteessa pandemiaan liittyviin tapahtumiin sekä hallintatoimenpiteiden nykytilaan, ja julkisesta keskustelusta on noussut näkökulmia myös päätöksentekoon.

Pandemianhallinnan kokonaisuuden kannalta keskeisenä voidaan siten pitää tehokasta ja oikeaan tietoon perustuvaa tiedonvälitystä ja julkista keskustelua eri medioissa. Tämä näkökulma tuo esiin mediat keskeisinä pandemianhallinnan toimijoina, jotka ovat osallistuneet hallintaan levittämällä tietoa siitä, miten asiantuntija- ja viranomaistiedon perusteella tulisi toimia toistamalla ja antamalla tilaa näiden ohjeille, sekä toisaalta haastamalla tietoa ja päätöksiä tuomalla esiin eriäviä tai kriittisiä näkökulmia. Median roolia hallinnan toimijana voidaan tarkastella hybridisyyden kautta: perinteisten vallan vahtikoira ja vapaa markkinatoimija -logiikkojen ohella mediatoimijat ovat tukeneet myös julkishallinnon tavoitteita sekä ottaneet osaltaan vastuun dis- ja misinformaation vastaisesta toiminnasta. Tieteeseen ja faktoihin pohjautuvan koronauutisoinnin voidaan nähdä olevan yleisen edun mukaista, ja tuottavan arvoa sen vähentäessä viruksen leviämistä ja siihen kuolleiden määrää. Toisaalta media toimii silti markkinalogiikan mukaisesti: pandemia ja hallintatoimista uutisointi on myös sisältöä.

Esitys lähestyy hybridisyyttä julkishallinnon ja median välisen vuorovaikutuksen ja median kautta. Mediat nähdään hybridiorganisaatioina, joilla on hallinnan rooli erityisesti tiedonvälityksessä ja jotka omaksuvat uusia toimintalogiikkoja kriisitilanteissa. Tarkastelu ajoittuu ensimmäiseen pandemiakevääseen.

3. UUSVANHAT KUMPPANUUDET PAIKALLISESSA LIIKUNTA- JA URHEILU- PAIKKARAKENTAMISESSA 
Kerkko Huhtanen, Projektitutkija, LitM, Hannu Itkonen, Liikuntasosiologian professori, YTT, emeritus, Jyväskylän yliopisto

Suomalainen liikuntapaikkarakentaminen on pitkällä aikavälillä tarkasteltuna ollut julkishallintovetoista (Kokkonen 2010), vaikka yritys- ja vapaaehtoistoimijatkaan eivät ole jääneet alueella toimettomiksi (Ilmanen 2015). Hyvinvointivaltion rakennuskaudelta lähtien liikuntarakentamista on ohjannut  vuoden 1980 liikuntalaissa virallistettu käsitys suomalaisen liikunnan yhteiskunnallisesta työnjaosta,  jonka mukaan julkisen sektorin päätehtävä on kansalaisten liikunnan yleisten edellytysten luominen.  Päävastuu varsinaisen liikuntatoiminnan järjestämisestä on osoitettu liikunnan kansalaistoimijoille.  Viime vuosikymmeninä yhteiskuntaa kriisiyttäneet taloustaantumat, maahan jalkautuneet uuden julkisjohtamisen opit ja yhteiskunnan yleinen markkinoistuminen ovat kuitenkin johtaneet sektorien välisten  rajojen  sumentumiseen  sekä  paikallisen  palvelutuotannon  työnjaon  monimuotoistumiseen.  (Huhtanen & Itkonen 2022.) Paikallisessa liikuntarakentamisessa suuntana on ollut, että kunnalliset in- vestoinnit kohdistuvat laajoja käyttäjäryhmiä palveleviin liikkumisympäristöihin sekä olemassa ole- vien, vanhenevien kunnallisten liikuntapaikkojen peruskorjauksiin. Uusia lajiliikuntapaikkoja sekä  kilpa- ja huippu-urheilun olosuhteita rakennetaan kuntavetoisten hankkeiden sijaan yhä enemmän erilaisin julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoiden kumppanuusjärjestelyin. 

Tarkastelemme tutkimuksessamme yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin toimijoiden yhteistyötä  paikallisessa  liikunta- ja  urheilupaikkarakentamisessa.  Valitsimme  lähestymistavaksemme  monita- paustutkimuksen, joka kohdistuu kolmeen Suomessa lähivuosina valmistuneeseen liikuntapaikkahankkeeseen. Tapaustutkimushankkeille on yhteistä, että niiden kunkin toteutukseen on osallistunut  kaikkien kolmen yhteiskuntasektorin toimijoita. Tutkimuksemme pääaineisto muodostuu 15 teema- haastattelusta ja hankedokumentoinneista. Moninäkökulmaisuuden varmistamiseksi kunkin hankkeen  osalta haastateltiin niissä mukana olleita toimijoita jokaiselta yhteiskuntasektorilta. Teoreettinen viite- kehyksemme rakentuu 2000-luvulla laajenneen hybridiorganisaatioiden ja hybridihallinnan järjestel- mien tutkimuksen perustalle (Billis & Rochester 2020; Vakkuri & Johanson 2020). Hybridisaatioksi ym- märrämme eri yhteiskuntasektoreille tyypillisten toimintakäytäntöjen ja -logiikoiden sekoittumisen,  jota ilmenee nykypäivänä niin eri sektoreille juureutuvien organisaatioiden toiminnassa kuin sektorirajat ylittävän yhteistyön hallintajärjestelmissä. 

Aiemman hybridisaatiotutkimuksen valossa kolmen yhteiskuntasektorin toimijoiden yhteishankkeiden tunnuspiirteinä näyttäytyvät monimuotoiset ja hankkeiden elinkaaren aikana elävät omistusjärjestelyt, eriävien tavoitteiden ja toimintalogiikoiden yhteensovittamispyrkimykset, moninaiset rahoitusjärjestelyt sekä erilaiset sosiaalisen ja institutionaalisen kontrollin muodot. Valmistelu- ja toteutusvaiheissaan hybridihankkeet saattavat poiketa perinteisten kuntavetoisten liikuntapaikkarakentamishankkeiden poliittishallinnollisia prosesseista. Hankkeita valmisteltaessa pyritään yhdistämään ja tarvittaessa kompromisseja tehden yhteensovittamaan hankeosapuolten arvonluonnin tapoja. Niitä perusteltaessa puolestaan aukikirjoitetaan, miten yhteishankkeet tuottavat lisäarvoa suhteessa eri sektoritoimijoiden itsenäisesti toteuttamiin liikuntapaikkahankkeisiin. Olosuhteita hallinnoimaan perustettavan organisaation lopulliseen organisaatiomuotoon vaikuttavat rahoitusinstrumentit. 

4. Value destruction in infrastructure sector service system: Waste taxonomy through the views of the industry functions’ experts
Liljeroos-Cork Johanna & Luhtala Mika, Tampere University

The public management literature has recently increasingly underlined the special requirements of hybridity and hybrid governance for performance management (Kokko & Laihonen, 2021; Johanson and Vakkuri, 2018; Vakkuri and Johanson, 2020). The civil engineering industry is populated by highly specialized project-based-organizations (“PBOs”), which collaborate to execute infrastructure projects. PBOs are usually private companies following market logics, while physical infrastructure is often mostly owned and provided by public entities which coordinate and facilitate the collaboration of this network of PBOs, following service logics. In this paper, we examine the locus of waste and how value is destroyed in this hybrid context.

The tensions between public and private value creation logics often lead to value destruction (Cui & Osborne, 2022). In this paper, we examine the locus of waste and how value is destroyed in this hybrid context. In construction industry the concept of waste is often referred to as material waste, but it is growingly understood also as other forms of waste, such as activities that do not add value.

This research was guided by the following research questions: How is waste generated in infrastructure sector? What is the identified locus of the waste? To understand the waste inducing activities in construction we conducted a narrow literature review (n=13) to identify critical waste factors. The literature review was carried out using Scopus database. Empirical data was collected through semi-structured interviews (n=26). The questions of the interviews stemmed from the categorization formed based on the literature review. We interviewed experts and managers from different functions of the industry. Data was analyzed using content analysis assisted by Atlas.ti software. As a result of the analysis, we will form a categorization of the locus of waste and its relation to value destruction activities.

We expect the results to bring clarity in understanding how waste originates in infrastructure sector functions’ activities. Through this, we aim to bring holistic understanding of the complexity of the service system. With this holistic understanding of value destruction we hope to contribute to the discussion of hybrid governance.

Työryhmä 12 perjantai 18.11.

  1. Kuntien tytäryhtiöomistusten keskittäminen holding -yhtiöön. Case:  vaikutukset yhtiöiden johtamiseen ja tiedonsaantiin
    Tapio Kristian Ritala,  Johtamisen ja talouden tiedekunta, Tampereen yliopisto 

Tässä tutkimuksessa kartoitan holding -yhtiö rakenteen vaikutuksia kuntien omistamien yhtiöiden johtamiseen ja tiedonsaantiin. Erityisessä tarkastelussa on toiminnan järjestäminen nykyisen lainsäädännön puitteissa, joiden osalta olen rajannut tarkastelun osakeyhtiölakiin, kuntalakiin, kirjanpitolakiin sekä lakiin henkilöstöedustuksesta eurooppayhtiössä. Aluksi tarkastelen aikaisempaa tutkimustietoa omistamisesta ja kuntien omistajaohjauksesta. Sen jälkeen käsittelen osakeyhtiön lainmukaista toimintaa ja voitontavoittelua sekä vaikutuksia yhtiöiden johtamiseen keskitettäessä tytäryhtiöomistus holding -yhtiöön.

Esitän, että holding-yhtiömallin soveltaminen kuntien omistusten hallintaan voi parhaimmillaan tehostaa julkisten pääominen käyttöä lisäten investointeja ja parantaen kuntalaisten palveluita. Lisäksi se voi demokratian kustannuksella ammattimaistaa yhtiöiden johtoa. Investoimalla holding -yhtiössä yhdenmukaisiin ja moderneihin teknologioihin voidaan parantaa koko yhtiöryppään tuottavuutta pitkällä aikavälillä.

Kuitenkin holding-yhtiömallin hyödyntämiseen liittyy huomattavia riskejä avoimuuden ja korruption osalta ilman asianmukaista valvontaa. Tätä taas vaikeuttaa kunnan luottamushenkilöiden tiedonsaantioikeuden ulottumattomuus kunnan tytäryhteisöihin, koska nämä eivät ole kuntalain 30 §:ssä tarkoitettuja kunnan viranomaisia. Ongelmia voidaan vähentää tehokkaalla valvontajärjestelmällä, jossa sisältö keskittyy eettisen käyttäytymisen edistämiseen.

2, Kuntakonsernin johtaminen. Meta-hallinnoinnin tarkastelu konsernin organisoinnista, johtamisesta ja tavoitteiden asettelusta.
Timo Nousiainen

Tutkimuksessa selvitetään suurten kaupunkien konsernin johtamisjärjestelmien ominaisuuksia ja toiminnan ohjaamisen keinoja. Tutkimuksessa haetaan vastausta, millaisia johtamisjärjestelmiä kuntien konsernijohtamisessa käytetään ja miten niitä ylläpidetään. Toinen näkökulma on kuntakonsernia ohjausmekanismit ja ohjauksen sisältö. Tutkimuksessa haastatellaan 20 Suomen suurimman kaupungin konsernijohtoa käyttäen puolistrukturoituja haastatteluja. Toisena aineistona käytetään asiakirja analyysiä kuntien omistajapolitiiset ohjelmat, talousarviot strategiat, konserniohjeet ja erilliset toimielinten ohjauspäätökset. Kolmantena aineistona on kuntajoukolle tehty kyselytutkimus.

Kunnan toiminta käsittää kunnan ja kuntakonsernin toiminnan lisäksi osallistumisen kuntien yhteistoimintaan sekä muun omistukseen, sopimukseen ja rahoitukseen perustuvan toiminnan. Konserninjohtaminen on noussut kuntajohtamisen keskiöön tapahtuneen kuntien organisoitumiskehityksen ja sitä seuranneen lainsäädännön myötä. Konsernijohtaminen jää konsernijohdon tehtäväksi yhdessä yhtiöiden toimivan johdon kanssa. Konsernijohtamisen käytännöt vaihtelevat kunnittain. Johtavat viranhaltijat ja poliitikot ovat keskeisessä roolissa tavoitteenasettelussa.

Kuntakonsernien tytäryhteisöjen osuus kuntakonsernin taloudesta tuloslaskelman, rahoituslaskelman ja taseen koon mittareilla mitattuna vaihtelee yhdestä kolmasosasta puoleen ollen miljardiluokkaa ja erittäin merkittävä osa julkistaloutta. Kuntaorganisaatiot ovat nykyisin monialaisia konserneja, jotka muodostuvat erilaisten sisäisten ja ulkoisten yksiköiden kokonaisuuksista. Konsernijohtamisen tarkoituksena on sovittaa yksiköiden toimintaa yhteen, jotta ne toteuttaisivat konsernin strategiaa ja toimisivat konsernin tavoitteiden mukaisesti. Kuntakonsernin johtamiseen tuo oman haasteensa yksityisen sektorin monialakonsernien ansaintalogistiikasta poikkeavat moninaisten intressit ja odotukset, jotka täytyy huomioida. Konsernijohtamisessa joudutaan ratkomaan johtamisen peruskysymyksiä johtamisjärjestelmästä, niiden kehittäminen, tavoitteiden asettamisesta ja roolien määrittelystä.

3. Co-production of social innovations by social enterprises in Finland: striving a cultural change
Sofi Perikangas (corresponding author) School of Management, University of Vaasa,
Harri Kostilainen*, Sakari Kainulainen*
*Diaconia University of Applied Sciences, Helsinki, Finland

The Finnish government programme for 2019–2023 addressed the need for the improvement of the prerequisites for operation for social enterprises by renewing their funding and offering support for their business competences (Ministry of Economic Affairs and Employment of Finland, 2022). As a result, several national programmes were established to advance social enterprises. This paper is interested in how social innovations are co-produced by social enterprises in Finland, and how they can be accelerated.

Our data comprises the focus group interviews, that were conducted during a research project VNTEAS – Social Innovations by Social Enterprises. The interviewees represented different social enterprises, other non-profit organisations, and national funding institutions. The central objectives of the project were to increase the understanding about social innovations within social enterprises, map processes and practices that enable the creation of social innovations and create political recommendations for the government to develop support and funding of the organisations.

Thus, our research questions are: How are social innovations created in social enterprises in Finland and in which ways could governments strive to build enabling ecosystems for social enterprises?

We address the first question by describing what needs the social enterprises are contributing towards, how they are organized and managed, what are their characteristics and how are social innovations understood and (co-)created in the context of social enterprises (Defourny and Nyssens, 2021; Ewers and Ewert, 2021). The second research question is approached by discussing what the enablers and incentives for social enterprises are, what measures are already in action, and what kind of future potential do the interviewees see for social enterprises.

As for the results, we address an important challenge that social enterprises struggle with: The nature of social enterprises is undefined and the entrepreneurs experience prejudice from both the direction of “traditional” businesses and the government who often doesn’t recognize social enterprise as a potential partner for public service delivery. Although, social enterprises aim at creating public value by contributing to the co-production of public good. They work in interorganizational networks by nature and can succeed where the traditional public organizations and private businesses fail. Their role as hybrid organisations

We suggest that governments could enable the building of ecosystems for social enterprises by striving a cultural change in attitudes towards social enterprises, create incentives for social innovations by renewing governmental innovation policy and by skilling social enterprises through advancing their scaling and learning.

We conclude the paper by claiming that social enterprises have the potential to co-produce public good through their social innovations, but they need support from the government. Also, more state-of-the-art ways of understanding social enterprises are needed in the future. For instance, local communities as social enterprises and technological advances as potential accelerators for such communities could help us address many current and future challenges, such as aging society, loneliness, and unemployment in rural areas. Thus, this is also a call for more research of the organization and practices and the hybrid nature of social enterprises, as well as the potential of the organisations enhanced by technology.

4. Valtion osakeyhtiöomistus hybridihallinnan näkökulmasta: Yleistarkastelu sekä historiallisen muutoksen vertailu Suomen, Ruotsin, Ranskan ja Itävallan kesken
Pertti Ahonen, Helsingin yliopisto

Esitys projisioi hybridihallinnan näkökulmaa valtion vähemmistö-, tasapaino-, enemmistö- ja yksinomistukseen osakeyhtiöissä. Tarkastelukohteena ovat erityiset seuraukset siitä, että omistajana on nimenomaan valtio. Tiettyä neo-institutionaalista viitekehystä käyttäen tarkastellaan tutkitun omistuksen markkina-, demokratia- ja omistuksenhallintalogiikkaa. Kolmen logiikan ja niiden yhdistelmien murroskohtien perusteella erotetaan valtion osakeomistusta kontekstualisoineet konjunktuurit, joihin ovat sijoittuneet valtion omistusta koskevat historialliset tapahtumat neljässä tutkitussa maassa. Tulosten mukaan logiikoista ensimmäinen korostaa kansallistamisia ja muita osakehankintoja yhtäältä ja toisaalta yksityistämisiä ja muita osakkeista luopumisia. Toinen logiikka tähdentää niukkaa tai selvää poliittista konsensusta kuvatuissa hankinnoissa tai luopumisissa. Kolmas logiikka nostaa esiin osakeyhtiöomistuksen suoran hallinnoinnin hallintoyksiköiden toimesta tai epäsuoran hallinnoinnin valtio-omisteisin holdingyhtiöin. Viimeaikaiset muutokset korostavat valtion strategisia vähemmistöomistusten portfolioita, joiden hallinnassa ilmenee myös taloudellisen nationalismin näkökohtia esimerkiksi Suomessa ja Ranskassa. Kaikissa tutkituissa maissa esiintyy myös valtion niukkaa enemmistö- ja sen runsasta vähemmistöyhtiöomistusta. Osakeyhtiötä käytetään myös vähäisin kaupallisin intressein yleistä etua toteuttavien toimintojen ulkoisena muotona etenkin Suomessa ja Ruotsissa. Tarkastelu kohdistuu myös valtionomistuksen ajankohtaisiin kehityslinjoihin lentoliikenteen ja energiantuotannon aloilla.