Abstraktikirja

1.1 Sosiaalisen raportoinnin työkalun tuottamana tieto osana asiakasturvallisuuden vahvistamista 

Abstraktin kirjoittajat: Anu Virtanen, Etelä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Socca 

Esitys pohjautuu Uudenmaan alueella vuodesta 2023 alkaen kertyneisiin sosiaalihuollon ammattilaisten sosiaalisen raportoinnin työkalun kautta esiin nostamiin muutostarpeisiin ja huoliin erilaisista asiakastyössä ilmenneistä asioista ja ilmiöistä. Näitä asioita ja ilmiöitä on esityksessä tarkasteltu erityisesti asiakasturvallisuuden näkökulmasta palvelutehtävittäin.  Asiakasturvallisuus on tässä esityksessä määritelty Asiakas- ja potilasturvallisuusstrategian (2022–2026) mukaisesti eli että palvelut järjestetään, tuotetaan ja toteutetaan siten, että asiakkaan fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja taloudellinen turvallisuus eivät vaarannu. 

Sosiaalinen raportointi on yksi väline toteuttaa sosiaalihuoltolakiin (1301/2014) perustuvaa rakenteellista sosiaalityötä, joka tehtävänä on muun muassa huolehtia sosiaalista hyvinvointia ja sosiaalisia ongelmia koskevan tiedon välittymisestä ja sosiaalihuollon asiantuntemuksen hyödyntämisestä hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. 

Sosiaalista raportointia toteutetaan osalla hyvinvointialueita laajoina sosiaalisina raportteina tietyistä ilmiöistä (mm. Helsinki 2025) ja lisäksi lähes kaikilla alueilla on käytössä myös lomakepohjainen työkalu ajankohtaisten asioiden ja ilmiöiden esiin tuomiseen. Myös näihin yksittäisten lomakkeiden tuottamiin tietoihin viitataan termillä sosiaalinen raportti (Rajala ym. 2024).

Etelä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Soccassa tuotetaan sosiaalisen raportoinnin sähköistä työkalua jo vuodesta 2022 alueen hyvinvointialueiden käyttöön. Tällä hetkellä työkalua hyödyntää kaikki neljä Uudenmaan hyvinvointialuetta ja raportointikertoja on kertynyt viime vuosina vajaa 200 vuosittain.

Sosiaalisen raportoinnin työkalun tuottamassa tiedossa korostuu asiakasturvallisuuden näkökulmasta erityisesti palveluiden saatavuuden haasteet. Työkalu tuottaa tietoa asiakasturvallisuuteen liittyvistä riskeistä ja edistää niiden ratkaisemista. 

1.2 Ikääntyneiden palveluohjausasiakkaiden kotiin liittämät diskurssit  

Abstraktin kirjoittajat: Hilla Kiuru, Jyväskylän yliopisto, Paula Vasara, Jyväskylän yliopisto; Tiina Hautamäki, Seinäjoen ammattikorkeakoulu 

Ikääntyneiden palveluohjauksen tavoitteena on taata oikea-aikaiset ja tarpeenmukaiset palvelut. Kotona asumisen ideaalin myötä tämä usein tarkoittaa kotiin tarjottavia palveluita. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme, miten ikääntyneet palveluohjauksen asiakkaat puhuvat kodista ja millaisen merkityksen palveluohjaus saa heidän kokemuksissaan kotona asumisesta. Haastatteluaineisto koostuu kolmelta eri hyvinvointialueelta kerätystä kahdenkymmenen ikääntyneen palveluohjausasiakkaan haastatteluista, jotka on kerätty IPO-hankkeen (Ikääntyneiden palveluohjaus hyvinvointialueilla – Asiakasturvallisen ja vaikuttavan palveluohjauksen kehittäminen muuttuvissa paikoissa ja tiloissa) yhteydessä. Analysoimme tätä aineistoa diskurssianalyysin keinoin. Löysimme haastateltavien puheesta seuraavat kotiin liittyvät diskurssit: koti ajassa muuttuvana, koti arjessa selviytymisen paikkana, koti viihtyisänä ja koti turvattomana ja rajoittavana. Nämä diskurssit esiintyivät aineistossa limittäin ja sisälsivät myös ristiriitoja. Kotiin liittyi paljon muistoja ja muutokset toimintakyvyssä sekä tarpeelliseksi koettujen palvelujen saaminen vaikuttivat kotona pärjäämiseen. Vaikka kotona viihdyttiin, se saatettiin kokea myös elämistä rajoittavana vankilana. Palveluohjausta kehitettäessä on tärkeää huomioida se, mitkä tekijät tekevät ikääntyneille kodista yhtäältä turvallisen ja toisaalta turvattoman tilan, ja miten tähän voidaan palveluohjauksen keinoin vaikuttaa.

1.3 Sosiaalihuollon ammattilaisten kokemuksia vaikuttavuuden arvioinnista ja mittaamisesta

Abstraktin kirjoittajat: Sointu Riekkinen-Tuovinen, Pohjois-Savon hyvinvointialue, Sakari Kainulainen, Diakonia-ammattikorkeakoulu; Tarja Kauppila, Itä-Suomen sosiaalialan kehittämisyhdistys ry; Tomi Mäki-Opas, Itä-Suomen yliopisto/Pohjois-Savon hyvinvointialue 

Tausta ja tavoite:
Sosiaalityön ja koko sosiaalihuollon vaikuttavuuden arvioinnista ja sen mittaamisesta on puhuttu ja kirjoitettu Suomessakin jo pitkään, ainakin 1980-luvulta saakka. Sosiaalihuollon asiakkailla on oikeus saada vaikuttavia palveluita, mutta kaikesta huolimatta vaikuttavuuden arviointi ja mittaaminen eivät ole riittävästi edenneet käytännön tasolle. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella sitä, millaisia kokemuksia sosiaalihuollon ammattilaisilla on vaikuttavuusmenetelmien ja -mittareiden käyttämisestä.

Aineisto ja menetelmät:
Tutkimus liittyy tutkimushankkeeseen Paljon palveluita käyttävien palveluketjun vaikuttavuus ja kustannusvaikuttavuus (PALVA, Next Generation EU, 2024–2025), joka toteutettiin Itä-Suomen yhteistyöalueen (YTA) hyvinvointialueilla. Tutkimusaineisto kerättiin hyödyntäen teemahaastatteluita sosiaalihuollon ammattilaisilta (n=12). Teemoina olivat kokemukset vaikuttavuuden arvioinnista ja vaikuttavuusmittareiden käytöstä, esiin tulleet haasteet sekä toiveet, minkälaisia mittarien tulisi olla. Analysointi toteutettiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä.

Tulokset:
Analyysien perusteella työn arvioinnista kysyttäessä vastaus ei näyttänyt olevan aivan helppo, vaan tuli useammaltakin haastateltavalta tietyllä tapaa epäröiden. Vaikuttavuus ei myöskään ole aivan eksaktisti samalla tavalla ymmärretty asia, vaan osin käytettiin eriäviä käsitteitä. Sosiaalihuollon palveluissa on ollut käytössä joitakin mittareita, erityisesti kokeiluina ja hanketyön pohjalta. Nämä eivät ole kuitenkaan jääneet rutiininomaisesti käyttöön. Syiden nähdään liittyvän muun muassa mittaamisen työkulttuurin puutteeseen ja kiireeseen. Monet mittarit nähtiin liian pitkinä tai vaivalloisina täyttää.

Johtopäätökset:
Yhteenvetona, vaikka hyvinvointialueet ovat olleet toiminnassa kolmen vuoden ajan, niin vaikuttavuuden osoittamisen vaateesta huolimatta systemaattinen vaikuttavuuden mittaaminen ja arviointi eivät ole riittävästi edenneet sosiaalihuollon kentällä. Tilanteen parantaminen edellyttää perustason vaikuttavuusosaamisen lisäämistä ja myös laajemman tietoisuuden edistämisen siitä, mitä työyhteisöissä arvioidaan tai mitataan tai mitä hyötyä vaikuttavuusmittareista saadaan.

1.4 Yhteistyö asiakasturvallisuuden varmistamisessa 

Abstraktin kirjoittajat: Sanna Lähteinen, Pohjois-Savon hyvinvointialue, Satu Luostarinen, Pohjois-Savon hyvinvointialue; Janissa Miettinen, Pohjois-Savon hyvinvointialue; Aini Pehkonen, Itä-Suomen yliopisto / Pohjois-Savon hyvinvointialue 

Sosiaalihuollon palvelujen asianmukaisuuden, laadun ja asiakasturvallisuuden varmistamisen painopistettä on siirretty viranomaisvalvonnasta palvelun järjestäjän ja tuottajan tekemään omavalvontaan. Palvelujen toteuttamisesta ja asiakastyöstä vastaavat viime kädessä ammattihenkilöt, jonka vuoksi on painotettu myös riittävän ja osaavan henkilöstön merkitystä asiakasturvallisuuden varmistamisessa. Sosiaalityössä eettinen koodisto ja asiakkaan asemaan ja oikeuksien turvaaminen tarjoavat kaiken kaikkiaan vahvan kivijalan palvelujen laadun ja turvallisuuden varmistamiseen. Asiakasturvallisuuden tärkeydestä huolimatta meillä on kuitenkin toistaiseksi vain vähän tutkimukseen perustuvaa tietoa siitä, miten sosiaalityöntekijät asiakasturvallisuutta käsitteellistävät tai miten he jäsentävät asiakasturvallisuuden varmistamista osana sosiaalityön käytäntöjä.  

Tarkastelemme esityksessämme asiakasturvallisuutta aikuissosiaalityössä. Esityksemme perustuu artikkelikäsikirjoitukseen, jossa tutkimme sosiaalityöntekijöiden ja johtavien sosiaalityöntekijöiden haastatteluaineiston (N=22) avulla asiakasturvallisuuden jäsentymistä aikuissosiaalityössä. Aineisto on analysoitu teemoittelemalla.  

Esityksessä tarkastelemme tunnistamiamme asiakasturvallisuuden varmistamisen ulottuvuuksia erityisesti yhteistyön näkökulmasta. Ulottuvuuksissa yhteistyö jäsentyi monitasoisena ja moneen suuntaan toteutuvana toimintana asiakasturvallisuuden varmistamiseksi. Pohdimme esityksessä muun muassa seuraavia kysymyksiä: Millaista yhteistyötä asiakasturvallisuuden varmistaminen aikuissosiaalityön käytännöissä edellyttää? Missä määrin sosiaalityöntekijän asiakkaan kanssa tekemä työ kuvautuu yhteistyönä vai onko kyse pikemminkin yhteistoiminnasta? Esityksessä pohditaan myös asiakastyön kirjaamisen merkitystä asiakasturvallisuuden varmistamisessa.  

Esitys pohjautuu tekeillä olevaan artikkelikäsikirjoitukseen, joka on valmisteltu sosiaalityön VTR-rahoitteisessa hankkeessa Asiakasturvallisuus ja vaikuttavuus paljon palveluja tarvitsevien aikuisten asiakasprosesseissa (TURVA).   

2.1 Promoting the sustainability transition: Advancing ecosocial and structural action in social work 

Abstraktin kirjoittajat: Kati Närhi, Jyväskylän yliopisto; Satu Ranta-Tyrkkö, Jyväskylän yliopisto 

This presentation examines, based on a published article, how social work can be a potential transformative actor in the sustainability transition towards more sustainable societies. The sustainability transition acknowledges the interdependence between social and ecological issues caused by the global environmental crisis, combining ecological, economic, and social dimensions of development. The presentation draws on elements from two social work traditions – structural and ecosocial work – as a means for moving away from a traditional anthropocentric perspective towards a more ecocentric understanding of wellbeing. As part of the sustainability transition, social work aims to stimulate awareness of the intrinsic link between human wellbeing and environmental wellbeing and to address the disproportionate impacts of the global environmental crisis on people and communities experiencing poverty and disadvantage. More broadly however, social work endeavours to engage in action to challenge oppressive structures in societies that cause these disproportionate impacts. This transformative approach to the sustainability transition also requires social work to have its own views on the agenda (politics) of solutions to the ecological crisis, rather than simply implementing the agenda (policy) created by other actors, as the role of social work has traditionally been understood in society. According to previous research, neoliberal ideas that emphasise economisation and individual responsibility weaken the possibilities for practicing ecosocial work. The presentation also examines the obstacles and enabling factors for how social work can potentially be an actor – ecosocially and structurally – towards more sustainable societies. 

2.2 Huomioita ympäristön merkityksestä ja ekososiaalisen työn mahdollisuuksista sosiaalityössä 

Abstraktin kirjoittaja: Taija Nöjd, LAB-ammattikorkeakoulu/Jyväskylän yliopisto  

Sosiaalityön kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa on esitetty argumentteja, että sosiaalityössä tulisi huomioida paitsi sosiaalinen ympäristö, myös fyysinen ja ympäristö ja luonto. Avauksissa on myös pohdittu sosiaalityön roolia kestävän kehityksen ja kestävyys- tai ekososiaalisen siirtymän edistämisessä. 
Ekososiaalinen lähestymistapa tunnistaa ihmisen ja ympäristön hyvinvoinnin yhteen kietoutuneisuuden. Siten ekososiaalisen lähestymistavan mukainen työ tavoittelee sekä ihmisten että ympäristön hyvinvointia. Ekososiaalinen lähestymistapa tarkoittaa pelkän ympäristön huomioimisen sijaan perustavanlaatuista ajattelu- ja toimintatapojen muutosta kohti kestävää yhteiskuntaa. 
Ekososiaalisen lähestymistavan edistäminen edellyttää työntekijöiden mahdollisuutta tarkastella työtään ekososiaalisen lähestymistavan näkökulmasta. Samoin se edellyttää käytännön työntekijöiden näkökulmien ymmärtämistä: Mikä on ympäristön merkitys sosiaalityön näkökulmasta? Mikä edistää tai estää ekososiaalisen lähestymistavan soveltamista arjen työssä? 
Esityksessä pohditaan ympäristön merkitystä ja ekososiaalisen lähestymistavan mahdollisuuksia sosiaalialan työssä kolmen julkaistun artikkelin valossa. Huomiot ympäristön merkityksestä ja ekososiaalisen työn mahdollisuuksista voivat tuottaa uusia näkökulmia siihen, mitä on tai voisi olla sosiaalityö kohti kestävää yhteiskuntaa.  

2.3 Ekososiaalinen näkökulma sosiaalityöntekijän roolista aktivoinnin ja kuntoutumisen suunnittelussa 

Abstraktin kirjoittaja: Ossi Laaksamo, Jyväskylän yliopisto (alumni) 

Aikuissosiaalityön ja sosiaalihuollon kytköstä työttömien velvoittavan aktivoinnin ollaan irrottamassa tai vähentämässä lainsäädännön tulevilla muutoksilla. Siitä huolimatta sosiaaliturvan vastikkeellisuus pysynee perustavanlaatuisena elementtinä työvoimaan kuuluvien aikuissosiaalityön asiakkaiden tilanteissa. Vastikkeellinen viimesijainen sosiaaliturva yhdistyy velvoittavaan aktivointiin, millä tavoitellaan muun muassa työttömän työikäisen väestön työmarkkinavalmiuksien edistämistä, sosiaaliturvariippuvuuden vähentämistä ja työllisyystilanteen vastuun siirtämistä työttömälle yksilölle. Maalina on työllistyminen tai pääsääntöinen opiskelu. Aktivoinnin perustuminen kapitalistisen arvontuotannon ajattelutapaan hylkii työn moninaisuutta. Ainoastaan palkkatyöt lasketaan hyväksyttäväksi työksi aktivoinnin lopullisena maalina, kun taas aktivoinnin ja kuntoutumisen prosessissa useat palkkatyön ulkopuolella olevat tehtävät sallitaan. Välityömarkkinoille sijoittuu yleishyödyllisiä sosiaalista pääomaa ja ekologista kestävyyttä edistävää työtä, mutta myös kyseenalaista ilmaistyötä. Aktivoinnin on esitetty ajavan hyperproduktivistisen tuotantojärjestelmän agendaa, joka on heikosti sovitettavissa ekologisesti planetaaristen turvarajojen sisään ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta vaalivaksi. Esitykseni perustuu väitöstutkimukseni pohdintoihin. Taustoitan aktivointiin osallistuvan sosiaalialan ammattilaisen kiperää asemaa aktivointijärjestelmän edustajana, mutta myös sen viimekätisenä muokkaajana. Kun sosiaalihuollon ammattilainen hahmottaa oman valtansa ja työn moninaisuuden, voi aktivoinnista paljastua radikaalia mutta ekososiaalisesti käyttökelpoista potentiaalia. 

3.1 Asiakkaan näkemyksen selvittäminen tiedollisten oikeuksien ja suhteellisen toimijuuden rakentumisessa osana aikuissosiaalityön kohtaamisia 

Abstraktin kirjoittajat: Elli Kurkikangas, Tampereen yliopisto, Jenni-Mari Räsänen, Tampereen yliopisto

Asiakkaan osallistuminen ja vaikuttaminen omien asioidensa hoitamiseen ja asiakkaan näkemyksen selvittäminen ovat keskeisiä sekä lakiperustaisia että vuorovaikutuksellisia periaatteita aikuissosiaalityössä. Kun aikuissosiaalityön asiakas ja sosiaalityöntekijä kohtaavat, tulee keskusteluun eri osapuolten tuottamaa tietoa, jota pyritään yhteensovittamaan. Tutkimuksemme teoreettinen tausta on tiedollisten eli episteemisten oikeuksien ja suhteellisen toimijuuden käsitteissä. Episteemisten oikeuksien tutkimus pohjautuu teoreettisilta juuriltaan ajatukseen, jonka mukaan vuorovaikutuksen osapuolilla on oikeus omaan tietoonsa ja kuulluksi tulemiseen. Toimijuuden käsitämme suhteelliseksi, eli riippuvaiseksi vuorovaikutuksellisista ja muista sosiaalisista suhteista. Suhteellisen toimijuuden käsitettä lähestytään teoreettiselta määrittelyltään siitä näkökulmasta, että sosiaalityön tapaamisilla on läsnä erilaisia asiakkaan toimijuutta vahvistavia tai heikentäviä suhteita, joiden seuraukset tulevat esiin kohtaamistilanteissa osapuolten välisessä vuorovaikutuksessa.    
 
Esityksessämme kysymme ja tuomme esiin havaintojamme siitä, miten sosiaalityöntekijä selvittää asiakkaan näkemystä, miten tämä tieto asettuu työskentelyn perustaksi sekä kytkeytyy suhteelliseen toimijuuteen aikuissosiaalityön asiakastapaamisilla.   
 
Aineistona ovat äänitallenteet ja havainnointimuistiinpanot kahdeksasta asiakas-työntekijätapaamisesta erään hyvinvointialueen aikuissosiaalityöstä syksyllä 2025. Analyysi pohjautuu konstruktionistiseen institutionaalisen vuorovaikutuksen tutkimukseen.   
 
Tutkimuksellamme pyrimme tuottamaan tietoa aikuissosiaalityön keskeisestä toiminnasta, sosiaalityön ja asiakkaan välisestä vuorovaikutuksesta sekä siinä tilannekohtaisesti rakentuvista tiedollisista oikeuksista ja toimijuudesta. Episteemisten oikeuksien osalta aikuisten parissa tehtävän sosiaalityön tutkimusta on tehty Suomessa verkostotyyppisistä tapaamisista ja kotikäyntityössä saatavasta tiedosta.  Tämä tutkimus vahvistaa aikaisemmissa aikuissosiaalityön konteksteissa tehtyjä asiakkaan episteemisiä oikeuksia tarkastelevia tutkimuksia sijoittuen aikuissosiaalityön keskeisimmän ydintehtävän pariin ja liittämällä suhteellisen toimijuuden tutkimuksen keskiöön. 

3.2 Mittaamisesta vaikuttavuuteen – haavoittavassa tilanteessa olevien hyvinvointi- ja osallisuustiedon hyödyntäminen palvelujen kehittämisessä 

Abstraktin kirjoittaja: Tuula Carroll, Päijät-Hämeen hyvinvointialue

Hyvinvoinnin lisääntyminen ja osallisuuden vahvistuminen ovat keskeisiä sosiaalipalvelujen tavoitteita, mutta osallisuuden kokemuksen mittaaminen ja siinä tapahtuvan muutoksen seuraaminen palvelun aikana on toistaiseksi ollut vähäistä. Päijät-Hämeen hyvinvointialueella on kehitetty tiedon tuottamista palvelujen käyttäjien hyvinvoinnista ja osallisuuden kokemuksesta hyödyntämällä muun muassa THL:n osallisuusindikaattoria. Vuonna 2021 käynnistynyttä kehittämisprosessia on jäsennetty ekspansiivisen oppimisen teorian avulla.

Kehittämistyössä havaittiin, että tiedon tuottamiseen haavoittavassa tilanteessa olevien väestöryhmien hyvinvoinnista tarvitaan erityisiä menetelmiä. Jalkautumalla palveluihin ja räätälöimällä kyselyn toteutustapaa on pystytty tavoittamaan myös niitä väestöryhmiä, joiden ääni jää usein kuulumatta. Tulosten mukaan heikon hyvinvoinnin ja erittäin heikon osallisuuden kokemukset kasautuvat usein samoille henkilöille. Kehittämistyössä on myös todettu, että tulosten käsittely yhdessä palvelujen käyttäjien ja työntekijöiden kanssa on ollut merkityksellistä: työntekijät ovat saaneet asiakkaiden hyvinvoinnista ja osallisuudesta uudenlaista tietoa ja palvelujen käyttäjien osallisuuden kokemus on vahvistunut.

Kehittämisprosessi on osoittanut, että tiedon tuottaminen palvelujen käyttäjien hyvinvoinnista ja osallisuuden kokemuksesta voi tukea palvelujen kehittämistä, mutta se edellyttää pitkäjänteisyyttä ja yhteistyötä. Yhtenä haasteena on se, että tiedon määrä ja saatavuus on viime vuosina kasvanut valtavasti. Tekoälyn ja digitaalisten järjestelmien ansiosta voidaan monenlaista dataa tuottaa muutamissa sekunneissa. Tietotulvan johdosta on riski siihen, että kehitetty tiedon tuottamisen menetelmä ja malli muodostuvat palveluille vain lisärasitteeksi, ellei tietoa pystytä hyödyntämään palvelujen kehittämisessä. Esitys haastaa pohtimaan, mikä on tiedon tuottamisen merkitys, jos tieto ei johda asiakkaan tai palvelun käyttäjän parempaan palveluun, lisääntyneeseen hyvinvointiin ja vahvistuneeseen osallisuuden kokemukseen. Avainkysymyksiä ovat, miten tieto saadaan sellaiseen muotoon, että hyödyntäminen on mahdollista, miten tieto jalostetaan toimenpiteiksi ja miten tiedolla johdetaan.

3.3 Haavoittuvassa asemassa olevien maahanmuuttaneiden sosiaalipalvelujen saatavuus ja tarpeet Suomessa

Abstraktin kirjoittajat: Katri Kantojärvi, THL, Regina García Velázquez, THL; Johanna Mäki-Opas, THL; Hannamaria Kuusio, THL; Natalia Skogberg, THL

Tausta: Sosiaalipalvelujen yhdenvertainen saatavuus on keskeinen tavoite suomalaisessa hyvinvointijärjestelmässä. Silti haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt, erityisesti maahanmuuttajataustaiset, voivat kohdata esteitä, jotka viivästyttävät palvelujen saamista tai johtavat siihen, ettei palvelu vastaa tarpeeseen. Sosiaalipalvelujen saavutettavuudesta maahanmuuttaneiden näkökulmasta on kuitenkin toistaiseksi niukasti tutkimustietoa.
Tavoite: Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka usein sosiaalipalvelut koetaan viivästyneiksi tai riittämättömiksi ja miten haavoittuvuuksien kasautuminen vaikuttaa näihin kokemuksiin. Lisäksi tutkimuksessa vertailtiin maahanmuuttajataustaisia ja pääväestöä samankaltaisissa haavoittuvuustilanteissa.
Aineisto ja menetelmät: Tutkimuksessa hyödynnettiin kahta valtakunnallista kyselyaineistoa, jotka kuvaavat maahanmuuttaneiden (MoniSuomi) ja suomalaistaustaisten (Terve Suomi) henkilöiden hyvinvointia ja palvelujen käyttöä. Mukana olivat henkilöt, jotka olivat käyttäneet sosiaalipalveluja viimeisen vuoden aikana ja olivat iältään 20-74-vuotiaita: MoniSuomi (N=1 384) ja Terve Suomi (N=1 221). Tutkimuksessa tarkasteltiin kuutta haavoittuvuustekijää (työttömyys, taloudellinen stressi, psyykkinen kuormitus, vakava toimintakyvyn rajoite, heikko sosiaalinen osallisuus, heikot digitaidot) ja niiden yhteyttä palvelukokemuksiin logistisilla regressiomalleilla. Lisäksi analysoitiin haavoittuvuuksien kasautumista summaindeksillä.
Tulokset: Psyykkinen kuormitus, heikko sosiaalinen osallisuus, taloudellinen stressi ja toimintarajoitteet olivat vahvasti yhteydessä sekä viivästyneeseen pääsyyn että siihen, ettei palvelu vastannut tarpeeseen. Eroja maahanmuuttajataustaisten ja kantaväestön välillä ei havaittu, kun haavoittuvuudet olivat samat. Sen sijaan haavoittuvuuksien kasautuminen lisäsi huomattavasti todennäköisyyttä siihen, että palvelut koettiin viivästyneiksi tai riittämättömiksi.
Johtopäätökset: Haavoittuvuuksien kasautuminen on merkittävä este sosiaalipalvelujen saavutettavuudelle, riippumatta syntyperästä. Tulokset korostavat tarvetta palvelumalleille, jotka tunnistavat monisyiset haavoittuvuudet ja kohdentavat tukea erityisesti monenlaista kuormitusta kokeville henkilöille.

3.4 NUOREN TOIMIJUUDEN VAHVISTAMINEN ASIAKASKOHTAAMISESSA – Palautetietoinen työskentely kokemusasiantuntijoiden näkemyksissä

Abstraktin kirjoittajat: Petra Kairinen, Itä-Suomen yliopisto, Kaarina Mönkkönen, Itä-Suomen yliopisto; Tiina Timperi, Itä-Suomen yliopisto

Lapsen osallisuus ja toimijuus ovat olleet pitkään sosiaalityön tutkimuksen kiinnostuksen kohteena, mutta niiden vahvistaminen sosiaalityön käytännöissä ei toteudu riittävästi. Ammattilaisen valta-asema prosessien kuluissa ja ongelmien määrittelyissä on noussut usein päärooliin (Dall & Jørgensen, 2022; Alin ym, 2025, Mönkkönen, 2002).
Esityksessämme tarkastelemme palautetietoista asiakastyötä lastensuojelun kokemusasiantuntijoiden näkökulmasta. Pohdimme, millaiset asiat nuoren kokemusmaailmasta katsottuna edistävät palautetietoista työskentelyä ja hyvää asiakaskohtaamista.  Palautetietoisen työskentelyn keskiössä ovat asiakkaan arviot omasta voinnistaan sekä asiakkaan ja ammattilaisen välisen työskentelyn toimivuudesta. Palautetietoisella FIT -työskentelyllä (Feed back informed treatment) viitataan yksilöiden tai organisaatioiden kykyyn hyödyntää palautetta ammatillisen vuorovaikutuksen ja oman työn kehittämisen keinona. (Miller & Betrolino 2020). Työskentelysuhteen rakentumista voidaan tarkastella asiakkaan näkökulmasta vuorovaikutussuhteen rakentumisena eli allianssina. Nuorten mielenterveystyössä allianssilla on todettu olevan yhteys hoidon tuloksellisuuteen. (Norcross 2011; Rober ym. 2020; Green, 2025.) Tutkimuksessamme tarkastelemme palautetietoista työskentelyä lastensuojelun asiakkaiden näkökulmasta. (Kairinen ym. 2025).  Kysymme, miten lastensuojelun kokemusasiantuntijat jäsentävät palautetietoisuutta ja osallisuutta sosiaalityön asiakaskohtaamisissa ja millaisia merkityksiä he antavat kuulluksi ja nähdyksi tulemiselle sosiaalityössä.
Tutkimusaineisto kerättiin kahdessa vaiheessa, lastensuojelun kokemusasiantuntijoiden haastattelulla sekä draama- ja simulaatio-oppimistilanteiden reflektiokeskusteluista. Haastattelu toteutettiin etämuotoisena ryhmähaastatteluna, jonka osallistujat (N=3) toimivat lastensuojelun kokemusasiantuntijoina. Kukin kokemusasiantuntija osallistui myös draamasimulaatio-oppimisharjoituksiin kolmella hyvinvointialueella, joiden reflektiokeskustelujen tallenteista poimittiin kokemusasiantuntijoiden puheenvuorot. Kerätty aineisto analysoitiin narratiivisen analyysin Labovin (1972) rakenneosamallilla, josta jatkoimme temaattis-semanttiseen analyysiin. Tutkimuksessamme kokemusasiantuntijat nostivat esiin nähdyksi ja kuulluksi tulemisen, yhteisen kielen, jaetun ymmärryksen ja luottamuksen rakentumisen merkitykset.  Esityksessämme pyrimme avaamaan tarkemmin kokemusasiantuntijoiden ajatuksia siitä, mikä on tärkeää ammatillisessa suhteessa ja mitkä asiat haastavat palautetietoista kohtaamista.

3.5 Kun lupaukset kohtaavat arjen: ikääntyneet ja teknologian kotoistaminen

Abstraktin kirjoittajat: Paula Vasara, Jyväskylän yliopisto, Hilla Kiuru, Jyväskylän yliopisto; Heli Valokivi, Jyväskylän yliopisto; Salla Jarske, Tampereen yliopisto; Aino Ahtinen, Tampereen yliopisto

Teknologian rooli yhteiskunnassa kasvaa, mutta uusien välineiden ja toimintatapojen omaksuminen ei ole pelkkä tekninen prosessi. Iäkkäiden osalta teknologian käyttöönotto voi tuoda uusia riskejä ja asettaa heidät haavoittaviin asemiin: epäselvät käyttömahdollisuudet, puutteellinen tuki ja symbolinen “teknologinen läsnäolo” ilman todellista hyötyä voivat lisätä ulkopuolisuuden tunnetta ja vahvistaa eriarvoisuutta.
Tutkimus tarkastelee ikääntyneiden hoivakodin asukkaiden kokemuksia teknologian kotoistamisesta ja millaisia merkityksiä iäkkäät ja ammattilaiset liittävät teknologian käyttöön hoivakotiympäristössä. Tarkastelussa hyödynnetään domestikaatioteoriaa, jossa kotoistaminen nähdään nelivaiheisena prosessina: ensin teknologia hankitaan ja käyttö aloitetaan (appropriation), sen jälkeen se sovitetaan tilallisesti ja sijoitetaan fyysisesti ja symbolisesti kotiin (objectification), myöhemmin se mukautetaan ajallisesti osaksi arjen rutiineja (incorporation) ja lopulta teknologia alkaa viestiä käyttäjiensä identiteettiä ja nivoutua laajempaan sosiaaliseen kontekstiin (conversion).
Empiirinen aineisto koostuu iäkkäiden ja hoivatyöntekijöiden haastatteluista sekä havainnoista sosiaalisia robotteja esittelevissä työpajoissa. Alustavat tulokset viittaavat osallisuuden ja toimijuuden keskeiseen merkitykseen siinä, mitä ja miten teknologiaa otetaan käyttöön ja juurrutetaan arkeen. Ne tuovat myös esiin jännitteen teknologiaoptimismin ja arjen realiteettien välillä: alkuvaiheen toiveet törmäävät rajalliseen juurtumiseen ja symboliseen sijoittamiseen. Tutkimus korostaa iäkkäiden oman osallisuuden merkitystä: teknologiaa ei tulisi kehittää vain ikääntyneille, vaan yhdessä heidän kanssaan heidän osallisuuttaan vahvistaen.

3.6 Nuorten aktiivinen toimijuus koetussa köyhyydessä nykyajan Suomessa

Abstraktin kirjoittaja: Toni Rajala, Turun yliopisto

Nuorten toimijuus ja heidän kokemuksensa köyhyydestä on jäänyt köyhyystutkimuksessa suhteellisen vähän tutkituksi aiheeksi. Köyhyyteen suhtaudutaan sosiaalityössä usein vain taustatietona, vaikka sen vaikutukset yksilön hyvinvointiin ja toimintakykyyn ovat haitallisia ja laaja-alaisia. Nuoruus on myös haavoittuvaa aikaa ihmiselämässä, jolloin henkilön riski kokea köyhyyttä on tavallista korkeampaa. Tässä laadullisessa tutkimuksessa käytän teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä osoittaakseni, miten nuorten toimijuus toteutuu koetun köyhyyden kontekstissa ja kuinka heidän toimijuuttaan rajoittavat rakenteelliset esteet. Analyysia ohjaavana teoriana käytän kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa esiintyvää köyhyystoimijuus-teoriaa. Aineisto koostuu 84 kirjoituksesta, joissa 15–21-vuotiaat suomalaisnuoret kertovat köyhyyskokemuksistaan Suomessa 2020-luvulla.

Tulokset osoittavat nuorten olevan aktiivisia toimijoita köyhyyskontekstissa ja he toimivat monin eri tavoin vastustaakseen köyhyyden haitallisia vaikutuksia elämäänsä. Köyhyyttä kokevat nuoret reflektoivat aktiivisesti omia kokemuksiaan ja luovat niihin perustuen suhdettaan yhteiskuntaan, tulevaisuuteen ja muihin ihmisiin. Tutkimus osoittaa nuorten toimivan aktiivisesti arjessaan päästäkseen pois köyhyydestä, joskin he kokevat tästä samanaikaisesti äärimmäistä painetta ja stressiä. Köyhyyttä kokevat nuoret kuvaavat kohtaavansa yhteiskunnassa tuomitsevia ja vähätteleviä asenteita heitä kohtaan ja he haastavat näitä asenteita yhteiskuntakriittisellä vastapuheella. Johtopäätöksissä pohdin tutkimuksen tuloksia suhteessa sosiaalityöhön ja sen käytäntöön. Sosiaalityön toimintatapojen tulisi pyrkiä kohti laaja-alaisempaa köyhyystietoisuutta. Sosiaalityön käytännön työssä voidaan tukea nuorten toimijuutta tiiviimmän kumppanuuden kautta sekä kyseenalaistamalla tuomitsevia yhteiskunnallisia diskursseja. Keskeisenä toimintasuosituksena on myös rakenteellisen sosiaalityön keinoin tukea nuorten osallisuutta, edistää köyhyyttä vähentävää sosiaalipolitiikkaa sekä esittää yhteiskuntapoliittisia toimenpiteitä nuorten toimijuutta rajoittavien rakenteellisten esteiden poistamiseksi.

3.7 Katuympäristöissä viihtyvien nuorten solidariteetit ja kuulumisen kokemukset

Abstraktin kirjoittaja: Maaro Niskanen, Tampereen yliopisto

Tässä puheenvuorossa esittelen sosiaalityön ja nuorisotutkimuksen alaan kiinnittyvä väitöskirjatutkimusta, joka käsittelee pääkaupunkiseudun katuympäristöissä viihtyvien nuorten solidaarisuuksia sekä kuulumisen kokemuksia suhteessa ikätovereihin ja ympäröivään yhteiskuntaan.
Mediassa on ollut esillä huoli nuorten rikollisuuden lisääntymisestä ja katujengi-ilmiön rantautumisesta Suomeen. Nämä ilmiöt on usein median, poliitikkojen ja poliisin toimesta yhdistetty maahanmuuttajataustaisiin nuoriin. Keskustelu on pääasiassa nuoria leimaavaa ja pelkoa lietsovaa, eikä keskustelussa kuulu juurikaan nuorten omaa ääntä. Yksi tutkimukseni keskeisistä tavoitteista on osallistaa nämä eri tavoin haavoittuvassa asemassa olevat nuoret nuorisorikollisuudesta ja katujengeistä käytävään julkiseen keskusteluun, sekä lisätä ymmärrystä erilaisista rakenteellisista tekijöistä ilmiön syntymisen ja kehittymisen taustalla.
Tutkimus lähestyy aihetta solidaarisuuden ja kuulumisen käsitteiden kautta. Kuulumisen käsitteellä tavoitetaan nuorten identiteettiin ja yhteiskunnalliseen osallisuuteen liittyviä porukoitumisen aspekteja. Solidaarisuudella viitataan tässä tutkimuksessa aktiiviseen yhteistyöhön ryhmän jäsenten kesken tarkastellen sen perusteluita ja seurauksia. Tutkimus pyrkii lisäämään ymmärrystä, jonka pohjalta voidaan kehittää nuorisotyön käytäntöjä, jotka tukevat nuorten positiivista porukoitumista nuorten kannalta ongelmallisen porukoitumisen sijaan. Tutkimus nostaa esiin huolen julkisen keskustelun leimaavuuden vaikutuksista nuorten kuulumisen kokemuksiin, ja peräänkuuluttaa vastuullisuutta median, poliitikkojen ja poliisin julkisiin ulostuloihin ja kannanottoihin.
Tutkimus on luonteeltaan etnografinen ja koostuu kolmesta osatutkimuksesta, joissa hyödynnetään laadullisia menetelmiä. Aineistonkeruu on tehty yhteistyössä pääkaupunkiseudun etsivän ja jalkautuvan nuorisotyön ympäristöissä Aseman lapset ry:n sekä Espoon kaupungin nuorisopalveluiden kanssa.

3.8 ‘Et voi auttaa mua, jos en halua, että mua autetaan’: Näkökulmia muutostyöhön katutilanteissa olevien nuorten ja heidän perheidensä kanssa koillis-Brasiliassa

Abstraktin kirjoittaja: Annika Lehtonen, Tampereen yliopisto

Vaikka katutilanteissa olevien nuorten kanssa tehtävässä työssä nuorten perhe- ja yhteisösiteiden vahvistaminen on muodostunut työn keskeisimmäksi tavoitteeksi ympäri maailmaa, tämän tavoitteen saavuttaminen kestävällä ja menestyksekkäällä tavalla on haastavaa. Työkäytännöt näiden nuorten ja perheiden auttamiseksi vaihtelevat passivoivista ja autoritaarisista lähestymistavoista käytäntöihin, jotka vahvistavat nuorten ja perheiden oikeuksia ja toimijuutta. Tässä väitöskirja-artikkeliin pohjaavassa esityksessä tarkastellaan, mikä edesauttaa menestyksekästä ja kestävää muutosta katutilanteissa olevien nuorten ja heidän perheidensä kanssa tehtävässä työssä nuorten, perheenjäsenten ja heidän kanssaan työskentelevien ammattilaisten näkökulmasta. Tutkimus pohjaa etnografiseen aineistoon, joka on tuotettu yhteistyössä kolmen brasilialaisen järjestön kanssa vuosina 2018–2023. Tulokset kuvaavat toivottua muutosta nuorten tilanteissa: nuorten katusiteen ja siihen liittyvän elämäntyylin heikentyminen, sekä perhe- ja yhteisösiteiden vahvistuminen. Tulokset erittelevät myös aineistolähtöisesti sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan lähestymistapoja, jotka voivat edesauttaa tätä muutosta menestyksekkäällä ja kestävällä tavalla: suhteen luominen, tietoisuuden lisääminen ja voimavarojen vahvistaminen. Nämä lähestymistavat ovat pohjimmiltaan oikeusperustaisia ja voivat edesauttaa toivottua muutosta katutilanteissa olevien nuorten ja heidän perheidensä elämäntilanteissa. Tulokset tuottavat tietoa sellaisten käytäntö- ja politiikkasuositusten puolesta, joissa haavoittuvassa asemassa olevien nuorten ja heidän perheidensä kanssa tehtävän työn ja heihin kohdistuvan politiikan tulisi tukea ja vahvistaa heidän toimijuuttaan ja oikeuksiaan leimaamisen tai uhriuttamisen sijaan.

3.9 Ontologinen turvallisuus sosiaalipalveluissa nuorten aikuisten näkökulmasta

Abstraktin kirjoittajat: Henna Pirskanen, Tampereen yliopisto; Sami Ylistö, Jyväskylän yliopisto; Pirjo Oinas, Lapin yliopisto; Crista Juutinen, Jyväskylän yliopisto

Tässä esityksessä tarkastellaan ontologista turvallisuutta nuorten aikuisten kokemuksissa, kun he ovat sosiaalipalvelujen asiakkaina. Aineisto koostuu 24 nuoren aikuisen haastattelusta, jotka on kerätty osana NuoriSO-hanketta. Aineiston analysointiin on sovellettu teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä, ja sovellamme tulosten tulkinnassa Anthony Giddensin ontologisen turvallisuuden (ontological security) käsitettä. Tutkimuskysymys on: millaisia turvallisuuden tai turvattomuuden kokemuksia muutokseen tähtäävät palvelut herättävät nuorissa aikuisissa ? Tutkimustulostemme mukaan nuorten aikuisten ontologista turvallisuutta ja siihen liittyviä tunneilmaisuita voidaan hahmottaa jatkuvuuden, autonomian ja identiteetin näkökulmista. Jatkuvuus kuvaa nuorten arkeen ja palveluihin liittyviä rutiineja sekä asioiden hoitamista. Autonomia linkittyiy turvallisuuden tunteeseen omaa elämää koskevien ratkaisuiden ja palveluissa tapahtuvien kohtaamisten kautta. Identiteetti ilmentää palveluissa tapahtuvien kohtaamisten ja elämänmuutosten herättämiä nuorta itseään koskevia pohdintoja.

3.10 ASIAKKAAN OSALLISUUTTA JA TOIMIJUUTTA TUKEVA ASIAKAS-TYÖNTEKIJÄVUOROVAIKUTUS

Abstraktin kirjoittajat: Kirsi Juhila, Tampereen yliopisto, Johanna Ranta, Tuuli Kalari

Sosiaalityöntekijän ja asiakkaan hyvän kohtaamisen edellytyksenä niin tutkimuksessa kuin poliittisissa linjauksissa pidetään sellaista suhdetta, joka mahdollistaa asiakkaan osallisuuden ja sitä kautta toimijuuden. Esityksessämme tarkastelemme sosiaalityön kohtaamista asiakkaiden ja sosiaalityöntekijöiden keskinäisen, ’tässä ja nyt’ tapahtuvan vuorovaikutuksen näkökulmasta; toisin sanoen lähestymme asiakas-työntekijävuorovaikutusta sellaisena kuin se tapahtuu aidoissa vuorovaikutustilanteissa. Kysymme, millaiset vuorovaikutukselliset toiminnot edesauttavat asiakkaan osallisuutta keskusteltaessa hänen tilanteestaan, avun ja tuen tarpeistaan sekä toiveistaan. Ja kääntäen; millaista on vuorovaikutus silloin, kun osallisuus ei toteudu ja vuorovaikutus on asiakasta ja hänen osallisuuttaan ja toimijuuttaan haavoittavaa. Lähestymistapamme nojaa etnometodologiseen institutionaalisen vuorovaikutuksen tutkimuksen perinteeseen. Institutionaalista vuorovaikutusta luonnehtii aina jonkinasteinen epäsymmetrisyys. Tämä tarkoittaa sitä, että työntekijällä on lähtökohtaisesti asiakasta enemmän oikeuksia ja valtaa määritellä kohtaamisen agendaa ja kulkua sekä tehdä kulloinkin käsiteltävään asiaan liittyviä ehdotuksia ja päätöksiä. Tutkimuksissa on kuitenkin tuotettu myös paljon tietoa vuorovaikutukselle erityisistä toiminnoista, joilla on suuri merkitys sille, rakentuuko kohtaaminen asiakkaan osallisuutta ja toimijuutta tukevaksi.  Tällaisia toimintoja ovat episteemisten oikeuksien kunnioittaminen, empatian osoittaminen, tilannesensitiivinen neuvonanto ja asiakkaan erimielisyyden osoittamisen eli vastarinnan mahdollistuminen.  Toiminnot vahvistavat sellaisia asiakkaan osallisuutta ja toimijuutta tukevassa sosiaalityön kohtaamisessa keskeisinä pidettyjä arvoja kuten tunnustaminen, kunnioitus, vastavuoroisuus ja luottamus. Väitteemme näiden toimintojen keskeisyydestä asiakkaan osallisuudelle asiakas-työntekijävuorovaikutuksessa perustuu kattavaan aiempien institutionaalisen vuorovaikutuksen ja asiakaskokemusten tutkimusten tulkinnalliseen metasynteesiin sekä omien asiakas-työntekijävuorovaikutus- ja asiakaskokemustutkimustemme tuloksiin. Esityksessämme kuvaamme tätä meta-analyysiprosessia ja havainnollistamme tuloksiamme eli edellä mainittujen vuorovaikutuksellisten toimintojen merkityksellisyyttä asiakkaan osallisuudelle ja toimijuudelle sekä niiden puuttumisen tuottamaa haavoittavuutta aineistoesimerkkien avulla.

3.11 Practices associated with service users’ hope in child and family social work: A scoping review and an expert panel discussion

Abstraktin kirjoittaja: Laura Alasimonen, Helsingin yliopisto

Toiveikkuus tulevaisuutta kohtaan on yhteydessä hyvinvointiin ja vahvistaa yksilön resilienssiä haavoittuvaisissa elämäntilanteissa, joita lapsi- ja perhesosiaalityön palvelunkäyttäjät usein kokevat. Toiveikkuuden tärkeys sosiaalityössä on tunnistettu, mutta toiveikkuutta ja sitä vahvistavia keinoja ei ole tutkittu tarpeeksi sosiaalityön kontekstissa.

Tässä tutkimuksessa olemme tehneet kartoittavan kirjallisuuskatsauksen, joka kokoaa yhteen käytäntöjä, jotka aikaisemman kirjallisuuden mukaan vaikuttavat palvelunkäyttäjän toiveikkuuteen lapsi- ja perhesosiaalityön kontekstissa. Kirjallisuuskatsauksen tuloksia kontekstualisoitiin ja täydennettiin käytännön äänen kautta esittelemällä ne asiantuntijapaneelille, joka koostui lapsi- ja perhesosiaalityön sosiaalityöntekijöistä sekä kokemusasiantuntijoista.

Kirjallisuuskatsauksen tulosten mukaan lapsi- ja perhesosiaalityö voi toimia toiveikkuutta vahvistavana kontekstina. Tulosten mukaan vertaistuki, sosiaalinen tuki sekä välittävä ja voimavarakeskeinen vuorovaikutus tukevat toiveikkuutta. Myös neuvonta tulevaisuuden suunnitelmien osalta sekä tyytyväisyys ja palveluiden oikea-aikaisuus vahvistavat toiveikkuutta. Epäluottamus sekä luottamusten pettäminen sen sijaan heikentävät palvelunkäyttäjien toiveikkuutta.

Asiantuntijapaneelin näkemykset kontekstualisoivat kirjallisuuskatsauksen tuloksia ja sitoivat niitä laajempiin rakenteellisiin tekijöihin, kuten resursseihin, lastensuojeluun liittyvään stigmaan sekä taloudellisiin realiteetteihin, kuten sosiaaliturvan leikkauksiin. Vuorovaikutus ja sosiaalinen tuki nähtiin tärkeimpänä toiveikkuutta vahvistavana käytäntönä, sillä muiden käytäntöjen nähtiin rakentuvan hyvän suhteen ja vuorovaikutuksen myötä.

Tutkimus koosti yhteen keinoja, joiden avulla lasten ja perheiden toiveikkuutta voidaan vahvistaa eri käytäntein. Asiantuntijapaneeli antoi myös metodologista tietoa siitä, miten ammattilaisia ja palvelunkäyttäjiä voidaan osallistaa kirjallisuuskatsausten tekoon sosiaalityön kontekstissa. Tulokset syventävät myös tietoa siitä, milloin ja keiden kanssa kirjallisuuskatsauksessa esille tulleita käytänteitä voidaan toteuttaa yksilöllisesti ja oikea-aikaisesti.

3.12 2–7-vuotiaiden lasten osallisuus lastensuojelussa sosiaalityöntekijöiden merkityksellistämänä

Abstraktin kirjoittaja: Anna Venäläinen, Itä-Suomen yliopisto

Olen tekemässä pro gradu –tutkielmaa 2–7-vuotiaiden lasten osallisuudesta lastensuojelussa sosiaalityöntekijöiden merkityksellistämänä. Osallisuuden käsitettä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa paljon, mutta sen määritelmä hämärtyy herkästi. Tässä tutkimuksessa pyrin terävöittämään sitä, mistä osallisuudessa on kysymys. Tutkimuskysymykseni on: miten käsitykset 2–7-vuotiaan lapsen osallisuudesta lastensuojelussa rakentuvat sosiaalityöntekijöiden puheissa?

Olen haastatellut teemahaastattelun keinoin seitsemää sosiaalityöntekijää yhdeltä hyvinvointialueelta. He ovat lastensuojelun avohuollosta, sijaishuollosta, palvelutarpeenarvioinnista sekä yhdennettyä työtä tekeviä. Heitä on sekä kaupunkialueelta että reuna-alueilta. Lyhyin haastattelu kesti 22 minuuttia ja pisin kesti 43 minuuttia. Litteroitua aineistoa tuli yhteensä 178 sivua (fontti Arial, fonttikoko 12, riviväli 1,5). Analyysitapana käytin kriittistä diskurssianalyysiä, josta erityisesti Norman Faircloughin kolmiosaista kriittisen diskurssianalyysin mallia. Ensimmäisenä analysoin litteroitua puhetta eli tekstiä tilanteen ja lingvistiikan tasolla. Toisena analysoin tekstiä institutionaalisessa kontekstissa ja kolmantena yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Tulokset ovat alustavia. Ensimmäistä tasoa analysoin erittelemällä tekstistä kolme ääntä: sosiaalityöntekijän äänen, lapsen äänen ja vanhemman äänen. Toisella tasolla nimesin diskursseja, jotka ovat “mielipiteen selvittämisen diskurssi”, “vuorovaikutuksen diskurssi”, “haavoittuvuuden diskurssi” ja “vallan jakamisen diskurssi”. Kolmannella tasolla pohdin lapsen osallisuuden yhteiskunnallista ulottuvuutta lastensuojelussa: osallisuus on taattu mielipiteen selvittämisvelvollisuutena, mutta osallisuuden turvallisuuden ja kokemuksellisuuden ulottuvuus on häilyvä ja sisältää riskejä. Vanhempien vaikutusvalta näyttäytyy vaikeana aiheena. Päätöksenteossa sosiaalityöntekijät toimivat pienten lasten kanssa suojelupainotteisesti. Silti uudenlainen “aktivistinen” työntapa nousee esille, jossa lasta osallistetaan vallan rakenteisiin, kuten kirjaamiseen ja tiedon jakamiseen. Tutkimukseni osoittaa, että pienten lasten osallisuus on erityistä osallisuutta, joka sisältää taattua oikeusturvaa, osallisuuden toteuttamisen eri keinoja, osallisuuden käsityksen eri ulottuvuuksia sekä vaikeita aiheita.  Vaikeita aiheita ovat vanhempien vaikutusvalta, osallisuuden turvallisuuden kokemus mielipiteen selvittämiseen liittyen sekä informed consent-doktriinin toteutuminen mielipiteen selvittämisessä.

3.13 Episteemisten toimijoiden kategoriat rakentamassa luottamusta lasten, vanhempien ja sosiaalityöntekijöiden välisissä suhteissa – haavoittuvuus uskottavuuden vahvistajana lastensuojelussa?

Abstraktin kirjoittaja: Joni Lähde, Helsingin yliopisto

Lastensuojelussa lapset, vanhemmat ja sosiaalityöntekijät ovat epävarmuuden äärellä. Tilanteet ovat monimutkaisia ja osapuolten kertomukset ristiriitaisia. Siksi on olennaista pohtia, miksi toisten henkilöiden kertomukseen luotetaan ja toisten ei. Lastensuojelun tiedonmuodostuksesta ja tilannearvioinnista on tullut uutta tutkimusta, mutta edelleen puuttuu lasten, vanhempien ja sosiaalityöntekijöiden näkökulmat yhdistävää moniäänistä tutkimusta.

Lähestyn tiedonmuodostusta episteemisen eli tietoon liittyvän toimijuuden käsitteen kautta, jolla tarkoitan eri toimijoiden mahdollisuutta saada, muodostaa ja jakaa tietoa. Tässä esityksessä tarkastelen, minkälaisia episteemiselle luottamukselle merkityksellisiä episteemisten toimijoiden kategorioita muodostuu lasten, vanhempien ja sosiaalityöntekijöiden välisissä suhteissa lastensuojelussa. Keskityn toimijoiden testimoniaalisiin ulottuvuuksiin eli siihen, minkälaiset toimijat luokittuvat ominaisuuksiltaan tai toiminnaltaan luotettavaksi. Tarkastelu pohjautuu kirjoitusprosessissa olevaan artikkeliin, joka on osa väitöstutkimustani.

Tutkimuksen aineisto on kerätty haastattelemalla lastensuojelun asiakkuudessa olevia lapsia, vanhempia ja heidän sosiaalityöntekijöitään eräässä lastensuojelun toimipisteessä. Haastatteluja on 59, joista suurin osa on toimipisteen lasten, vanhempien ja sosiaalityöntekijöiden yksilöhaastatteluja ja loput saman ja muiden lastensuojelun toimipisteiden tiimien ryhmähaastatteluja. Aineistosta olen paikantanut kategoria-analyysilla lasten, vanhempien ja sosiaalityöntekijöiden välisissä suhteissa muotoutuvat tiedolliseen uskottavuuteen liittyvät identiteetti- ja osallisuuskategoriat.

Tarkastelun perusteella lastensuojelussa muodostuu testimoniaalisesti vahvoja, heikkoja ja ristiriitaisia episteemisten toimijoiden kategorioita. Vahvaa uskottavuutta muodostuu lapsille, vanhemmille ja sosiaalityöntekijöille, jotka vaikuttavat avoimilta ja jopa haavoittuvilta: he kertovat ongelmista läpinäkyvästi, myöntävät virheensä ja pitävät yhteyttä. Lasten ja vanhempien kohdalla korostuu uhatulta ja uhrilta vaikuttavalta oleminen. Testimoniaalisesti heikkoa episteemistä toimijuutta muodostuu heille, jotka vaikuttavat sulkeutuneilta, virheitään myöntämättömiltä, uhkaavilta tai vältteleviltä. Testimoniaalisesti ristiriitaista episteemistä toimijuutta rakentuu erityisesti pienemmille lapsille: heillä ei ole syytä valehdella eivätkä he kerro aiheettomasti esimerkiksi vaikeuksista perheessään – ja toisaalta he ovat helposti manipuloiduksi tulevia ja kuvittelevat asioita.

3.14 Miten aikuissosiaalityössä voidaan purkaa lapsiperheiden köyhän elämäntilanteen haavoittavuutta? 

Abstraktin kirjoittaja: Sanna-Liisa Liikanen, Lapin yliopisto

Köyhyys on elämäntilanne, joka vaikuttaa haavoittavasti arkeen, osallisuuteen ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin. Lapsiperheköyhyys koskettaa Suomessa yli kymmenesosaa lapsista ja nuorista. Se on ilmiö, joka haastaa perheiden hyvinvointia ja osallisuutta sekä paljastaa rakenteellisia eriarvoisuuden muotoja. Aikuissosiaalityö on keskeinen palvelu, jossa näitä vaikutuksia pyritään lieventämään, mutta samalla asiakkuus voi tuottaa uusia haavoittavuuden muotoja.

Esitykseni pohjaa sosiaalityön väitöstutkimukseeni (2025), jossa tarkastelen köyhyyttä kokeneiden lapsiperheiden arkea, asiakkuutta aikuissosiaalityössä ja vanhempien kokemaa luottamusta. Tutkimukseni aineisto koostuu sadan harkinnanvaraista toimeentulotukea kahtena peräkkäisenä vuotena hakeneen lapsiperheen vanhemman aikuissosiaalityön asiakirjoista ja kolmen samat kriteerit täyttävän äidin haastatteluista.

Harkinnanvaraista toimeentulotukea hakeneiden lapsiperheiden tilanteet ovat moninaisia. Yhden huoltajan perheet, työttömät, vailla niin sanottua ensisijaista etuutta olevat ja tulottomat, sekä maahanmuuttajataustaiset perheet ovat tutkimukseni asiakirja-aineistossa yliedustettuina. Köyhään elämäntilanteeseen ja toimeentulotuen hakemiseen liittyy usein myös vanhemman haavoittuva työmarkkina-asema, jonka taustalla on terveydenongelmia.
Aikuissosiaalityö on tutkimukseni mukaan edelleen vahvasti kiinnittynyt asiakkaiden taloudellisiin haasteisiin ja se näyttäytyi akuuteissa ongelmissa ja perheen elämänkriiseissä tukemisena, päivystyksellisenä huolenpito- ja turvaamistyönä ja toisiaan seuraavina toimeentulotuen päätöksinä.

Pohdin esityksessäni, millaisia mahdollisuuksia aikuissosiaali-työssä on vahvistaa luottamusta ja edistää perheiden osallisuutta ja toimijuutta köyhyystietoisella sosiaalityöllä.

3.15 Sijaishuollosta itsenäistyneiden nuorten kokemuksia yhteiskunnassa asemoitumisesta

Abstraktin kirjoittaja: Outi Hokkanen, Lapin yliopisto

Tarkastelen esityksessäni lastensuojelun sijaishuollosta itsenäistyneiden nuorten kokemuksia aikuisuuteen asemoitumisesta hyödyntäen Pierre Bourdieun (1999) habituksen ja kentän käsitteitä. Tulkitsen tutkimuksessani habitusta identiteettiä laajempana käsitteenä, joka toisaalta asemoi yksilöitä erilaisilla elämiskentillä, mutta on myös itse kenttien asettama. Habitus kohdentaa nuoren aikuisuuden valintoja, jolloin nuoren tulevaisuuteen suuntautuminen on sidoksissa nuoren asemoitumiseen osaksi yhteiskunnan sosiaalista struktuuria. Tutkimusaineistoni muodostuu 15 sijaishuollosta itsenäistyneen, jälkihuollon palveluissa oleva nuoren ja 10 lastensuojelun kokemusasiantuntijana toimivan nuoren ja nuoren aikuisen yksilöhaastatteluista. Tutkimusaineisto on kerätty vuonna 2024 osana Jäkälä – Jälkihuoltopalveluiden kehittäminen Lapissa -hankkeen (2024–2027) kehittämistyötä.

Nuoren aikuistuminen on prosessi, joka sisältää erilaisia muutoksia sosiaalisissa asemissa ja mahdollisesti myös habituksen rakenteissa. Näiden muutosten vaikutuksia kohdentavat ja jäsentävät nuoren sosiaaliset odotukset itsenäistymisestä sekä ne kehitykselliset kontekstit, joissa hän on kasvanut. Nuoren habituksen muodostumisen ymmärtäminen edellyttää lisäksi nuoruuden ymmärtämistä sosiaalisissa ja taloudellisissa olosuhteissa rakentuvana. Esittelen esityksessäni alustavia tuloksia sijaishuollosta itsenäistyneiden nuorten kokemuksista yhteiskunnassa asemoitumisesta. Tarkastelen haavoittuvuutta yhteiskunnan rakenteissa ja orastavan aikuisuuden elämänvaiheessa ilmenevänä.

Teen väitöskirjaa sijaishuollosta itsenäistyneiden nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksista lastensuojelun jälkihuollon aikaisista elämänkulullisista siirtymistä ja siirtymille muodostuvia merkityksenantoja. Esityksen aiheesta on tarkoitus tulla väitöskirjani artikkeli.

4.1 Digitalization in Social Work Case Management for Older Adults: Scoping review  

Abstraktin kirjoittajat: Sini Tiihonen, Jyväskylän yliopisto, Hilla Kiuru, Jyväskylän yliopisto; Heli Valokivi, Jyväskylän yliopisto 

Background: Case management has been recognized as a key approach to supporting ageing in place and coordinating services for individuals with long-term care needs. However, the rapid digitalization of the aged care environment may affect the delivery of case management services, reshaping how case managers interact with clients, manage cases, and coordinate care. 

Objectives: The aim of this study was to map and systematize the existing literature on how digital tools are integrated into case management for older adults, and to identify the objectives and outcomes associated with their use. 

Methods: We conducted a scoping review using the Arksey and O’Malley five-stage framework. We searched six databases – Scopus, Web of Science, MEDLINE (Ovid), CINAHL, Social Services Abstracts (ProQuest), and PsycINFO – for peer-reviewed studies published between 2010 and 2024. Empirical studies that described an intervention or experience with the use of digital tools in case management for older adults were considered for inclusion.  

Tentative results: The database searches yielded a total of 5,168 sources of evidence. The selection of eligible studies is currently under progress. The preliminary results indicate that digital tools are widely adopted across different stages of case management with mixed results, underscoring the importance of assessing the suitability of digitally mediated case management based on individual needs and preferences.  

4.2 Narrative Rationalization of Withdrawal: An Exploration of Illness Identity and Social Isolation among Senior Hemodialysis Patients 

Abstraktin kirjoittajat: Qingru Chen, University of Eastern Finland, Huadong Hospital Affiliated to Fudan University 

Background: Social isolation among older hemodialysis (HD) patients critically impacts their quality of life. Current research often overlooks the narrative mechanisms that drive patients’ active social withdrawal. Grounded in narrative theory, this study aims to uncover how patients’ illness identity narratives mediate and sustain their social isolation.
Objectives & Methods: This qualitative study sought to 1) identify dominant narratives of self-worth, 2) map the intermediary chain translating these narratives into social withdrawal, and 3) systematically extract unique outcomes as core resources for intervention. Narrative Analysis was performed on in-depth interviews with ten older HD patients, focusing on identity conflict and resource construction.
Key Findings: The analysis revealed an ”identity-isolation mediation mechanism”. Four central themes constitute the chain from illness narrative to social withdrawal: somatic alienation (driving defense against the ”diseased body”), time and space Siege (depriving autonomy), caregiver’s mirror (reinforcing the ”I am a burden” narrative), and ”social debt” (driving self-cancellation). Furthermore, three counter-narratives were extracted: recounting past mastery, holding on for family, and learning new skills.
Conclusion & Implications: Social isolation is a narrative-driven withdrawal, rooted in self-alienation and internalized social debt. By deconstructing this mechanism and aligning it with unique outcomes, these findings establish a precise content foundation for an LLM-driven narrative intervention. The results guide the technology to specifically challenge ”burden” and ”alienation” narratives, aiming to improve patients’ social function and mental health well-being.  

4.3 From Model Identification to Implementation Science Analysis:  A Systematic Review of Dementia Care Models Supporting Informal Caregivers 

Abstraktin kirjoittaja: Xiaoyue Hu, University of Eastern Finland 

Background: The global rise in dementia prevalence has led to a proliferation of care-related policies and interventions. Yet, the absence of systematic synthesis across these efforts has limited the development of coherent and transferable care models to support family caregivers of people with dementia (PWD).
Objective: This systematic review aims to identify existing dementia care models, assess their effectiveness, and analyze the implementation factors shaping their outcomes. The review employs the TIDieR and CFIR frameworks to comprehensively examine both intervention content and implementation dynamics.
Methods: A rigorous literature search was conducted across seven major databases: PubMed (including MEDLINE), Web of Science, Scopus (including EMBASE), EBSCO (including CINAHL), Cochrane Central Register of Controlled Trials, CNKI, and Wanfang. Twenty-three randomized controlled trials (RCTs) were included. Risk of bias was assessed using the RoB 2 tool.
Results: Three primary care models were identified: Collaborative Care Model (CCM, n=6), Integrated Care Model (ICM, n=8), and Psychosocial Intervention Care Model (PICM, n=9), with PICM being the most prevalent. Each model was analyzed for its key components and intervention logic. Using the CFIR framework, the review further explored facilitators and barriers to implementation across three levels: intervention characteristics, inner setting, and outer setting. Findings underscore the importance of contextual and structural factors in shaping implementation success.
Conclusion: This review provides a synthesized typology of dementia care models and their implementation pathways. By integrating intervention design with contextual analysis, it offers evidence-based insights to inform future research and policy development aimed at enhancing caregiver support across diverse healthcare systems.  

4.4 Examining Digital Literacy in Professional Home-Based Elderly Care Services: A Scoping Review 

Abstraktin kirjoittaja: Ying Zhang, university of eastern finland 

Background The rapid digitalization of home-based elderly care services has created new demands for frontline workers’ digital literacy, yet existing evidence remains scarce and fragmented. This scoping review systematically explores which factors promote frontline home care workers’ digital literacy and how, and synthesizes current evidence from three perspectives: determinants, mechanisms, and measurement tools, in order to indicate directions for future practice and research.

Methods Following the JBI guidelines and PRISMA-ScR reporting standards, we searched Chinese and English databases (PubMed, CINAHL, Scopus, Web of Science, SpringerLink, CNKI, WanFang) and relevant grey and potentially eligible literature from 2000 to April/July 2025. Inclusion and exclusion criteria were developed using the PCC framework. Data were extracted with a standardized form and analysed descriptively, mainly through frequency statistics and qualitative content synthesis.

Results Seventeen studies were included, 60% of which were published after 2020. Most evidence comes from European countries (especially Finland), and studies directly targeting frontline home care workers remain limited. Cross-sectional quantitative and qualitative designs predominate; only a few studies test mechanisms (with just one study using SEM). Determinants can be grouped into five domains: individual, organizational, technological, resources and opportunities, and broader environment. Organizational training, technical support, peer support, and individuals’ technology interest/previous use experience are most frequently reported as facilitators; age is the most commonly reported barrier. Differences by professional role are often observed, whereas gender differences are mostly non-significant. Mechanistic clues suggest that organizational support and technology friendliness influence digital literacy primarily through psychological factors such as interest, self-efficacy, perceived usefulness and trust, while practice–reflection opportunities and time or workload may moderate these effects. Regarding measurement, the use of validated instruments is limited, and conceptual alignment and reporting of reliability/validity are often insufficient. ACTIC-based tools and eHEALS provide useful references, and DigiHealthCom/DigiComInf show promise, but context-specific instruments urgently require further development and re-validation.

Conclusions Future research should move from merely listing correlates to explaining mechanisms, employing longitudinal designs and multi-level or structural equation models, explicitly incorporating practice–reflection opportunities and time/workload as key moderators and broadening samples beyond Europe and North America. In parallel, the development, validation and dedicated scoping reviews of digital literacy instruments tailored to home-based care and suitable for cross-cultural use are needed to improve the comparability and usability of evidence. 

4.5 Framework Foundations and Optimization Pathways of Community-based Smart Elderly Care Service Systems from a Holistic Governance Perspective: A Practical Analysis Based on Shanghai 

Abstraktin kirjoittaja: Xin Zhao, Department of Social Sciences 

This paper takes Shanghai as a practical sample to explore the ”municipal-district-subdistrict” three-level structure model of the community smart elderly care service system. The municipal level is responsible for top-level design, promoting transformation through policy planning, data infrastructure construction, and technological support. The district level builds smart platforms to strengthen organizational coordination and service linkage. The subdistrict level establishes a ”four-in-one” collaborative mechanism to ensure service implementation.
Meanwhile, the study identifies current predicaments, including mismatches between supply and demand, insufficient vitality of participating entities, low service adaptability, and an incomplete support system. Corresponding countermeasures are proposed: reshaping the ”people-oriented” concept, optimizing the diversified supply structure, innovating hierarchical service content, and consolidating the data linkage support system. These measures aim to promote the in-depth integration of emerging technologies with community elderly care services. 

5.1 Kohti tutkimusperustaista kehittämistä: Kokemuksia systemaattisen kehittämisen ja laadukkaan implementoinnin tuesta 

Abstraktin kirjoittajat: Nanne Isokuortti, Helsingin yliopisto, Heidi Muurinen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 

Sosiaalityön johtajien ja asiantuntijoiden kyvykkyyttä toteuttaa systemaattista kehittämistä ja laadukasta implementointia voidaan tukea erilaisilla koulutuksilla ja valmennuksilla. Kansainvälisesti yhä enenevissä määrin implementoinnin tukea tarjoavat implementoinnin tuen ammattilaiset. Suomessa ammattimaiseen kehittämisen ja implementoinnin tukeen on kuitenkin vielä kiinnitetty melko vähäisesti huomiota, ja aiheesta on vähän kotimaista tutkimustietoa saatavilla. Tässä esityksessä tarkastellaan kahta Suomessa toteutettua valmennusta. 

Sujuvat palvelut -valmennus (2022–2025) toteutettiin osana Suomen Kestävän kasvun -ohjelmaa. Se perustuu läpimurtovalmennusmenetelmään (Breaktrough Series), joka on kehitetty 1990-luvulla Yhdysvalloissa tukemaan monialaisia tiimejä implementoimaan tutkittuja käytäntöjä. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen koordinoimassa valmennuksessa läpimurtovalmennusmenetelmä adaptointiin käytettäväksi implementoinnin sijaan tukemaan hyvinvointialueiden tiimejä mallintamaan, arvioimaan ja implementoimaan monialaisia sosiaali- ja terveydenhuollon palveluprosesseja. Valmennuksen toteutumista arviointiin kuuden kehittämistiimin haastattelun (n=31), viiden prosessinomistajien haastattelun (n=9), valmentajien haastattelun (n=4) ja suunnitteluryhmän haastattelun (n=3) avulla.  

Toinen tutkimuksen kohteena ollut valmennus on Helsingin yliopiston ja Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiön yhteistyönä toteuttama, lapsi- ja perhesosiaalityön johtajille suunnattu implementointivalmennuspilotti (2023–2024). Osana Vaikuttavuutta lastensuojeluun sosiaalityöntekijöiden vuorovaikutustaitoja vahvistamalla (TAITAVA) -hanketta toteutettua valmennusta tarjottiin kolmelle hyvinvointialueelle, joiden lastensuojelun ja perhesosiaalityön sosiaalityöntekijöitä osallistui samanaikaisesti motivoivan haastattelun koulutukseen. Vahvistamalla johtajien ja esihenkilöjen implementointiosaamista pyrittiin auttamaan koulutuskokonaisuuden toimeenpanon onnistumista ja motivoivan haastattelun taitojen harjoittelua työntekijätasolla. Valmennuksen tavoitteiden toteutumista arvioitiin osallistujien kyselyn (n=16) ja kahden fokusryhmäkeskustelun (n=12) avulla.

Molempien valmennusten avulla onnistuttiin vahvistamaan osallistujien kehittämis- ja implementointiosaamista ja keskinäistä yhteistyötä sekä selkeyttämään käytäntöjä. Jatkossa on kuitenkin olennaista huomioida, että valmennuksen tavoite ja kohderyhmä ovat riittävän rajatut, ja että valmennuksen kokonaiskesto mahdollistaa kehittämisen ja käyttöönoton onnistumisen seurannan ja arvioinnin. Kehittämis- ja implementointivalmennusten jatkokehittäminen ja -arviointitutkimus on tärkeää, jotta niiden avulla voidaan edistää tutkimusperustaisen kehittämisen ja käytännön edellyttämää kyvykkyyttä. 

5.2 Miten yhteisösosiaalityö taipuu ohjelmateoriaksi ja toimintamalliksi?  

Abstraktin kirjoittajat: Pekka Karjalainen, Helsingin kaupunki, yhteisösosiaalityö, Anna Pekkarinen, Sisä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus; Tytti Hytti, Etelä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus 

Yhteisösosiaalityötä koskeva säännös tuli voimaan sosiaalihuoltolaissa 1.7.2023 (1301/2014, 7 §). Hallituksen esityksessä yhteisösosiaalityötä ei juurikaan määritelty käsitteellisesti tai sisällöllisesti, jolloin tämä jäi hyvinvointialueiden tehtäväksi. Yhteisösosiaalityötä toteutetaan hyvinvointialueilla vaihtelevasti, eikä työotteen menetelmällisyyttä ei ole käsitelty suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa paljoakaan, tai kirkastettu käytäntötutkimuksen keinoin. 

Sosiaalihuoltolain mukaan yhteisösosiaalityöllä edistetään yhteisöjen sosiaalista eheyttä ja hyvinvointia sekä hyviä väestösuhteita ja että hyvinvointialueen järjestämää yhteisösosiaalityötä toteutetaan yhteistyössä alueen asukkaiden, kuntien, järjestöjen ja seurakuntien kanssa. Lain hengen ja yhteisösosiaalityön määritelmien pohjalta työ määrittyy monialaiseksi asukas- ja aluelähtöiseksi työksi, joka huomioi asiakkaiden ja asukkaiden elinympäristöt sekä laajemmat verkostot ja rakenteelliset tekijät. Yhteisösosiaalityö on käsiteenä notkea, ja oleellista on huomioida, ettei se kierry järjestelmä- ja ongelmakeskeisten kysymyksenasettelujen ympärille. Yhteisösosiaalityön ajankohtaisuutta lisäävät ja samalla haastavat perinteisten yhteisöjen heikkeneminen, yhteisöjen muodonmuutokset sekä odotukset esimerkiksi yksinäisyyden, asuinalueiden rauhattomuuden tai haitallisen eriytymiskehityksen lievittämiseksi.                

Kansallisessa yhteisösosiaalityön innostujaverkossa ja sen työpajoissa aloitettiin vuoden 2025 alussa työskentely yhteisösosiaalityön kuvaamiseksi ohjelmateoriana ja toimintamallina Etelä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Soccan, Sisä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen (aluksi Pikassoksen) ja Helsingin kaupungin yhteisösosiaalityön tiimin koordinoimana. Ohjelmateoriaa on rakennettu logiikkamallin mukaisesti, jossa huomioidaan yhteisösosiaalityön toteuttamisen edellytykset (esim. resurssit, osaaminen, yhteistyörakenteet, organisaation tuki, järjestämistapa), ydinelementit, mekanismit sekä oletetut tulokset ja vaikutukset. Ohjelmateoriassa on kyse käsitteellisestä jäsennyksestä, jonka avulla pyritään systematisoimaan tietoon perustuva malli yhteisösosiaalityön toteuttamisen tueksi. Työ kytkeytyy ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun sosiaalihuollon suositus- ja arviointitoiminnasta.

Tarkastelemme esityksessämme ohjelmateoriatyön metodologisia taustaoletuksia ja esittelemme mallin tämänhetkistä vaihetta. Pohdimme myös niitä edellytyksiä, mahdollisuuksia ja haasteita, joita yhteisösosiaalityön ohjelmateorian kuvaamiseen liittyy. 

5.3 Mentorointi-intervention kehittäminen ja tutkimus koulukotiympäristössä 

Abstraktin pääkirjoittaja: Päivi Korhonen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos; Teemu Vauhkonen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 

Kehittämistyön tausta ja tavoite:
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Turvalliset kadut -kokonaisuus (2024-26) tähtää nuorten katuväkivallan ehkäisyyn sekä rikoskierteiden katkaisuun. Kokonaisuuden kuuluvassa Mun mentori -hankkeessa kehitetään tutkimusperäistä mentorointi-interventiota vaativaan sijaishuoltoon sijoitettujen, rikoksilla oireilevien nuorten tukemiseksi. Valtion koulukotien ja Aseman lapset ry:n kanssa toteutettavan hankkeen tavoitteena on jalostaa ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden tekemästä rinnalla kulkevasta työstä tutkimusperäinen interventio, joka tukee nuorten hyvinvointia, osallisuutta ja kiinnittymistä rikoksettomaan elämään.

Intervention kehittäminen ja tutkimus:
Interventiota kehitetään yhdistämällä kokemus- ja tutkimustietoa. Syksystä 2024 alkaen työtapaa on kuvattu ja täsmennetty yhteistyössä koulukotien ja järjestötoimijoiden kanssa iteratiivisessa kehittämisprosessissa. Kehittämisessä hyödynnetään (1) työpajoissa kerättyä tietoa, (2) laadullisilla tutkimushaastatteluilla kerättyä prosessitietoa sekä (3) kirjallisuuskatsauksesta koostettua tietoa. Lisäksi mentoroinnin vaikuttavuuden arvioimiseksi toteutetaan (4) verrokkiasetelmaan perustuva rekisteritutkimus. Kehittämisen tueksi on laadittu systemaattinen kirjallisuuskatsaus mentoroinnista sijaishuollon kontekstissa. Hankkeeseen on alusta alkaen kytkeytynyt myös tutkimus, ja prosessi- sekä vaikuttavuusarvioinnista vastaa erikoistutkija. Tavoitteena on myös mallin kansallinen levitettävyys ja hyödynnettävyys.

5.4 Yhteisölliset keinot sosiaalityöntekijöiden eettisen kuormituksen vähentämiseen 

Abstraktin kirjoittajat: Mari Herttalampi, Jyväskylän yliopisto, psykologian laitos, Risto Nikunlaakso, Työterveyslaitos; Eveliina Vänskä, Jyväskylän yliopisto, psykologian laitos; Eveliina Peltoniemi, Jyväskylän yliopisto, psykologian laitos; Sirpa Kannasoja, Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos; Jaana Laitinen, Työterveyslaitos 

Viime vuosina ymmärrys sosiaalityössä kohdatuista eettisistä haasteista ja niiden aiheuttamasta psyykkisestä kuormituksesta on lisääntynyt. Suomessa on tutkittu esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden kokemaa moraalista ahdinkoa, jolla viitataan henkilökohtaisiin, institutionaalisiin tai organisatorisiin rajoitteisiin, jotka estävät työntekijää toimimasta oikeaksi näkemällään tavalla. Interventiotutkimuksia, joissa olisi tarkasteltu keinoja vähentää tai ennaltaehkäistä eettistä kuormitusta sosiaalityössä ei kuitenkaan ole tehty. Yhteisölliset keinot sosiaalityöntekijöiden eettisen kuormituksen vähentämiseen työympäristön muutospaineessa (SOSe) -tutkimushankkeessa tähän tarpeeseen kehitetään ja pilotoidaan yhteisöllinen interventio. Esityksessä käydään läpi käynnistysvaiheessa olevan interventiotutkimuksen toteutussuunnitelma. Tutkimus toteutetaan yhteishankkeena Jyväskylän yliopiston ja Työterveyslaitoksen kanssa.

Intervention kehittämisessä hyödynnetään toiminnan teoriaa ja kehittävän työntutkimuksen teoriakehystä, joiden mukaisesti interventiossa tarkastellaan yhteisöllisesti työssä tapahtuvia muutoksia ja haasteita eettiselle toiminnalle. Tarkastelun myötä työpaikalla ideoidaan ja kokeillaan kehittämistoimia käytännön työssä. Tutkimukseen osallistuu yhteensä kahdeksan erillistä sosiaalityöntekijöiden tiimiä kolmelta eri hyvinvointialueelta. Interventio sisältää seitsemän temaattista työpajaa, joissa valmentajat tukevat tiimejä yhteisöllisessä, kokeilevassa kehittämisessä.

Intervention aikana toteutetaan seurantakyselyitä ja haastatteluita (alussa, lopussa sekä viivästetyn seurannan jälkeen). Näin muodostuvan monimenetelmäisen aineiston avulla pyritään tunnistamaan (1) yhteisöllistä kehittämistä edistäviä ja estäviä tekijöitä sosiaalityössä, (2) toiminnan vaikuttavuutta eettisen kuormituksen vähentämiseksi sekä (3) interventiomallin toimivuutta ja kehitystavoitteita sen tulevaa, laajempaa käyttöä varten.

Tutkimushankkeen tuloksia voidaan hyödyntää sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnin ja työkyvyn tukemiseksi heidän eettisesti jännitteisessä ja haastavassa työssään. Interventiotutkimuksen tuloksia tullaan käyttämään nyt pilotoitavan mallin jatkokehittelyssä, jotta siitä saadaan toimiva ja laajasti sovellettava toimintamalli eri sosiaalityön konteksteihin. 

5.5 Ikääntyneet kotihoidon ja tukipalveluiden asiakkaat perusterveydenhuollossa – sosiaali- ja terveyspalveluiden käyttö 

Abstraktin kirjoittaja: Kalle Saarinen, Itä-Suomen yliopisto 

Suomalaisessa ikääntymispolitiikassa kotona asumista pyritään tukemaan kotiin tuotavilla palveluilla, kuten kotihoidolla ja tukipalveluilla. Sosiaalihuoltolain mukaisen kotihoidon määrä on viime vuosina vähentynyt, vaikka ikääntyneiden määrä on ollut kasvussa. Samaan aikaan hyvinvointialueet pyrkivät tasapainottamaan tiukkaa taloustilannettaan. Peruspalveluiden kaventaminen on kuitenkin vaarassa aiheuttaa muiden palveluiden käytön lisääntymistä. Toteutuessaan tämä voi aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä ja lisätä kustannuksia entisestään.  Terveydenhuollon ja ikääntyneiden palveluiden tutkimuksessa palveluiden käyttöä on tutkittu korvaavuuden näkökulmasta, jossa palvelut voivat toimia toisiaan täydentävinä tai toistensa korvaajina. Esityksessä tarkastellaan tilastollisesti kotiin tuotavien palveluiden, täyttymättömän palvelutarpeen ja sosiaalisen tuen yhteyksiä perusterveydenhuollon avohoitokäynteihin. Tutkimuksen aineistona toisiokäytettiin SOLDEX-hankkeessa kerättyjä kotona asuvien ikääntyneiden (n = 925) kyselylomakevastauksia ja rekisteritietoja. Tulosten mukaan kotiin tuotavien palveluiden määrällä, itseraportoidulla täyttymättömällä palvelutarpeella ja sosiaalisella tuella oli vaihtelevia yhteyksiä perusterveydenhuollon käyttöön, mutta syy-seuraussuhteiden ja vaikutusmekanismien toteamiseksi tarvitaan lisätutkimuksia vahvemmilla tutkimusasetelmilla. Esityksessä käsitellään myös tutkimusasetelmien sekä erilaisten aineistojen vahvuuksia ja rajoitteita arviointitutkimuksen näkökulmasta. 

5.6 Suositusten implementointi implementaatiotutkimuksen osa-alueena – esimerkkinä LÄSNÄ-hanke  

Abstraktin kirjoittajat: Maria Tapola-Haapala, Päijät-Hämeen hyvinvointialue, Emma Rautava, Päijät-Hämeen hyvinvointialue; Katariina Similä, Pohjois-Savon hyvinvointialue 

Viime vuosina Suomessa on herännyt myös sosiaalihuollon piirissä kiinnostus näyttöön perustuvia suosituksia kohtaan. Vaikka suosituksia olisikin olemassa, ei tämä itsessään takaa sitä, että näitä hyödynnetään käytännössä. Suositusten laadinnan metodologioiden ja organisointitapojen tarkastelun lisäksi tarvitaan tietoa siitä, kuinka suosituksia voidaan ottaa käyttöön; terveydenhuollossa suositusten implementointi onkin laaja tutkimusalue. Sosiaali- ja terveysministeriön rahoittamassa Näyttöön perustuvien suositusten implementointi sosiaalihuollon päihdetyössä (LÄSNÄ) -tutkimushankkeessa (2026–2028) tarkoituksena on paneutua suositusten implementoinnin kysymyksiin sosiaalihuollon näkökulmasta. Hanke koostuu neljästä työpaketista, joissa keskitytään 1) terveydenhuollossa käytettyjen implementointistrategioiden tarkasteluun, 2) näyttöön perustuvan toiminnan ja suositusten hyödyntämisen nykytilanteen selvittämiseen haastatteluin sosiaalihuollon päihdetyössä, 3) lukupiirien sekä laajalla yleisölle tarkoitettujen suosituksia esittelevien avoimien tilaisuuksien analysointiin sekä 4) toteutetaan Muutoslaboratoriot kahdessa organisaatiossa. Työpaketit 1 ja 2 taustoittavat aihetta, kun taas työpaketeissa 3 ja 4 kokeillaan käytännössä kahta erilaista tapaa tukea implementointia: siinä missä avoimet tilaisuudet tarjoavat matalan kynnyksen mahdollisuuden tiedon saamiseen suosituksista, on Muutoslaboratorioissa tarkoitus tarkastella ja kehittää suositusten implementointia syvällisesti ja yhteistoiminnallisesti tietyssä toimintakontekstissa. Intensiteetiltään lukupiirit puolestaan edustavat eräänlaista kahden edellä mainitun näkökulman välimuotoa. Sosiaalityön tutkimuksen päivien työryhmäesityksessä esittelemme tutkimushankkeen lähtökohtia paikantaen erityisesti niiden suhdetta implementaatiotutkimuksen lähestymistapoihin.

5.8 A financial social work intervention (FinSoc) for families facing complex financial difficulties: from pilot to RCT 

Abstraktin pääkirjoittaja:  

Muut kirjoittajat: Paula Niku, Helsingin yliopisto  

OBEJECTIVE OF THE STUDY: In our presentation, we will discuss the process of developing the intervention and moving from a pilot study to a full RCT, using the FinSoc intervention as an example. We have developed a novel financial social work intervention, FinSoc, aimed at increasing financial literacy, enhancing economic self-efficacy, and reducing financial anxiety among parents facing financial difficulties. This project investigates the effectiveness and impact mechanisms of FinSoc, using a definitive randomized controlled trial (RCT) design with a mixed-methods approach. The project aims to enhance the financial capabilities of families with complex financial problems and promote evidence-based practices within social work. The study design is based on a pilot study conducted in 2021-2023. 

RESULTS: The results from pilot study were promising. Feasibility and acceptability were good. The intervention improved financial literacy with an effect size of d = 0.6. 

FULL RCT: In the full RCT, we will conduct the same measurements as in the pilot study, but with a larger sample size. We have made small adjustments to the intervention based on the pilot study and expanded the social services that can participate in the study. In addition, fidelity is assessed by having the social worker complete a short questionnaire after each session. Formative evaluation is conducted by gathering information from the intervention participants at the beginning (on main outcomes) and at the end (on the rapport with the social worker) of each session. Additionally, to deepen our understanding, we are conducting qualitative interviews. 

5.5 Näyttöön perustuvan toiminnan vahvistaminen sosiaalityön koulutuksessa  

Abstraktin pääkirjoittaja: Essi Rovamo, Itä-Suomen yliopisto 

Muut kirjoittajat: Anna Miettinen, Itä-Suomen yliopisto; Virpi Jylhä, Pohjois-Savon hyvinvointialue; Katariina Similä, Pohjois-Savon hyvinvointialue; Maria Tapola-Haapala, Päijät-Hämeen hyvinvointialue; Taru Kekoni, Itä-Suomen yliopisto; Hanna Ristolainen, Itä-Suomen yliopisto 

Näyttöön perustuvan toiminnan (NPT) koulutusta ja implementointia on tutkittu laajasti kansainvälisesti, mutta sen juurtuminen suomalaiseen sosiaalityön käytäntöön on ollut vähäistä. NPT:an liittyvän osaamisen vahvistaminen voi kuitenkin edistää NPT:n käyttöönottoa. Tarkastelemme kansainvälisessä kartoittavassa kirjallisuuskatsauksessa (scoping review) sosiaalityön opiskelijoiden ja sosiaalityöntekijöiden kouluttamista NPT:an. Näyttöön perustuvalla toiminnalla viittaamme sosiaalityössä prosessiin, jossa huomioidaan paras mahdollinen saatavilla oleva tutkimusnäyttö, asiakkaan näkemykset ja arvot, ammattilaisen asiantuntijuus ja kokemus sekä toimintaympäristö ja olosuhteet. Näytöllä tarkoitamme ajantasaista, järjestelmällisesti koottua ja kriittisesti arvioitua tutkimustietoa.

Tutkimuskysymyksemme ovat: Mitä NPT:n opettamisesta sosiaalityön opiskelijoille ja sosiaalityöntekijöille tiedetään tutkimuskirjallisuuden pohjalta? Mitkä tekijät edistävät tai estävät NPT:n oppimista? Mitä oppimistuloksia tutkimuksissa on löydetty?

Toteutimme tutkimuksen JBI:n mukaisella kartoittavan katsauksen menetelmällä, jonka protokollan julkaisimme OSF-alustalla. Katsauksen tutkimuskysymykset sekä sisäänotto- ja poissulkukriteerit muodostimme PCC-menetelmällä. Toteutimme tiedonhaun helmikuussa 2025. Hakutuloksena saimme 5333 viitettä. Hyödynsimme katsauksen tekemisessä Covidence-ohjelmistoa. Hyväksyimme mukaan 37 empiiristä tutkimusta, jotka on julkaistu vuosien 2008–2024 välillä. Näistä suurin osa on toteutettu Yhdysvalloissa, vain viidesosa oli toteutettu Euroopassa tai Australiassa. 

Tulosten mukaan NPT:a opetetaan sosiaalityössä erilaisin keinoin, mutta etenkin osallistavat ja käytäntöön kohdistuvat opetusmenetelmät korostuvat. NPT:n oppimiseen vaikuttavat niin yksilöön, organisaatioon kuin koulutukseenkin liittyvät tekijät. Esimerkiksi oppijan asenne ja motivaatio, organisaatiokulttuuri sekä opetusmenetelmät voivat edistää tai estää NPT:n oppimista. Tutkimuksissa raportoitiin sekä positiivisia että ristiriitaisia oppimistuloksia. Esimerkiksi NPT:an liittyvät asenteet voivat muuttua paremmiksi mutta myös heiketä, vaikka tiedot, motivaatio tai minäpystyvyys parantuvat. Oppilaitosten ja sosiaalihuollon välinen yhteistyö voi edistää NPT:n juurtumista käytäntöön.

Toteutimme katsauksen osana Näyttöön perustuvan toiminnan vahvistaminen sosiaalityössä (NÄPSÄ) -tutkimushanketta (2025–2026). Hyödynnämme tuloksia sosiaalityön tutkinto-opiskelijoiden opetuksen kehittämisessä sekä sosiaalityöntekijöiden täydennyskoulutuspilotin toteutuksessa. 

6.1 Kulttuuriset ja uskonnolliset yhteisöt sosiaalityön asiakkaiden hyvinvoinnissa  

Abstraktin kirjoittajat: Kati Turtiainen, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokonsortium Chydenius, Maura Nurmi, Helsingin kaupunki; Anna-Maria Dumel, Helsingin kaupunki; Outi Raiden, Keski-Uudenmaan hyvinvointialue; Aliisa Kuronen, Helsingin yliopisto 

Sosiaalityöntekijän asiantuntijuuteen kuuluu kyky hahmottaa uskonnon, kulttuurin ja niihin liittyvän yhteisöllisyyden merkitys asiakkaan elämässä. Asiakkaiden kuuluminen erilaisiin yhteisöihin voidaan nähdä joko hyvinvointia tukevana voimavarana tai sitä uhkaavana tekijänä. Perhe- ja yksilökeskeisessä työssä yhteisöjen merkityksen ymmärtäminen saattaa kaventua koskemaan vain asiakkaan läheisiä. Todellisuudessa sosiaalityön asiakkaiden elämässä uskonnolliset ja kulttuuriset yhteisöt – esimerkiksi etniset tai kansalliset ryhmät – voivat olla hyvin keskeisessä roolissa.
Tässä esityksessä tarkastelemme sitä, miten yhteisöjen merkitys asiakkaiden elämässä voidaan ottaa osaksi asiakastyötä. Uskonnollisiin, kulttuurisiin ja kansallisiin yhteisöihin kuuluminen nousee esiin erityisesti tilanteissa, joissa yhteisöjen sukupuolirooleihin, tapakulttuuriin tai lasten kasvatukseen liittyvät käytännöt haastavat perus- ja ihmisoikeuksia. 
Koska sosiaalityön asiakkaiden uskontoja ja kulttuureja voi olla lukuisia, ei niiden perusteellinen tuntemus ole käytännössä mahdollista. Vaikka sosiaalityöntekijän perehtyneisyys ja mahdollinen työkokemus aihepiirissä lisäävät tiedollista ymmärrystä, voi uskontoihin ja kulttuureihin liittyvä tieto jäädä silti hyödyntämättä eri syistä, kuten siksi, että kulttuuriset käytännöt ja niihin liittyvät identiteetit ovat muuttuvia ja muotoutuvat paikallisesti. Esityksen teoreettisena viitekehyksenä on perusolettamus, että sosiaalityön asiantuntijuus ja ymmärrys rakentuvat vuorovaikutussuhteessa asiakkaaseen myös yhteisöllisessä kontekstissa. Tarkastelemme sosiaalityön käytäntöjä, joissa tätä vuorovaikutusta tapahtuu.
Metodisesti rakennamme asiakasperheen tilanteeseen liittyvän vinjetin, jolla tarkoitamme todellisten ilmiöiden heijastamaa tarinaa ja sen kontekstia. Vinjetin pohjalta rakennamme sosiaalityöntekijän ja asiakkaiden vuorovaikutuksen, jossa puretaan osiin molemminpuolisia kulttuurisia ja/tai uskonnollisia käsityksiä ja niihin liittyviä yhteisöllisiä asiakkaan hyvinvointiin liittyviä assosiaatioita.
Tarkoituksenamme on purkaa normatiivista ja stereotyyppistä ymmärrystä asiakkaiden kulttuurisista ja uskonnollista yhteisöistä. Tällä tarkoitamme sitä, että erilaiset kulttuureissa toisistaan eroavat arvostukset ja käytännöt voivat olla toimivia huolimatta siitä, että niitä ei harjoiteta esimerkiksi Suomessa. Otamme kuitenkin etäisyyttä relativistiseen kulttuurikäsitykseen ja sitoudumme sosiaalityön eettisenä ohjenuorakin tunnistettuun moniarvoisuuteen. 

6.2 Uskontojen, kulttuurien ja hengellisyyden asiantuntijuuden muotoja sosiaalityön jaetuissa konteksteissa 

Abstraktin kirjoittaja: Ville Päivänsalo, Diakonia-ammattikorkeakoulu Diak 

Uskonnot, kulttuurit ja hengellisyys muodostavat valtavan laajan aihepiirin, jossa ei ole mitään yksiselitteistä tapaa erottaa kyseistä kolmea kokonaisuutta toisistaan. Esimerkiksi helluntailaisuus voidaan nähdä maailmanlaajana uskonnollisena ilmiönä, jolla on kuitenkin omat erityispiirteensä vaikkapa osana suomalaista romanikulttuuria. Eron tekeminen uskonnon ja kulttuurin välillä voi olla myös juridisesti tärkeää. Uskonnollinen yhdyskunta määritellään Suomen uskonnonvapauslaissa tarkasti, mutta samalla monen uskonnollisen yhteisön piirteet ovat kietoutuneita eri kulttuureihin vaikeasti määriteltävillä tavoilla. Vielä oma aihepiirinsä on hengellisyys (tai spiritualiteetti). Se voidaan ymmärtää taipumuksena kantaa huolta uskonnollisista asioista ja se merkityksellisyys koetaan usein subjektiivisemmin kuin uskonnon – siis ’uskonnon’ osana uskontotiedon tai -tieteen opetusta.

Tässä esitelmässä tarkastellaan viimeaikaiseen kansainväliseen ja suomalaiseen kirjallisuuteen perustuen sosiaalityön jaettujen kontekstien kannalta relevantteja uskontojen, kulttuurien ja hengellisyyden asiantuntijuuden muotoja sekä esitellään niistä alan käytännöllisen ymmärtämisen kannalta perusteltu jäsentely.

Uskontojen ja kulttuurien tietopainotteisessa asiantuntijuudessa sosiaalityöntekijällä on tehtäviensä vaatimusten kannalta riittävät tiedot niistä uskonnoista ja kulttuureista, joita hänen asiakaskuntaansa konteksteineen kuuluu. Toiseksi uskontojen ja kulttuurien asiantuntijuus voidaan ymmärtää taitopainotteisesti, perustasoisena vaatimuksena ’uskontolukutaito’. Vaativampiin uskontojen ja kulttuurien tulkitsemisen taitoihin kuuluvat esimerkiksi uskonnollisten kirjoitusten, käytäntöjen, opetusten, symbolien, kertomusten, arvomaailmojen, valtarakenteiden ja poliittisten ideologioiden analyyttisen tulkitsemisen taidot.

Uskontojen ja kulttuurien asiantuntijuudessa ovat sosiaalityössä usein tärkeitä käytännölliset taidot kuten käytännöllisen keskustelemisen taidot. Näiden avulla sosiaalityöntekijä voi auttaa asiakkaitaan ja esimerkiksi verkostokumppaneitaan tuomaan aihepiirin haasteita ja voimavaroja näkyviksi ja etsimään haasteisiin ratkaisuja yhdessä. Varsinkin jos taustalla on jo sosiaalityöntekijän vankka tiedollinen ja tulkinnallinen asiantuntijuus alalta, käytännöllisen keskustelun taidot voivat mahdollistaa vaativienkin uskonto- ja kulttuurihaasteiden kohtaamisen ja ratkaisemisen vuorovaikutteisesti. Vankat käytännöllisen keskustelun taidot voivat jossain määrin paikata tiedollisen asiantuntijuuden puutteita. Ne ovat myös ensiarvoisen tärkeitä moniammatillisessa tiimityössä.  

6.3 Tutkimuseettisiä pohdintoja vähemmistöjä koskevassa tutkimuksessa 

Abstraktin kirjoittajat: Merja Anis, Turun yliopisto, Kati Turtiainen, Jyväskylän yliopisto, Ville Päivänsalo 

Tarkastelemme esityksessämme vähemmistöjä koskevan tutkimuksen eettisiä kysymyksiä sosiaalityön alan tutkimushankkeissa saatujen kokemusten valossa. Tutkimustemme aiheena on sosiaalityö kulttuurisiin ja uskonnollisiin vähemmistöihin identifioituvien sekä Suomeen muista maista muuttaneiden parissa. Sosiaalityön tiedeyhteisö Suomessa ei heijasta yhteiskunnan monimuotoisuutta, mikä luo omanlaisensa velvollisuuden tarkastella vähemmistöjen tutkimuksen eettisiä kysymyksiä. 

Tutkimusprosessin eri vaiheissa tulee tehdä eettistä arviointia, kuten tutkijoiden henkilökohtaisen taustan ja kokemuksen pohdintaa, käsitteiden kriittistä arviointia sekä vähemmistöyhteisöjen integroitumista tutkimusprosessiin. Tarkastelemme tutkimusetiikkaa kolmen näkökulman kautta: 1) tutkijoiden positiot yhteisöjen ja viiteryhmien ulko- tai sisäpuolella tai yhtä aikaa molemmissa, 2) käsitteet toiseutta vahvistavina tai purkavina sekä 3) tutkimuksen seuraukset vähemmistöille yhteisö- ja yhteiskuntatasolla.

Tutkimuskohteena olevan yhteisön tai viiteryhmän ulkopuolinen tutkija tarkastelee kohdetta lähtökohtaisesti ”toisena”, jolloin tutkimus voi tahattomasti toiseuttaa myös vähemmistöryhmiä. Tutkija voi lähentyä tutkimuskohdettaan dialogissa yhteisön sisäpuolella olevien tutkijoiden kanssa. Pohdimme, mitä ulko- ja sisäpuolisuus sekä kanssatutkijuus tuottavat tutkimukseen erityisesti sen eettisyyden kannalta. 
Tutkimuksessa käytettävät käsitteet voivat sellaisenaan toiseuttaa ja olemuksellistaa tarkasteltavia yhteisöjä ja yksilöitä, kun puhutaan esimerkiksi maahanmuuttajista, romaneista tai muslimeista. Käsitteellinen, puhumiseen ja kirjoittamiseen liittyvä haaste on, miten toiseuttavaa puhetta voidaan purkaa vähemmistöjä koskevassa tutkimuksessa. 
Yleinen tutkimuseettinen periaate on tutkittaville aiheutuvan vahingon välttäminen. Esimerkiksi vähemmistöyhteisön sisäisistä ristiriidoista tai kielteisistä ilmiöistä kertominen voi vahvistaa olemassa olevia ennakkoluuloja ja aiheuttaa ongelmia yhteisölle ja siihen kuuluville ihmisille. Toisaalta kertomatta jättäminen on epäeettistä asettamalla yhteisön ja siihen kuuluvat yksilöt eriarvoiseen asemaan, jos tutkimuksessa ei noudateta yhdenmukaisia periaatteita.

Tutkijoiden tulee tapauskohtaisesti pohtia, millaiset eettiset ja niihin liittyvät metodologiset valinnat ovat sekä vähemmistöjen turvallisuuden ja oikeuksien että sosiaalityön monipuolisen tiedontuotannon kannalta mahdollisia ja eettisesti hyväksyttäviä toimintatapoja. 

6.4 Radikalisoitumishuolen parissa työskentely ja sosiaalityön ammattieettiset kysymykset 

Abstraktin kirjoittaja: Noora Kivioja, Helsingin yliopisto 

Esityksessä tarkastelen sosiaalityön ammattieettisiin kysymyksiin liittyviä jännitteitä moninaisessa ja turvallistetussa toimintaympäristössä. Suomalaiset sosiaalityöntekijät kohtasivat uudenlaisen asiakasryhmän 2020-luvun alussa: Irakin ja Syyrian taistelualueelta Suomeen palanneet lapset ja naiset. Asiakkaiden palautuksia edeltäneessä yhteiskunnallisessa ja mediakeskustelussa Isis-terroristijärjestön alueella eläneitä asiakkaita kuvattiin ensisijaisesti turvallisuusuhkana ja kiinnitettiin huomiota naisten ja lasten oletettuun radikalisoitumiseen. Suomessa naisia ei vangittu maahan saapuessa, toisin kuin useissa muissa eurooppalaisissa maissa, joten lastensuojelun sosiaalityön rooli muodostui tärkeäksi radikalisoitumishuolen arvioinnissa. Suomalaisten sosiaalityöntekijöiden kokemus ja tieto väkivaltaisesta ekstremismistä ja siihen radikalisoitumisesta oli kuitenkin tällöin vielä rajallista. Lisäksi kansainvälisen tutkimuksen mukaan radikalisoitumiseen liittyvissä tilanteissa sosiaalityön ammattieettiset periaatteet voivat olla ristiriidassa arviointiin liittyvän riskien valvontanäkökulman kanssa.
 
Tämä esitys perustuu empiiriseen tutkimukseen palaajien parissa työskennelleiden sosiaalityöntekijöiden kanssa ja vastaa tutkimuskysymykseen: Miten sosiaalityöntekijät arvioivat radikalisoitumishuolta palaajaperheiden kanssa? Tulkitsen tutkimustuloksia alan ammattieettisten periaatteiden valossa. Tutkimusaineisto koostuu 21 sosiaalialan ammattilaisen haastatteluista ja aihepiiriin liittyvistä poliittisista, hallinnollisista ja yhteiskunnallisista teksteistä. Analysoin institutionaalista etnografiaa tutkimusmenetelmänä käyttäen hallinnan suhteita, jotka koordinoivat sosiaalityötä palaajien parissa. Tulokset osoittavat, että uskonnollisesti, kulttuurisesti ja kielellisesti moninaisessa työympäristössä toimineiden tutkimusosallistujien työtä säätelivät rodullistamiseen ja rasismiin, organisaatiorakenteisiin, ja turvallisuustekijöihin liittyvät hallinnan suhteet. Sosiaalityön ammattieettiset periaatteet nousivat tärkeään mutta jännitteiseen rooliin ammattilaisten kuvauksissa työstään tässä kokonaisuudessa. Näiden jännitteiden tarkastelu tekee näkyväksi sosiaalityön osaamistarpeita toimittaessa moninaisessa, kompleksisessa ja turvallistetussa toimintaympäristössä.

6.5 Perspectives on Social Justice in Child Welfare Institutions: Co-Developing Knowledge with Youth 

Abstraktin kirjoittaja: Johanna Wikgren-Roelofs, Åbo Akademi 

Language and cultural barriers in child welfare encounters present a complex challenge for social work, particularly for service users with minority language backgrounds. This qualitative study explores these encounters together with nine service users (aged 15-17) in child welfare institutional care in Finland. 
The study uses the framework of Anti-Oppressive Practice (AOP) to explore how the young service users lived experiences relate to societal structures and power relations. Prior research shows that children’s and families’ voices are often overshadowed by professional perspectives, with limited attention to diversity (Anis & Malin, 2023). This is concerning given evidence that child welfare services have not consistently succeeded in improving the well-being of children and youth as intended. 
To address this, the study explores how young service users experience cultural and language-related barriers in their encounters with child welfare institutions, and how these barriers undermine their ability to participate as credible sources of knowledge, i.e. to have their perspectives recognized as valid and meaningful. The research question is: How do young people with minority language backgrounds experience and respond to situations in which their own or their parents’ knowledge, experiences, or cultural norms are dismissed, misunderstood, or devalued?
Preliminary findings highlight how young service users in institutional child welfare demonstrate agency when they translate for parents, navigate encounters with professionals, interpret cultural expectations and challenge assumptions based on language, ethnicity or cultural background. Their actions show that they can still exercise some control over knowledge and meaning, even in restricted situations, though doing so often comes with tension in relationships. 

6.6 Kielen rooli osallistavan asiakirjahallinnan tulkintakehyksissä: Kehysanalyysi maahanmuuttajataustaisten perheiden kanssa työskentelevien ammattilaisten haastatteluista 

Abstraktin pääkirjoittaja: Minna Raappana, Helsingin yliopisto 

Sosiaalityössä kirjoitetaan paljon asiakasasiakirjoja, joiden tulee palvella useita yleisöjä ja tarkoituksia. Yksi tärkeimmistä asiakirjan lukijoista on asiakas, jonka tilanteesta asiakirjaan on kirjoitettu, mikä vuoksi nykyään sosiaalialan ammattilaisia kehotetaan osallistavaan dokumentointiin. Huolimatta siitä, että Suomi on monikielinen yhteiskunta ja useissa sosiaalityön konteksteissa tulkkaaminen ja asiakirjojen käännättäminen on arkipäivää, sosiaalityön dokumentoinnin tutkimuksessa kielellistä moninaisuutta on käsitelty erittäin vähän. 

Väitöskirjaani kuuluvassa osatutkimuksessa tarkastelen kehysanalyysiä hyödyntäen ammattilaisten selontekoja kielen roolista osana osallistavaa asiakirjahallintaa. Käsitteellä osallistava asiakirjahallinta viittaan käytäntöihin, joilla varmistetaan asiakkaan osallisuus asiakirjoihinsa koko asiakirjan elinkaaren aikana. Kysyn, miten ammattilaiset kehystävät osallistavaa asiakirjahallintaa ja mikä rooli kielellä on näissä kehyksissä. Tutkimuksen aineisto koostuu 12 yksilöhaastattelusta sekä kahdesta ryhmähaastattelusta, joihin osallistui viisi sosiaali- ja terveysalan ammattilaista samasta työskentelytiimistä. Haastatelluilla on pääosin sosionomin (AMK) tai sairaanhoitajan koulutus. Tiimi työskentelee pääkaupunkiseudulla ja tarjoaa lastensuojelun ja lapsiperhesosiaalityön palveluita maahanmuuttajataustaisille perheille. 

Kehysanalyysin avulla tunnistin ja nimesin neljä keskenään jännitteistä kehystä: asiakkaan tiedollisten oikeuksien kehys, ammatillisen vastuun kehys, ongelmalähtöinen kehys sekä kielitietoinen kehys. Tulokset tuovat esille, että ammattilaiset kehystävät osallistavan asiakirjahallinnan asiakkaan oikeuksien näkökulmasta tärkeäksi ja itsestään selväksi käytännöksi, jota hyödyntämällä legitimoidaan tehtyä työtä ja lisätään dokumentoinnin laatua. Toisaalta ammattilaiset käyttävät ongelmalähtöistä vastakehystä kyseenalaistamaan osallistavia käytäntöjä epärealistisina ja toissijaisina ydintyöhön nähden. Kieli(ero) ymmärretään erityiskysymyksenä, joka yksikielisesti toimivan asiakirjahallinnan ja monikielisen työskentelyn jännitteessä tuottaa ammattilaisille epätietoisuutta siitä, miten toimia asiakasosallisuuden varmistamiseksi. Tutkimus nostaa esille kriittisen tarpeen vahvistaa osallistavia asiakirjakäytäntöjä ja kehittää yksilöllisiä ja rakenteellisia keinoja varmistaa asiakirjojen saavutettavuus vähemmistökielisille palvelunkäyttäjille. 

6.6 Kielen rooli osallistavan asiakirjahallinnan tulkintakehyksissä: Kehysanalyysi maahanmuuttajataustaisten perheiden kanssa työskentelevien ammattilaisten haastatteluista 

Abstraktin kirjoittaja: Minna Raappana, Helsingin yliopisto 

Sosiaalityössä kirjoitetaan paljon asiakasasiakirjoja, joiden tulee palvella useita yleisöjä ja tarkoituksia. Yksi tärkeimmistä asiakirjan lukijoista on asiakas, jonka tilanteesta asiakirjaan on kirjoitettu, mikä vuoksi nykyään sosiaalialan ammattilaisia kehotetaan osallistavaan dokumentointiin. Huolimatta siitä, että Suomi on monikielinen yhteiskunta ja useissa sosiaalityön konteksteissa tulkkaaminen ja asiakirjojen käännättäminen on arkipäivää, sosiaalityön dokumentoinnin tutkimuksessa kielellistä moninaisuutta on käsitelty erittäin vähän. 

Väitöskirjaani kuuluvassa osatutkimuksessa tarkastelen kehysanalyysiä hyödyntäen ammattilaisten selontekoja kielen roolista osana osallistavaa asiakirjahallintaa. Käsitteellä osallistava asiakirjahallinta viittaan käytäntöihin, joilla varmistetaan asiakkaan osallisuus asiakirjoihinsa koko asiakirjan elinkaaren aikana. Kysyn, miten ammattilaiset kehystävät osallistavaa asiakirjahallintaa ja mikä rooli kielellä on näissä kehyksissä. Tutkimuksen aineisto koostuu 12 yksilöhaastattelusta sekä kahdesta ryhmähaastattelusta, joihin osallistui viisi sosiaali- ja terveysalan ammattilaista samasta työskentelytiimistä. Haastatelluilla on pääosin sosionomin (AMK) tai sairaanhoitajan koulutus. Tiimi työskentelee pääkaupunkiseudulla ja tarjoaa lastensuojelun ja lapsiperhesosiaalityön palveluita maahanmuuttajataustaisille perheille. 

Kehysanalyysin avulla tunnistin ja nimesin neljä keskenään jännitteistä kehystä: asiakkaan tiedollisten oikeuksien kehys, ammatillisen vastuun kehys, ongelmalähtöinen kehys sekä kielitietoinen kehys. Tulokset tuovat esille, että ammattilaiset kehystävät osallistavan asiakirjahallinnan asiakkaan oikeuksien näkökulmasta tärkeäksi ja itsestään selväksi käytännöksi, jota hyödyntämällä legitimoidaan tehtyä työtä ja lisätään dokumentoinnin laatua. Toisaalta ammattilaiset käyttävät ongelmalähtöistä vastakehystä kyseenalaistamaan osallistavia käytäntöjä epärealistisina ja toissijaisina ydintyöhön nähden. Kieli(ero) ymmärretään erityiskysymyksenä, joka yksikielisesti toimivan asiakirjahallinnan ja monikielisen työskentelyn jännitteessä tuottaa ammattilaisille epätietoisuutta siitä, miten toimia asiakasosallisuuden varmistamiseksi. Tutkimus nostaa esille kriittisen tarpeen vahvistaa osallistavia asiakirjakäytäntöjä ja kehittää yksilöllisiä ja rakenteellisia keinoja varmistaa asiakirjojen saavutettavuus vähemmistökielisille palvelunkäyttäjille. 

6.7 Monialainen työskentely lastensuojelussa maahanmuuttajataustaisten perheiden kanssa 

Abstraktin kirjoittajat: Eveliina Heino, Helsingin yliopisto, Tuuli Lamponen, Tampereen yliopisto 

Monialainen työ lastensuojelussa on aiemmassa tutkimuksessa hyödylliseksi todettu yhteistyömuoto, jossa eri alojen ammattilaiset tekevät yhteistyötä lasten edun ja hyvinvoinnin turvaamiseksi. Monialaisen työn erityispiirteistä vieraskielisten perheiden ja maahanmuuttajataustaisten perheiden kanssa on tehty vain vähän tutkimusta. Vastaamme tähän tutkimustarpeeseen ja kysymme: Millaisena lastensuojelun ammattilaiset kuvaavat monialaista työskentelyä maahanmuuttajataustaisten perheiden kanssa?
Aineistomme koostuu 12 yksilöhaastattelusta ja kahdesta ryhmähaastattelusta, joihin osallistui 10 saman monialaisessa tiimissä työskentelevää henkilöä (sairaanhoitajat, sosiaaliohjaajat ja johtavat sosiaaliohjaajat sekä projektipäällikkö). Analysoimme haastatteluita temaattisen analyysin keinoin.
Alustavien havaintojemme mukaan ammattilaiset kuvaavat työskentelyn maahanmuuttajataustaisten asiakkaiden kanssa ajoittain haastavaksi siksi, että maahanmuuttajataustaisilla asiakkailla voi olla pelkoja lastensuojelua kohtaan. Kuitenkin jos asiakkaalla syntyy luottamus yhteen ammattilaiseen, se auttaa myös työskentelyssä muiden ammattilaisten kanssa. Lisäksi ammattilaisten välinen luottamus näkyy asiakkaalle ja tukee asiakkaan luottamusta ammattilaisiin. Näin ollen monialainen työskentely tukee asiakkaiden luottamuksen rakentumista. Toiseksi monialainen työskentely mahdollistaa perheen tarkastelun systeeminä ja usean perheenjäsenen asioiden hoitamisen samanaikaisesti jopa yhden tapaamisen aikana. Lisäksi ammattilaisten välinen yhteissuunnittelu, reflektointi ja toistensa konsultointi tukee ammattilaisten työn tehokkuutta, asiantuntijuuden kehittymistä ja työhyvinvointia ja mahdollistaa näin laaja-alaisen työskentelyn perheen kanssa. Monialainen työskentely tuo esiin myös järjestelmän ongelmakohdat, sillä varhaisen tuen palvelut voivat olla maahanmuuttajataustaisille perheille vaikeasti saavutettavia.
Monet tunnistetuista monialaisen työskentelyn hyödyistä lastensuojelussa ja perhesosiaalityössä ovat samat kuin aiemmassa tutkimuksessa tunnistetut hyödyt yleensä kaikkien lapsiperheiden kohdalla. Se mikä on erityistä maahanmuuttajataustaisten perheiden kanssa työskentelyssä, on asiakkaiden luottamuksen vahvistaminen monialaisen työskentelyn avulla. Lisäksi tutkimushavainnoissa korostuu antirasismin merkitys monialaisessa työskentelyssä: tietoinen ammattilaisten omien asenteiden reflektointi, avoin keskustelu asiakkaan taustasta, stereotypioiden purkaminen, palvelujärjestelmän ongelmakohtien näkeminen, rasistiseen puheeseen puuttuminen ja rasismin käsittely asiakkaan kanssa.

6.8 Kohtaaminen luottamuksen perustana – HEHKU-asenne sosiaalityön asiakassuhteissa 

Abstraktin kirjoittaja: Jonna Koivisto, Itselle Oy 

Luottamuksen rakentuminen asiakassuhteessa on sosiaalityön ydintä, mutta samalla yksi sen vaikeimmin sanoitettavista osa-alueista. Vaikka luottamus tunnistetaan muutoksen edellytykseksi, jää usein avoimeksi, miten se konkreettisesti rakentuu vuorovaikutuksessa ja millainen merkitys ammattilaisen asenteella on tässä prosessissa. Tässä esityksessä tarkastelen HEHKU-asennetta tapana jäsentää asiakassuhteen vuorovaikutusta ja yhteisen ymmärryksen rakentumista.

HEHKU on käytännön työssä muotoutunut, helposti moneen kontekstiin sovellettava kokonaisuus, joka kokoaa yhteen viisi asiakassuhdetta ohjaavaa tapaa rakentaa asiakkaan ja ammattilaisen välistä luottamusta: hyväksyminen, empatia, hyödyntäminen, kohtaaminen ja uteliaisuus. Näihin perehtymällä ja niihin panostamalla HEHKU tekee näkyväksi, miten ammattilaisen tapa olla suhteessa asiakkaaseen voi vahvistaa tai heikentää kokemusta sisäisestä turvallisuudesta, osallisuudesta ja toimijuudesta – ja siten vaikuttaa siihen, onko yhteistyö ylipäätään mahdollista ja voiko se olla vaikuttavaa.

Teoreettisesti HEHKU nojaa dialogiseen ja vuorovaikutukselliseen ymmärrykseen asiakastyöstä sekä kiintymyssuhde- ja traumainformoituun ajatteluun. Taustalla vaikuttavat erityisesti Daniel Hughesin kehittämä PACE-asenne, ratkaisukeskeinen ja voimavarasuuntautunut lähestymistapa sekä psykofyysinen ymmärrys ihmisen luontaisista toimintamekanismeista. Näiden risteyskohdassa HEHKU jäsentää luottamuksen rakentumista prosessina, joka syntyy usein pienissä, arkisissa kohtaamisissa.

Esitys pohjautuu pitkäaikaiseen kliiniseen työhöni lasten, nuorten ja perheiden kanssa sekä ammatilliseen reflektioon sosiaalityön asiakassuhteista. Olen työskennellyt lastensuojelussa sekä avo- että sijaishuollon konteksteissa ja tehnyt vuosien ajan tiivistä yhteistyötä sosiaalityöntekijöiden kanssa vaativan asiakastyön ja perhekuntoutuksen parissa, pitkään myös esihenkilötehtävissä. Tarkastelen, miten HEHKU-asenne auttaa sanoittamaan asiakassuhteen laadullisia ulottuvuuksia ja kutsuu pohtimaan, millainen merkitys ammattilaisen läsnäololla, myönteisellä uteliaisuudella ja suhtautumisella on luottamuksen ja yhteisen ymmärryksen rakentumisessa. 

6.9 Pohjoismaisten oikeistopopulistipuolueiden sosiaalipolitiikka – vaikutukset sosiaalityölle 

Abstraktin kirjoittaja: Riku Niemistö, Lapin yliopisto 

Esitys perustuu väitöskirjatyölle, joka tutkii poliittisten ohjelmien ja aloitteiden kuten vaihtoehtobudjettien ja välikysymysten kautta Suomen, Ruotsin ja Norjan oikeistopopulistipuolueiden sosiaalipolitiikan painotuksia ja sisältöjä. Tutkimusmaissa puolueet ovat tällä hetkellä toiseksi suurimpia eduskuntapuolueita, joten puolueiden suora tai epäsuora vaikutus sosiaalipolitiikan suuntaan on merkittävä.Tutkimuksessa keskitytään sekä puolueiden kannattajien mielipiteiden, aiemman tutkimuksen sekä tämän tutkimuksen perusteella merkittävimmäksi teemaksi todetun maahanmuuttopolitiikan lisäksi terveyspolitiikkaan ja perhepolitiikkaan. Empiirisen analyysin perusteella saatuja tuloksia puolueiden sosiaalipolitiikan sisällöstä liitetään hyvinvointivaltioregiimeihin ja hyvinvointi-ideologioihin sekä puolueisiin liitettyihin populismin, nativismin ja hyvinvointisovinismin käsitteisiin. Tutkimusaineistot eivät puhu sosiaalityöstä, mutta sosiaalipolitiikka luo puitteet sosiaalityölle  ja sen toteuttamisen kontekstiin vaikuttavat sosiaalipoliittinen lainsäädäntö ja sosiaalipolitiikkaan kohdistettavien resurssien jakaminen. Tutkimustulosten perusteella puolueet eivät ole purkamassa Pohjoismaista hyvinvointivaltiota, mutta riippuen sosiaalipolitiikkalohkosta linjaukset ovat eriasteisen hyvinvointisovinistisia. Miten puolueiden vakiintunut kannatus vaikuttaa sosiaalityöhön? Miten sosiaalityön arvopohjaisena yksilöihin ja yhteisöihin kohdentuvana muutostyönä tulisi oikeistopopulismin haasteeseen vastata? Entä mikä voi olla rakenteellisen sosiaalityön rooli? 

7.1 Sosiaalityöntekijöiden urapolut ja niihin liittyvät haasteet 1990-2022 tilastollisen pitkittäisanalyysin valossa   

Abstraktin kirjoittajat: Christian Kroll, Helsingin yliopisto, Johanna Kallio, Turun yliopisto; Irene Prix, Turun yliopisto; Helena Blomberg, Helsingin yliopisto 

Sosiaalityötä ovat pitkään haastaneet työvoimapula ja heikohko pitovoima, vaikka viime aikoina onkin ilmennyt merkkejä työvoimapulan helpottamisesta. Tässä esityksessä tarkastelemme sosiaalityöntekijäpulaan liittyvää ilmiötä pitkittäisanalyysin avulla, keskittyen erityisesti työurien kestävyyteen.

Haasteet kestäville urapoluille yleensä on todettu liittyvän tiiviisti yhteen terveyden ja hyvinvoinnin haasteisiin. Sairauspoissaolot ja työkyvyttömyys johtuvat yhä useammin mielenterveyden häiriöistä, kuten masennuksesta. Myös työntekijöiden vaihtuvuus, hakeutuminen kokonaan muihin tehtäviin, tai jopa alanvaihto ovat haasteita urapolkujen kestävyydelle.

Kestäviä urapolkuja voi tarkastella usealla tasolla, ottaen huomioon alue-, organisaatio-, työyhteisö- ja yksilötason tekijät, sekä ajalliset muutokset. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme ajallisia muutoksia tilastojen valossa. Tutkimustehtävänä on kuvata sosiaalityön ammattia ja siinä tapahtuneita muutoksia vuosina 1990–2022. Keskiössä ovat myös sosiaalityöntekijöiden kestävät urapolut ja niissä tapahtuneet muutokset. Kestävillä urapoluilla tarkoitetaan tässä yhteydessä urapolkuja jotka eivät ole katkonaisia tai rikkonaisia sairauden, työkyvyttömyyden tai työpaikan vaihdon vuoksi (vrt. de Vos et al. 2020).

Tutkimuksessamme käytämme rekisteritietojen perusteella määritelty sosiaalityöntekijäryhmä, ja kartoitamme koko ammattia koskevia trendejä aikasarjoissa, jotka alkavat aikaisintaan vuonna 1990 ja päättyvät viimeistään 2022. Aineistomme muodostuu pääosin Tilastokeskuksen FOLK-moduuleista, jotka koskevat koulutusta, työssäkäyntiä ja demografisia perustietoja. Yhdistämme nämä tiedot työsuhdetietoihin palkkarakenneaineistosta (SES-base) sekä työkyvyttömyystietoihin Kelan sairauspäiväraha-aineistosta.
Esitämme keskeisiä trendejä koskien ammatin muutosta, kuten demografista rakennetta (sukupuoli, ikä), työsuhteiden ominaisuuksia (työnantajasektori, osa- tai kokoaikaisuus) sekä sosiaalityöntekijöiden kestäviä urapolkuja.

Sosiaalityöntekijöiden kestäviä urapolkuja uhkaavat tulostemme mukaan ennemminkin terveyteen liittyvät tekijät kuin vaihtuvuuteen liittyvät tekijät, jotka katkovat urapolkuja. Työkyvyttömyyden yleistyminen oli erityisen selkeää vuosina 2014–2019, liittyen pääasiassa mielenterveysdiagnoosien lisääntymisestä. Mielenterveysdiagnoosista johtuvien työkyvyttömyyksien osuus kasvoi erityisesti nuorimmissa ikäryhmissä. Kestävien urapolkujen näkökulmasta on erityisen huolestuttavaa, että terveyteen liittyvät rikkinäiset urapolut alkavat yhä nuoremmassa iässä. 

7.2 Motives for Studying Social Work in Finland and the United States 

Abstraktin kirjoittaja: Johanna Kallio, Turun yliopisto, Helena Blomberg, Helsingin yliopisto 

For professional development, it is essential that students understand the underlying reasons for their career choices. Social workers exercise both statutory authority and discretionary power in relation to their clients, making it crucial for them to be aware of their own experiences and motivations for entering the profession. These motivations are also critical for factors such as commitment to studies and long-term retention in the field. Despite their importance, there is limited research on social work students’ career choice motivations within a comparative framework, as most previous studies have focused on individual countries. This study addresses the following questions: What motivates first-year students to pursue social work studies in Finland and the United States? To what extent do these motivations differ between the two countries? How are various background factors related to the motivations of first-year students in Finland and the United States? The analysis draws on survey data collected from first-year social work students in Finland (n = 1,002) and the United States (n = 256). Methodologically, the study employs frequency distributions, principal component analysis, and linear regression analysis. The findings indicate that students in Finland and the United States exhibit distinct motivational patterns. U.S. students’ motives are more frequently associated with family background and personal experiences of social problems compared to those of Finnish students. At the same time, at a broader level, motivational patterns reveal considerable similarities across countries. 

7.3 Sosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityön johtajien näkemyksiä sosiaalityöntekijöiden kestävistä urapoluista 

Abstraktin kirjoittaja: Tuula Kaitsaari, Turun yliopisto 

Yhteiskunta muuttuu nopeasti, mikä heijastuu hyvinvointijärjestelmään ja sosiaalityön ammattiin. Sosiaalityöntekijöiden urapolkuja haastavat suuret asiakasmäärät, rajalliset resurssit, kasvavat vastuut ja eettinen kuormitus (Mänttäri-van der Kuip 2015). Työn kuormittavuuden on todettu lisäävän henkilöstön vaihtuvuutta, mikä puolestaan heikentää asiakastyön jatkuvuutta, laatua ja tehokkuutta sekä hidastaa työssä oppimista ja tiedon kertymistä (Zheng ym. 2021; Uusitalo 2019; Zheng ym. 2021). Vaihtuvuus työelämässä aiheuttaa myös merkittäviä yhteiskunnallisia kustannuksia (Tirkkonen 2021).

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitä kestävät sosiaalityön urapolut tarkoittavat ja miten sen edellytyksiä voidaan vahvistaa vaihtuvuuden vähentämiseksi. Tutkimuskysymykset ovat 
1. Millaisia merkityksiä ja ratkaisuja sosiaalityöntekijät ja sosiaalityön johtajat liittävät sosiaalityöntekijöiden kestävään urapolkuun? 
2. Miten sosiaalityön uran kestävyyttä voitaisiin edistää?

Teoreettisena viitekehyksenä käytämme De Vosin ym. (2020) mallia, jossa urien kestävyys nähdään systeemisenä ja dynaamisena prosessina. Malli huomioi yksilölliset, kontekstuaaliset ja ajalliset ulottuvuudet sekä mekanismit. Yksilöllinen ulottuvuus sisältää henkilön toimijuuden ja merkitykset. Kontekstuaalinen ulottuvuus kattaa organisatoriset, institutionaaliset ja yksityiselämään liittyvät tekijät. Aikadimensio viittaa elämän aikana tapahtuviin muutoksiin. Uran kestävyyden mekanismeihin kuuluvat motivaatio, itseohjautuvuus sekä resurssi- ja investointimekanismit. 

Aineisto koostuu 31 sosiaalityöntekijän ja 19 sosiaalityön johdon haastatteluista kolmelta hyvinvointialueelta. Haastateltavat edustavat aikuissosiaalityötä, lastensuojelua ja perhesosiaalityötä. Analyysi on teoriaohjaava ja siinä vertaillaan työntekijöiden ja sosiaalityön johtajien näkökulmia.

Tulokset korostavat urapolkujen dynaamisuutta ja systeemisyyttä. Alustavien tulosten perusteella esimerkiksi asiakastyön mahdollisuudet, johtamiskäytännöt ja työyhteisöjen merkitys näyttäytyvät tekijöinä, jotka tukevat työssä pysymistä. Puolestaan urien kestävyyttä voitaisiin vahvistaa urapolkujen selkeämmällä dokumentoinnilla. 

7.4 Opiskelijanäkökulma urapolkujen kestävyyteen sosiaalityössä 

Abstraktin kirjoittaja: Ilona Fagerström, Helsingin yliopisto 

Sosiaalityöntekijöiden kohtaamat haasteet työurien pysyvyyden ja hyvinvoinnin osalta (esim. Petersen, 2023; Rantonen, 2024; Astvik ym., 2020; Frost ym., 2018) herättävät kiinnostusta sosiaalityöntekijöiden työurien kestävyyden tutkimiseen. Nämä haasteet eivät ainoastaan heikennä sosiaalityön käytännön laatua, vaan myös vaarantavat ammatin eheyden kokonaisuudessaan. 

Tutkimuksemme lähtökohtana on olettamus, että kestävien urapolkujen perusta luodaan sosiaalityön koulutuksessa ja se vahvistuu käytännön harjoittelujen sekä työelämäkokemusten kautta. Ymmärtämällä, kuinka opinnot ja työkokemukset vastaavat opiskelijoiden odotuksia, saamme tärkeää tietoa sosiaalityön ammatin ja koulutuksen kehittämiseksi (Glassburn 2020, Fagerberg 2025, Kallio ym. 2021).

Varhaisista sosiaalityön urista tehdyt tutkimukset viittaavat siihen, että ammatillisen identiteetin rakentaminen ja riittävän ammatillisen itseluottamuksen saavuttaminen vaativat useita askeleita uran alkuvaiheessa (Fagerberg 2025, Glassburn 2020). Kokemus tästä ammatillisen kasvun vaiheesta, sosialisaatiosta vaihtelee opiskelijoilla suurestikin. Kokemukseen vaikuttaa yksilölliset ja rakenteelliset tekijät, kuten sopivan työtehtävän löytyminen ja organisaatiolta saatu tuki ammatilliseen kehittymiseen.

Tutkimuksessamme tarkastellaan sosiaalityön opiskelijoiden urapolkuja. Aineistona käytetään SOSPOLKU-hankkeessa kerätty maisteriopiskelijoiden haastatteluaineistoa (N=14). Tutkimus vastaa seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten opiskelijat kuvaavat urapolkujaan? 
2. Minkälaiset yksilölliset ja systeemiset tekijät vaikuttavat uran kestävyyteen, etenkin siirryttäessä opinnoista työelämään? 

Tutkimuksen viitekehyksenä toimii De Vosin ym. kestävien työurien urapolkumalli (2020), joka tarjoaa kokonaisvaltaisen viitekehyksen urapolkujen määrittämiseen ja analysoimiseen. Kestävä ura saavutetaan, kun yksilöt voivat ylläpitää tasapainoa ja tyytyväisyyttä ammatillisessa elämässään sopeutuen henkilökohtaisiin ja kontekstuaalisiin vaatimuksiin ja muutoksiin, samalla kun he pysyvät ydinarvojensa mukaisina. 

Tarkastelemalla maisteritason sosiaalityön opiskelijoiden kokemuksia, nähden heidät aktiivisina toimijoina, jotka pystyvät tekemään merkityksellisiä valintoja monipuolisessa työtehtäväkentässä, voimme saada syvempää tietoa sosiaalityöntekijöiden kestävästä urapolusta.

7.5 Tietojärjestelmien aiheuttama teknostressi uhka työhyvinvoinnille 

Abstraktin kirjoittaja: Katri Ylönen, Jyväskylän ammattikorkeakoulu 

Kognitiotieteen professori Donald A. Norman totesi jo yli 30 vuotta sitten, että laitteet, joiden pitäisi helpottaa arkea, vaativat usein asiantuntijoita, ohjeita ja aiheuttavat stressiä sen sijaan, että vähentäisivät sitä (Norman, 1990). Teknostressin tunnistaminen on jokaisen organisaation velvoite, jonka ehkäiseminen ei ole pelkästään työhyvinvoinnin kysymys, vaan myös eettinen ja ammatillinen vastuu (Ylönen, 2025a). 

Tutkin väitöskirjani (Ylönen, 2025b) osatutkimuksessa tietojärjestelmien aiheuttamaa teknostressiä sosiaalityöntekijöille haastatteluaineiston (n=19) perusteella. Tulosteni mukaan tietojärjestelmät aiheuttivat teknostressiä kaikilla Tarafdarin ym. (2007) määrittelemillä teknostressin ulottuvuuksilla, jotka ovat teknoylikuorma, teknokompleksisuus, teknoinvaasio, teknoturvattomuus ja teknoepävarmuus. Tietojärjestelmät veivät suuren osan sosiaalityöntekijän työpäivästä, ja teknoylikuormaa lisäsivät myös niiden monimutkaisuus, puutteellinen perehdytys sekä tekniset ongelmat. Suuressa roolissa teknostressiä ilmentävänä tekijänä ilmeni tietojärjestelmien kompleksisuus. Järjestelmää oli vaikea käyttää, jopa pitkistä käyttökokemuksista huolimatta. Tekno-invaasion ulottuvuus ilmeni puolestaan paineena jatkuvaan teknologian käyttöön, ilman mahdollisuutta itse määritellä työn rytmiä tai välineitä. Kuormitusta ja stressiä lisäsi työn monitorointi, joka aiheutti myös teknoturvattomuutta. Tämä ilmeni kuvauksissa, joissa tilastointitiedon kirjaamatta jättäminen herätti huolta työpaikkojen pysyvyydestä. Lisäksi jatkuvat muutokset tietojärjestelmissä aiheuttivat teknoepävarmuutta. Kanta-arkistoon liittyminen aiheutti niin teknisiä kuin kirjaamiseen liittyviä haasteita. Moni haastateltavista ei ollut saanut riittävää perehdytystä rakenteiseen kirjaamiseen. (Ylönen, 2025c.) 

Tutkimukseni osoittaa, että teknostressiä aiheuttavat sekä liialliset byrokraattiset vaatimukset että huonosti toimiva teknologia ja sen ohjaamat muutokset työprosesseissa. Järjestelmien käyttö siirtää sosiaalityön painopistettä asiakaskohtaamisista hallinnollisiin tehtäviin, mikä heijastaa organisatorista professionalismia, jossa korostuvat sääntöjen ja standardien noudattaminen (Skillmark & Oscarsson, 2020). Tämä suuntaus kaventaa tilannekohtaista harkintaa ja yksilöllisyyttä, joita ammatillinen professionalismi edellyttää (emt.). Vaarana on ihmisen kokonaisvaltaisuuden kaventuminen sekä eettisesti kestävien arvojen heikkeneminen.

7.6 Tekoälyn vastuullinen ja kestävä käyttö sosiaalityössä: näkökulmia tutkimuskirjallisuudesta  

Abstraktin kirjoittajat: Samuel Salovaara, Lapin yliopisto, Marjo Outila, Lapin yliopisto; Sanna Hautala, Lapin yliopisto 

Sosiaalityön teknologistumista ovat vauhdittaneet laajat yhteiskunnalliset odotukset teknologian tuottamista hyödyistä, vaikka tutkimusnäyttö aiheesta on edelleen rajallista. Viime vuosien kehityksessä nimenomaan tekoälyyn liittyvät visiot ovat korostuneet ja useita sosiaalityön tekoälyhankkeita pilotoidaan eri hyvinvointialueilla. Tekoäly muokkaa sosiaalityön käytäntöjä, työn organisointia sekä tiedon tuottamisen tapoja. Sosiaalityön erityispiirteet, kuten kompleksisuus, vuorovaikutuksen keskeisyys ja eettisen harkinnan tarve, tekevät teknologian soveltamisesta kuitenkin vaativaa. Toisissa konteksteissa toimiviksi todetut ratkaisut eivät välttämättä sovellu sosiaalityöhön ja algoritmeihin perustuvat teknologiat voivat tuottaa yksipuolisia riskiarvioita tai heikentää luottamuksellista vuorovaikutusta. Samalla sosiaalityöntekijöiden osaamisen päivittäminen ei ole pysynyt teknologisen kehityksen vauhdissa ja uudet työkalut ovat lisänneet ammattilaisten kuormitusta. 

Vastuullinen teknologian kehittäminen sosiaalityöhön edellyttää vahvaa tietopohjaa tekoälyn eettisistä ja oikeudenmukaisista käyttömahdollisuuksista. Tätä varten toteutimme kartoittavan kirjallisuuskatsauksen sosiaalityön ja tekoälyn tutkimuskirjallisuudesta. Haku kohdistettiin seitsemään tieteelliseen tietokantaan ja tehtiin englanninkielisillä sosiaalityötä ja tekoälyä kuvaavilla hakutermeillä. Alustavien tulosten perusteella aihepiirin tutkimus on kasvanut voimakkaasti viime vuosina ja se kattaa sekä sosiaalityön käytäntöjen ja osaamisvaatimusten muutoksia että vaikutuksia asiakkaisiin. Tekoälyyn liitetään mahdollisuuksia, mutta myös merkittäviä riskejä. Tarve systemaattiselle, sosiaalityön kontekstiin kiinnittyvälle tutkimukselle on edelleen huomattava, erityisesti tekoälyn uusien käyttökohteiden arvioimiseksi. Korostamme tarvetta kehittää vastuullisia innovaatioita, jotka tukevat sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja ammatillista harkintaa sen sijaan, että ne lisäävät digitaalisia ja yhteiskunnallisia kuiluja. Tutkimus tarjoaa suuntaviivoja eettisesti kestävälle tekoälyn integroimiselle sosiaalityöhön.  

7.7 Kohti kuulluksi tulemisen tilaa: traumainformoitu työote sosiaalityöntekijöiden työhyvinvoinnin ja kestävän työuran tukena 

Abstraktin kirjoittaja: Aster Hedman, Keski-Suomen hyvinvointialue, Itä-Suomen yliopisto 

Lastensuojelun sosiaalityö on 2020-luvun Suomessa emotionaalisesti kuormittavaa, moniulotteista ja jatkuvien rakenteellisten muutosten läpäisemää asiantuntijatyötä. Työn intensiivisyys, eettinen stressi, palvelujärjestelmän pirstaleisuus ja vastuu lasten oikeuksista altistavat työntekijöitä toissijaiselle traumalle, myötätuntouupumukselle ja työstä vetäytymiselle. Samaan aikaan sosiaalityön kentällä etsitään keinoja rakentaa kestävämpää työelämää ja vahvistaa työssä pysymistä työn vaativuuden keskellä.

Tässä esityksessä tarkastelen traumainformoitua työotetta sosiaalityön kestävää työelämää vahvistavana viitekehyksenä. Esitys perustuu kirjoittajan pro gradu -tutkielmaan ja käynnissä olevaan väitöstutkimukseen, joissa analysoidaan traumainformoidun työotteen vaikutuksia sosiaalityöntekijöiden hyvinvointiin yksilö-, vuorovaikutus- ja organisaatiotasolla. Tutkimusten pohjalta kehitetty sateenvarjometafora jäsentää traumainformoitua työotetta kolmena suojaavana elementtinä: (1) työntekijän hermostollinen säätelykyky ja ammatillinen minäpystyvyys, (2) työyhteisön reflektiivinen kannattelu ja psykologinen turvallisuus sekä (3) organisatorinen ennakoitavuus ja rakenteellinen tuki.

Tulokset osoittavat, että traumainformoitu orientaatio voi vähentää sijaistraumatisoitumista, lisätä koettua toimijuutta ja parantaa sekä asiakassuhteita että työssä pysymistä. Vaikuttavuus edellyttää kuitenkin organisaatiotason sitoutumista: ilman rakenteellista turvaa yksittäinen työntekijä ei kykene ylläpitämään säätelyä tai tarjoamaan asiakkaille suojaa uudelleen traumatisoitumiselta.

Esityksessä avaan, miten traumainformoitu työote ja sen käsitteellistäminen sateenvarjometaforan avulla voivat tukea sosiaalityöntekijöitä uran eri vaiheissa sekä vastata kysymykseen siitä, miten sosiaalityön työelämästä voidaan rakentaa kestävämpi ja inhimillisempi kaikkien muutosten keskellä. 

7.8 Sosiaalihuollon laadun edellytykset hyvinvointialueilla katutason työntekijöiden näkökulmasta  

Abstraktin kirjoittaja: Sanni Lindroos, Pirha 

Hyvinvointialueuudistus, joka on perustunut muun muassa palveluiden keskittämiseen ja yhdenmukaistamiseen, on tuonut muutoksia viime vuosina sosiaalihuoltoon. Toimintaympäristöä haastaa myös resurssien niukkuus julkisen sektorin säästötoimenpiteiden seurauksena. Sosiaalialan ammattilaiset, niin kutsutut katutason työntekijät, toimivat näiden muutosten eturintamassa toimeenpannen sosiaalipolitiikkaa käytäntöön julkisen sektorin asiakastyössä käyttäen harkintavaltaa. Katutason työntekijöiden toiminta vaikuttaa osaltaan sosiaalihuollon laatuun sekä siihen, millaiseksi sosiaalipolitiikka käytännössä muotoutuu. Näin ollen on tärkeää tarkastella sitä, millaisia vaikutuksia hyvinvointialueuudistus on tuonut katutason työntekijöiden näkökulmasta sosiaalihuollon laatuun. 

Sosiaalihuollon laatua voidaan tarkastella rakenteen, prosessin ja tulosten näkökulmasta, jotka ovat kausaalisuhteessa toisiinsa. Politiikka ja hyvinvointialueet rakenteina määrittävät katutason työntekijöiden toimintaa asiakasprosessissa vaikuttaen tuloksiin, joita sosiaalihuollossa voidaan saavuttaa. Tällä on edelleen merkitystä sen kannalta, miten hyvin sosiaalihuollossa voidaan aikaansaada tavoitteen mukaisia tuloksia. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sitä, (1) miten katutason työntekijät määrittelevät sosiaalihuollon hyvän laadun sekä (2) miten katutason työntekijät kykenevät kokemuksensa mukaan toteuttamaan laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa hyvinvointialueilla. Tutkimuksen aineisto koostuu Sisä-Suomen hyvinvointialueiden sosiaalihuollon peruspalvelujen katutason työntekijöiden ryhmä- ja yksilöhaastatteluista (työntekijöiden määrä haastatteluissa yhteensä n=18), jotka on analysoitu Amber J. Fletcherin (2017) kriittisen realismin mukaisella analyysimallilla. 

Tutkimuksen tulosten mukaan hyvinvointialueet ovat osin rajoittaneet katutason työntekijöiden harkintavallan käyttöä etäännyttämällä harkintavaltaa asiakasrajapinnasta yhä enemmän asiakasohjausryhmille, esihenkilöille sekä keskitettyihin yksiköihin. Tällä on ollut katutason työntekijöiden näkökulmasta vaikutuksia siihen, kuinka hyvin työntekijät kokevat kykenevänsä tekemään ammattieettisesti perusteltuja päätöksiä ja vaikuttamaan asiakkaiden yksilöllisiin tilanteisiin. Edellä mainituilla seikoilla voi olla vaikutuksia työntekijöiden työmotivaatioon, työn mielekkyyteen sekä jaksamiseen, jotka edelleen voivat vaikuttaa työntekijöiden pysyvyyteen sosiaalialalla. Hyvinvointialueilla saattaisikin olla hyvä tarkastella sitä, miten ammattilaisten työtä voidaan ohjata tukien katutason työntekijöiden kokemusta siitä, että he kykenevät toteuttamaan laadukasta sosiaalihuoltoa. 

8.1 Arjesta kiinnostuvan työotteen jäsentyminen arkivalmennuksen kokeilukehittämisessä

Abstraktin kirjoittajat: Jenni Lohvansuu, UEF, Ville Venesmäki

Hyvinvointialueilla etsitään uusia keinoja, joilla voidaan vastata nuorten aikuisten arkisiin tuen tarpeisiin rajallisilla resursseilla. Yksi lupaava toimintatapa on dialogiseen ja ratkaisukeskeiseen työotteeseen perustuva arkivalmennus, jota yhdellä hyvinvointialueella on kokeilukehitetty vuodesta 2023 lähtien. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme tätä puolentoista vuoden mittaista ammattihenkilöiden ja kokemusasiantuntijan yhteiskehittämisen prosessia kanssatutkimuksen ja toimintatutkimuksen näkökulmasta.

Psykososiaalisissa palveluissa toteutetun kokeilukehittämisen tavoitteena oli omaksua arkivalmennuksen toimintatapa osaksi palveluita ja sen kautta tukea nuoria aikuistumisessa sekä auttaa heitä oppimaan arkensa kestävämmäksi rakentamista. Työskentelyyn kuului työpajoja, pienryhmätehtäviä sekä työpajoissa opitun soveltamista käytännön työssä. Kokemusasiantuntijalla oli konsultoiva ja mentoroiva rooli. Vähitellen ilmeni, että arkivalmennuksen periaatteet voisivat olla hyödynnettävissä palveluissa laajemmin kuin mitä yksittäisiin valmennussuhteisiin rajattu työskentely mahdollistaa. Tämän oivalluksen myötä alkoi hahmottua uudenlainen työorientaatio, jotka kutsumme arjesta kiinnostuvaksi työotteeksi.

Tutkimuskysymyksemme ovat: 1) Mitä arjesta kiinnostuva työote tarkoittaa? ja 2) Miten arjesta kiinnostuva työote nousi esiin ja jäsentyi arkivalmennuksen kokeilukehittämisen aikana? Aineistomme koostuu arkivalmennuskokeilun työpajojen muistioista, pienryhmätöistä sekä kokemusasiantuntijan kirjallisista reflektioista. Työpajamuistiot analysoidaan narratiivisesti kehittämisprosessin vaiheiden, tavoitteiden ja niihin liittyvien haasteiden tunnistamiseksi. Narratiivista analyysiä täydentää pienryhmätöiden ja reflektioiden aineistolähtöinen sisällönanalyysi, joka täsmentää arjesta kiinnostuvan työotteen erityispiirteitä sellaisina kuin ne kokeilukehittämisen aikana ilmenivät.

Alustavat tulokset osoittavat, että kokeiluun osallistuneet ammattihenkilöt omaksuivat kokeilukehittämisen aikana arkivalmennuksen keskeisiä elementtejä, kuten arkeen keskittyvää dialogista ja ratkaisukeskeistä lähestymistapaa, ja pitivät näitä käyttökelpoisina myös pitkäkestoisen kahdenkeskisen valmennussuhteen ulkopuolella. Kokemusasiantuntijalla oli merkittävä rooli ammattihenkilöiden vakiintuneen ajattelun haastamisessa ja uudenlaisen yhteisen ymmärryksen rakentumisen mahdollistamisessa. Arjesta kiinnostuva työote näyttäytyy lupaavana ja helposti juurrutettavana mahdollisuutena psykososiaaliseen työhön: se tarjoaa kevyisiin ja joustaviin ratkaisuihin perustuvan lähestymistavan, joka vahvistaa asiakkaiden toimijuutta sekä heidän arkensa kestävyyttä.

8.2 Osallistumisen esteiden yli ikääntyneiden romanien kanssa – Havaintoja kanssatutkimuksen alkutaipaleesta 

Abstraktin pääkirjoittaja: Iina Järvinen, Itä-Suomen yliopisto 

Suomalaiset romanit ovat etninen ja kulttuurinen ryhmä, joka on tiettävästi ollut Suomessa noin viisisataa vuotta. Historiallisesti romanit ovat olleet syrjitty ja sorrettu ryhmä, ja vasta noin viimeisen 70 vuoden aikana heidän asemaansa on aktiivisesti parannettu esimerkiksi romanipolitiikan ja lainsäädännön keinoin. Suomen romaneita koskevaa tieteellistä tutkimusta on tehty verrattain vähän. 

Kanssatutkimus on osallistumista vahvistava ja tiedon tuottamista demokratisoiva lähestymistapa tutkimuksen tekemiseen esimerkiksi marginalisoitujen ryhmien kanssa. Erityisesti menneisyydessä romanit ovat suhtautuneet epäilevästi heitä koskevaan tutkimukseen, joka on ollut lähinnä pääväestön tekemää. On tärkeää, että romanit ovat itse mukana ”tutkitun maailman” asiantuntijoina tutkimuksessa, joka tuottaa tietoa heistä, heidän kanssaan ja heitä varten. 

Tässä esityksessä käsitellään ikääntyneiden romanien yhteiskunnallista osallisuutta sekä perusoikeuksien toteutumista koskevan kanssatutkimuksen ensivaiheita. Ikääntyneet romanit ovat jääneet katveisiin niin romaneita koskevissa hankkeissa ja selvityksissä kuin palveluissa. Samaan aikaan heillä on paljon palvelutarpeita, sillä esimerkiksi digitaaliset valmiudet saattavat olla heikot ja palveluasumisen tarve alati kasvava. Lisäksi ikääntyneet romanit kohtaavat taustaansa liittyvää ymmärtämättömyyttä ja eriarvoisuutta palvelujärjestelmässä.

Esityksen keskiössä ovat havainnot, joita kanssatutkimus on synnyttänyt tutkimuksen ensimmäisen vuoden aikana. Tutkimus on osa Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hanketta, joka toteutetaan kokonaisuudessaan kanssatutkimuksellisesti. Ikääntyneitä romaneita käsittelevän tutkimuksen (nk. romanikeissi) yhteiskehittämis- ja kanssatutkimuskumppanina toimii Romaniasiain neuvottelukunta (RONK). 

8.3 Toipumisorientaatiomalli kompleksisesti traumatisoituneiden kokemuksissa 

Abstraktin kirjoittaja: Emilia Jääskeläinen, Helsingin yliopisto 

Olen sosiaalityöntekijä ja väitöskiijatutkija Helsingin yliopistossa. Esityksessäni kerron tutkimuksestani jonka alustava otsikko on: “Toipumisorientaatiomalli kompleksisesti traumatisoituneiden kokemuksissa”. Väitöskirjatyöni koostuu kolmesta artikkelista, jotka ovat omia osatutkimuksiaan. Ensimmäinen artikkeli on kartoittava kirjallisuuskatsaus, joka käsittelee toipumisorientaatiomallia sosiaalityön tutkimuksessa. Aineisto on kerätty olemassaolevista tietokannoista. Artikkeli pohtii toipumisorientaatiomallin tutkimusta erityisesti pohjoismaisessa kontekstissa, tai oikeastaan sen puutetta. Toinen artikkeli on autoetnografinen tutkimus, joka analysoi sitä, millaista on olla tutkija ja kokemusasiantuntija samaan aikaan. Tutkimusaineisto tähän kerätään tutkijan pitämästä tutkimuspäiväkirjasta, sekä päivittäin 6 kuukauden ajalta päivittäin kirjoitetusta aineistosta, muista kirjoituksista ja teksteistä. Kolmas artikkeli tutkii puolestaan kompleksisesti, eli vakavasti traumatisoituneiden kokemuksia. Tähän artikkeliin aineisto tullaan keräämään tekemällä omaelämäkerrallisia haastatteluja kompleksisesti traumatisoituneilta henkilöiltä. Tutkimus on melko alussa, ja tällä hetkellä työstän ensimmäistä artikkelia. Esityksessäni tuon erityisesti samanaikaisen tutkijuuden ja kokemusasiantuntijuuden näkökulmaa ja puhun myös ensimmäisen artikkelin alustavista tuloksista.  

8.4 Episteeminen epäoikeudenmukaisuus lastensuojelun kokemusasiantuntijatoiminnassa  

Abstraktin kirjoittaja: Tanja Koskinen, Helsingin yliopisto 

Kokemusasiantuntijatoiminta on tärkeä osa lastensuojelun kehittämistä, ja sen yhtenä tavoitteena on tuoda asiakkaiden kokemustieto palvelujen kehittämiseen ja suunnitteluun. Vaikka toimintaa pidetään osallistavana ja demokratiaa vahvistavana, sen käytännöt ja vaikutukset eivät aina ole ongelmattomia. Esitys pohjautuu tekeillä olevaan väitöskirjaan kokemusasiantuntijuudesta sosiaalityössä ja lastensuojelussa. 

Tässä laadullisessa tutkimuksessa tarkastelemme lastensuojelun kokemusasiantuntijatoimintaa vanhempien näkökulmasta ja sitä miten episteeminen epäoikeudenmukaisuus (Fricker 2007) ilmenee heidän kuvauksissaan. Tutkimuksen aineisto koostuu 14 haastattelusta, jotka analysoitiin temaattisen analyysin avulla. Tutkimuksen alustavina tuloksina muodostettiin kaksi pääteemaa. Ensimmäinen teema, kokemuksen muuntaminen rakentavaksi narratiiviksi, kuvaa prosessia, jossa henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet käsitellään ja muokataan kokemusasiantuntijatoimintaan sopiviksi, ja jossa omaksutaan rakentava asenne lastensuojelua kohtaan. Hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus ilmenee siten, että tämä prosessi suosii henkilöitä, jotka kykenevät tarkastelemaan menneisyyttään rakentavasti, mikä voi sulkea pois kriittisiä tai monimutkaisempia kokemuksia. Toinen teema, kokemustiedon uskottavuus, liittyy yhteistyöhön ammattilaisten ja vertaisten kanssa sekä siihen, miten kokemustieto otetaan vastaan näissä kohtaamisissa. Testimoniaalinen epäoikeudenmukaisuus syntyy, kun ammattilaisten mahdolliset ennakkoluulot kokemusasiantuntijuutta kohtaan heikentävät kokemustiedon uskottavuutta. Tutkimuksen alustavat tulokset osoittavat, että vaikka kokemusasiantuntijatoiminnan tavoitteena on vahvistaa demokratiaa ja osallisuutta, se voi samalla suosia tietyntyyppisiä kertomuksia ja sulkea pois kriittisiä tai toimintaan sopimattomia näkökulmia. Tämä haastaa pohtimaan, miten Sosiaalityön tutkimuksen päivien teemaa “Yhdessä paremmin” voidaan käytännössä toteuttaa entistä eettisemmin ja inklusiivisemmin lastensuojelun kokemusasiantuntijatoiminnassa. 

8.5 Nuorten kiireellinen sijoitus koettuna, kerrottuna ja yhteisesti merkityksellistettynä   

Abstraktin kirjoittaja: Maija Haapala, Tampereen yliopisto 

Nuorten kiireellinen sijoitus on merkittävä ilmiö. Tiedetään, että tämän välittömän vaaran tunnistamiseen pohjautuvan ja oikeusvaikutuksiltaan huostaanottoon vertautuvan lastensuojelun viimesijaisen turvaamistoimen erityispiirteitä ovat kiire aikaraameineen, usein vähäinen tieto tilanteen arvioimiseksi sekä sosiaalityöntekijän laaja harkintamarginaali ja valta. (Lamponen 2022; Lastensuojelulaki 417/2007 38§.) Erityisesti nuorten kiireellisten sijoitusten määrä on kasvanut, ja nuoret ovat kiireellisissä sijoituksissa yliedustettuina (THL 2025). Ilmiöön liittyvä tieto on kuitenkin vielä pitkälti hallinnollista ja institutionaalista, minkä vuoksi tieto nuorten kiireellisistä sijoituksista sen kokeneiden nuorten näkökulmasta on välttämätöntä ymmärtääksemme ilmiötä paremmin.  

Esitys liittyy väitöskirjatutkimukseni suunnitteilla olevaan artikkeliin, jonka tavoitteena on tarkastella 16–17-vuotiaiden kiireellisen sijoituksen ilmiötä 16–17-vuotiaana kiireellisen sijoituksen kokeneiden nuorten aikuisten kanssa. Aineistonamme on kaksipäiväisessä työpajassa nuorten tekemät lyhytvideot kiireellisen sijoituksen kokemuksestaan digitaalisen tarinankerronnan menetelmää hyödyntäen. Lähtökohtanamme on, että se, mitä ja miten nuoret luovin menetelmin itse valitsevat kertoa kokemuksestaan, on merkityksellistä. Kanssatutkimukselle ominaisesti suunnitteilla on yhteinen analyysi sekä yhteinen tulosten raportointi sekä muu mahdollinen julkaisu tai vaikuttamistyö.  

Esitys keskittyy erityisesti kanssatutkimuksen ja metodologisten valintojen, kuten visuaalisten ja luovien, taidelähtöisten menetelmien merkitysten pohtimiseen sosiaalityön ja lastensuojelun tutkimuksessa.  

8.6 Visualisoidun informaation vaikutukset lasten ja nuorten tiedonsaantiin, osallisuuteen ja oikeuksien toteutumiseen kiireellisissä sijoituksissa 

Abstraktin kirjoittajat: Tuuli Lamponen, Tampereen yliopisto, Maija Haapala, Tampereen yliopisto; Laura Kalliomaa-Puha, Tampereen yliopisto; Vaula Haavisto, Tampereen yliopisto 

Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus kokea turvaa ollessaan lastensuojelun asiakkaana. Kiireellisessä tilanteessa, jossa arvioidaan välitöntä vaaraa, sosiaalityöntekijä voi joutua toimimaan lapsen tai nuoren toiveiden vastaisesti suojellakseen häntä. Välittömän vaaran arviointi on itsessään äärimmäisen stressaava ja kuormittava tilanne kaikille osapuolille, jo siitä syystä, että siihen voidaan harvoin valmistautua etukäteen. Aiempi tutkimus (Gresdahl ym., 2023; Storhaug ym., 2023) osoittaa, että tilanteet joissa on paine toimia välittömästi, heikentävät lapsen ja nuoren osallisuutta arvioinnissa ja päätöksenteossa. 
Vaikka sosiaalityöntekijä pyrkisi tukemaan lapsen ja nuoren osallisuutta ja tiedonsaantia, akuutissa tilanteessa ei useinkaan pystytä keskustelemaan riittävästi tai varmistamaan tarpeellisen, interventiota perustelevan ja osallisuutta tukevan tiedon välittymistä. Siksi tilanteen turvaamisen ohella on pyrittävä vahvistamaan lapsen ja nuoren tiedonsaantia sellaisessa muodossa, johon hän voi myöhemmin palata.
Tutkimuksemme pyrkii paikkaamaan tiedon aukkoa liittyen nuorten (12–18 vuotta) kokemuksiin osallisuudesta, tiedonsaannista ja oikeuksien toteutumisesta välittömän vaaran arvioinnin tilanteissa. Tarkastelemme Kiireellisen sijoituksen matkakirja -oppaan käytön vaikutuksia nuoren tiedonsaantiin, osallisuuteen ja oikeuksien toteutumiseen kiireellisen sijoituksen tilanteissa. Visualisoitu opas on kehitetty kanssatutkimuksellisesti yhdessä kokemusasiantuntijanuorten kanssa.
Keräämme tietoa oppaan käytöstä ja sen vaikutuksista tutkimushankkeen pilotointivaiheessa sosiaalialan ammattilaisilta ja seuraavassa vaiheessa nuorilta itseltään. Tutkimuskysymyksemme on: Miten visualisoitu informaatio vaikuttaa lapsen tai nuoren tiedonsaantiin, osallisuuteen ja oikeuksien toteutumiseen kiireellisen sijoituksen tilanteissa?
Tutkimushankkeen pilottivaiheen aineiston muodostavat Think Aloud -aineisto ja fokusryhmähaastattelut sosiaalityöntekijöille sekä lastensuojelulaitoksissa työskenteleville ohjaajille kahdella hyvinvointialueella. Aineistonkeruu toteutetaan kanssatutkimuksellisella otteella, joka mahdollistaa ammattilaisten ja kokemusasiantuntijoiden tasavertaisemman ja demokraattisemman osallistumisen tutkimuksen tekemiseen. Kanssatutkimus voi toimia kriittisenä interventiona, joka ei ainoastaan tuota tietoa, vaan myös muuttaa tutkimuksen kohteena olevia käytäntöjä ja rakenteita.

9.1 Yhteiskehittämisen arviointia lastensuojelun uudistamisen kontekstissa – mahdollista vai mahdotonta? 

Abstraktin kirjoittaja: Susanna Kalliola, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos; Karoliina Ahonen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 

Suomessa on käynnistynyt kansallisen tason ohjelma (Turvaverkkoja nuorten tulevaisuuteen ESR+ TL5.1.), jossa lastensuojelua uudistetaan sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävämmäksi niin, että lapset ja perheet saavat tarvitsemansa palvelut ja heidän pärjäämisensä vahvistuu. Uudistustyötä tehdään sosiaalisten innovaatioiden keinoin rakentamalla systeemistä muutosta lastensuojelun palvelujärjestelmään. Ohjelma on kansallinen. Sen toteuttamiseen osallistuu koko lastensuojelun ekosysteemi; lastensuojelun asiakkaat, kokemusasiantuntijat, hyvinvointialueet, järjestöt, yksityiset toimijat sekä ammattikorkeakoulut, yliopistot ja muut tutkimuslaitokset. Uudistustyötä tehdään sosiaalisille innovaatioille tyypillisesti yhteiskehittämällä vahvassa vuorovaikutuksessa eri toimijoiden välillä.

Kerromme esityksessämme alustavia huomioita lastensuojelun uudistamisesta kansallisen tason yhteiskehittämisen verkostona sekä sen arvioinnista. Tavoitteenamme on tuoda esiin kompleksisessa toimintaympäristössä ja ekosysteemeissä tapahtuvan kehittämistyön haasteita, sekä yhtä lailla mahdollisuuksia erityisesti yhteiskehittämisen kontekstissa. Yhteiskehittäminen on sosiaalisen innovoinnin yksi keskeinen periaate, sekä se, että koko ekosysteemi on kiinteästi mukana, sillä laajemman systeemin eri osaset vaikuttavat toisiinsa, myönteisesti ja kielteisesti. Myös yhteiskehittämisen arviointimenetelmiä kehitetään yhdessä. 

Kysymme esityksessämme, että 1) minkälaisia edellytyksiä yhteisen arvioinnin kehittämisellä on, 2) miten voidaan varmistaa koko ekosysteemin osallistuminen siihen, 3) miten arvioinnissa saatua tietoa voitaisiin hyödyntää lastensuojelun kehittämistyössä moninäkökulmaisesti.

Aineistonamme koostuu moninäkökulmaisesta tiedosta; kansallisen tason koordinaatiohankkeen keräämät havainnot, kerätyt palautteet ja niiden analyysit sekä erilliset kartoitukset ja selvitykset eri teemoista täydentävät kokemuksen kautta tullutta tietoa.

Esityksemme avulla voidaan tunnistaa kehittämisen kohteita, mutta myös jo toimivia rakenteita lastensuojelun kansallisen tason yhteiskehittämisessä. Näitä voivat hyödyntää jo nyt kehittämistyössä hyvinvointialueiden toimijat sekä tulevaisuudessa erilaiset kansallisen tason koordinaatiotahot.

9.2 Käytäntötutkimuksen edellytykset ja mahdollisuudet tutkimusorientoituneen toimintakulttuurin tukena 

Abstraktin kirjoittaja: Kaisa Pasanen, Etelä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus/Helsingin yliopisto 

Tässä esityksessä tarkastellaan käytäntötutkimuksen yhteistoiminnallista suunnittelua ja toteuttamista yhden käytäntötutkimusprosessin kokemusten pohjalta. Esitys perustuu Helsingin kaupungin kanssa toteutettuun monialaista yhteistyötä käsittelevään väitöskirjatutkimukseeni. Esityksessä kysytään, minkälaiset tekijät tukevat yhteistoiminnallista tutkimusta ja tutkimusorientoitunutta organisaatiokulttuuria.

Sosiaalialan käytännön työn ja tutkimuksen kumppanuuksien vahvistaminen on tunnistettu keskeiseksi tekijäksi tutkimusperustaisuuden ja vaikuttavuuden lisäämisessä. Käytäntötutkimus on mahdollisuus sillata käytännön ja tutkimuksen välistä kuilua sekä tukea yhteistoiminnallista, oppivaa toimintakulttuuria organisaatioissa.

Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa uuden toimintamallin, terveys- ja hyvinvointikeskuksen, kehittämisen tueksi. Terveys- ja hyvinvointikeskus kokoaa yhteen pääosin aikuisväestölle suunnattuja sosiaalihuollon ja perusterveydenhuollon palveluja sekä mielenterveys- ja päihdepalveluja. Tutkimusaineisto muodostui monialaisen kehittäjäryhmän työpajojen havainnointiaineistosta (n=11), monialaisesti palveluja käyttävien asiakkaiden yksilöhaastatteluista (n=12) ja ammattilaisten fokusryhmähaastatteluista (n=5, 1 yksilöhaastattelu).

Tutkimuksen suunnittelussa ja toteutuksessa hyödynnettiin terveys- ja hyvinvointikeskuksen kehittämisrakenteita, kuten ohjaus-, kehittämis- ja kokemusasiantuntijaryhmiä, ja näistä rakenteista tunnistettujen tutkimusorientoituneiden ammattilaisten tukea. Tutkimuksessa keskeistä oli tutkijan toimiminen osana organisaatiota tutkimuksen alkuvaiheessa, mikä mahdollisti olemassa olevien kontaktien hyödyntämisen tutkimuksen käynnistysvaiheessa.
Tutkimusprosessista saatujen kokemusten perusteella käytäntötutkimuksen linkittäminen meneillään oleviin kehittämishankkeisiin voi tukea sekä tutkimuksen toteutusta että kehittämisprosesseja. Tällaisen yhteyden avulla voidaan vahvistaa käytännön ammattilaisten ja johdon sitoutumista tutkimukseen, kun tutkimustuloksia voidaan hyödyntää kehittämisessä jo tutkimusprosessin aikana. Lisäksi käytäntötutkimus voi tuoda yhteen erilaisia tiedon lajeja—mukaan lukien käytännön ammattilaisten ja asiakkaiden tieto—kehittämisen tueksi. Osallistuminen tutkimukseen innosti ammattilaisia tutkimukselliseen kehittämiseen myös omissa tehtävissään.

Käytäntötutkimusprosesseihin osallistuminen voi tukea tutkimusorientoituneita ammattilaisia ja edistää tutkimusorientoitunutta toimintakulttuuria organisaatioissa. Hyvinvointialueiden organisaatioihin sijoittuvat tutkijat ovat keskeinen resurssi tällaisen kulttuurin luomisessa ja ylläpitämisessä ja sitä kautta tutkimusperustaisten käytäntöjen kehittämisessä. 

9.3 Tutkimuksen ja käytännön yhteinen tiedonmuodostus asunnottomuuden poistamiseksi Turussa – Latourilaisen toimijaverkostoteorian näkökulma 

Abstraktin kirjoittajat: Jenni Huhtasalo, Satakunnan ammattikorkeakoulu, Veera Niemi, Turun yliopisto; Sari Heino, Turun kaupunki; Jarkko Rasinkangas, Turun yliopisto 

Tarkastelemme työryhmäesityksessä monitoimijaista yhteistyötä asunnottomuuden poistamiseksi Turussa. Lähtökohtana on vuonna 2024 alkanut Turun yliopiston ja Satakunnan ammattikorkeakoulun yhteinen Turun kaupunkitutkimusohjelmaan kuuluva ASKE-tutkimushanke (Asunnottomuuden polut Turun seudulla – murroksista kohti sosiaalista, terveydellistä, taloudellista ja teknologista kestävyyttä) sekä siihen liittyvä yhteistyö ja yhteinen tiedonmuodostus Turun kaupungin ja Varsinais-Suomen hyvinvointialueen kanssa. Tutkimushanke ei ole lähtökohtaisesti käytäntötutkimus, mutta monien eri toimijoiden välinen yhteistyö on muodostunut sen eri vaiheissa erityisen tiiviiksi ja kietoutuneeksi.

Jäsennämme työryhmäesityksessä yhteistä tiedonmuodostusta latourilaisen toimijaverkostoteorian (ANT) näkökulmasta. Teoria asettaa tutkimustyömme puitteissa toteutuneen yhteistyön ja vuorovaikutuksen kehykseen, jossa toimijuus jakautuu inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden kesken jatkuvasti neuvoteltavaksi kokonaisuudeksi. Yhteinen tiedonmuodostus toteutuu konkreettisissa yhteistyörakenteissa ja kohtaamisissa, kuten yhdessä toteutetussa asunnottomuuden katulaskennassa ja apulaispormestarin johtamassa asunnottomuuden seurantaryhmässä, sekä käytännöissä ja materiaalisissa järjestelyissä, kuten asiakirjoissa, tietojärjestelmissä, yhteisjulkaisuissa ja budjetoinnissa. Latourilaisessa kehyksessä käsitteellistyy, miten monialainen yhteistyö tuottaa tietoon perustuvia ratkaisuja asunnottomuuden poistamiseksi, mutta paljastaa samalla rakenteellisia epäkohtia, kuten tietojärjestelmien yhteensopimattomuutta ja toimijoiden erilaisia aikajänteitä. Yhteistyö ei ole vain väline tavoitteiden saavuttamiseen, vaan myös oppimisprosessi, joka muokkaa ymmärrystä asunnottomuudesta ja sen ehkäisyn keinoista. Sen itsereflektiivinen teoreettinen jäsentäminen yhdessä voi olla jopa yhtä tärkeää kuin yhteistyö ja tutkimushankkeen tulokset sinänsä. 

9.4 ”Fifty-fifty”-sosiaalityön uramallikokeilu – Vuoden kestänyt pilotti käytännön työn muuntamiselle tutkimukselliseksi prosessiksi 

Abstraktin kirjoittaja: Anne Puuronen, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius, sosiaalityö 

Sulava sosiaalityön uramallikokeilu oli osa Sisä Suomen YTA alueen (RRP3) -tutkimushanketta (2024-2025), jossa pyritään vahvistamaan sosiaalityön käytäntötutkimusta ja vaikuttavuusperusteista toimintaa. Hankkeessa toteutettiin YTA laajuinen tutkijasosiaalityöntekijän malli, jossa kolme sosiaalityöntekijää työskenteli 50 % asiakastyössä ja 50 % tehden tutkimusta omasta asiakastyöstään. 

Malli sisälsi systemaattisen ohjausprosessin, hanketyöpajoja, tutkimuspäiväkirjat ja vertaistyöskentelyn. Urapilotin toteutus ja ohjausrakenne on dokumentoitu. Pilotista kerättiin lisäksi reflektointikeskusteluja ja ajankäytön seurantaa, mikä mahdollisti mallia koskevan arvioinnin. 

Alustava arviointi osoittaa, että 50–50-uramallikokeilu tuki tutkijasosiaalityöntekijöiden ja heidän työyhteisöjensä tutkimus- vaikuttavuusosaamista. Kokeilun aikana tuotettiin kolme sosiaalityön käytäntötutkimusta. Kokonaisuudessaan pilotointi vahvisti työn systemaattisuutta ja reflektiivisyyttä, teki asiakastyön ilmiöt näkyviksi tavalla, jota perinteinen työn organisointi ei tarjoa ja tuotti tietoa sosiaalityön arkivaikuttavuudesta, jota voidaan hyödyntää menetelmien ja palveluiden kehittämisessä. 

Tulokset tukevat pilotin jatkokehittämistä: seurantaa, vakiinnuttamista ja jalkauttamista laajemmin sosiaalityöntekijöiden uramallien kehittämistyöhön, resurssijakauman (50 %/50 %) tarkastelua ja kustannusvaikuttavuuden mittareiden luomista. Tässä yhteydessä abstraktin tarkoituksena on avata jatkosuunnittelua pilotoidun mallin soveltuvuudesta ja moduloitavuudesta tutkimuksen näkökulmasta sekä pohtia sosiaalityön uramallien asemaa osana sosiaalihuollon tutkimusprosessien kehittämistyötä uusilla hyvinvointialueilla.

9.5 Käytännön ja tutkimuksen välissä: välittäjäagentit yhteistyötä edistämässä 

Abstraktin kirjoittaja: Veera Korhonen, Helsingin kaupunki 

Sosiaalityön erikoistumisopintojen lopputyössäni tarkastelen aiemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta sosiaalityön tutkimuksen ja käytännön välistä yhteistyötä. Huomio kiinnittyy erityisesti käytännön ja tutkimuksen välistä yhteistyötä edistäviin tekijöihin. Tarkemmat tutkimuskysymykset ovat: 1) Millaisia käytännön toteutuksia sosiaalityön tutkimuksen ja käytännön yhteistyöstä löytyy aiemman tutkimuskirjallisuuden perusteella? 2) Miten käytännön ja tutkimuksen välistä yhteistyötä voidaan edistää? ja 3) Miten käytännön ja tutkimuksen välistä vuoropuhelua voidaan lisätä yhden käytännön kokeilun avulla?

Sosiaalityön tutkimuksen ja käytännön kumppanuudet hyötyvät selkeistä tavoitteista, jatkuvasta viestinnästä ja osapuolten välisestä luottamuksesta. Käytännön ja tutkimuksen välinen kumppanuus tukee ammattilaisten osaamisen vahvistamista ja palvelujen laadun kehittämistä. Luottamuksen ja kunnioituksen puute voivat puolestaan johtaa siihen, että erilaiset ennakkoluulot vahvistuvat ja ristiriitatilanteissa esiin nousevia ongelmia on vaikeampi ratkaista, mikä lisää työmäärää ja vie aikaa pois muulta yhteistyöltä ja kehittämiseltä. Tällöin tutkimuksen ja käytännön maailmat voidaan nähdä toisistaan liian erillisinä, ja keskinäinen kunnioitus ja luottamus heikentyvät.

Käytännön ja tutkimuksen välisen suhteen tukeminen, keskinäisen luottamuksen vahvistaminen sekä aktiivinen käytännön ja tutkimuksen välisen kuilun madaltaminen ovat keskeisiä elementtejä onnistuneen kumppanuuden luomisessa ja ylläpitämisessä. Kuilun madaltajina voivat toimia eräänlaiset sillanrakentajat tai ”välittäjäagentit”, joiden keskeisenä tehtävänä on kumppanuuksien luominen ja osapuolten välisen vuoropuhelun edistäminen. Välittäjäagenttien roolina voi olla esimerkiksi tutkimustiedon mukauttaminen käytännön tarpeisiin, organisaatioiden välisen ja/tai sisäisen yhteistyön tukeminen sekä tiedon soveltamisen helpottaminen. 

10.1 Lapsikeskeisyyden ja riskivasteisuuden kehitys lastensuojelun reformeissa: makrotason analyysi 

Abstraktin kirjoittaja: Ning Zhu, UEF, Timo Toikko, UEF; Anu Salonen, Kymenlaakson hva; Piia Seppala, UEF  

Suomalainen lastensuojelu on perinteisesti painottanut perhepalveluja ja laajaa perhetukea. Viime vuosikymmeninä lapsen oikeuksien korostuminen on vahvistanut lapsikeskeisyyttä lainsäädännössä ja käytännöissä. Kehitystä heijastavat kaksi keskeistä reformia: vuoden 2008 lastensuojelulaki ja vuoden 2015 sosiaalihuoltolaki.

Riskivasteisuudella tarkoitetaan järjestelmän kykyä reagoida nopeasti lapsen akuuttiin riskiin sen sijaan, että toiminta perustuisi vain rakenteelliseen huono-osaisuuteen. Tämä herkkyys kertoo, kuinka lapsikeskeisesti järjestelmä toimii käytännössä.

Analyysi kuntapaneeliaineistosta (2000–2022) osoittaa, että pysyvästi korkea tarvetaso on koko tarkastelujaksolla vahvasti yhteydessä kodin ulkopuolisiin sijoituksiin. Sen sijaan lyhytaikainen tarvevaihtelu alkaa vaikuttaa selvästi vasta 2015–2022.

Vuoden 2008 reformi paransi tarpeen havaitsemista ja vahvisti lapsen asemaa, mutta järjestelmä pysyi rakenteellisesti interventioherkkänä: sijoitukset kasaantuivat kuntiin, joissa tarve oli pysyvästi korkea. Vuoden 2015 uudistus pyrki vahvistamaan ennaltaehkäisyä, mutta mallinnus viittaa hienovaraiseen logiikkamuutokseen: kunnan sisäinen tarvetason nousu liittyy aiempaa vahvemmin sijoitusten kasvuun. Järjestelmä reagoi siis entistä enemmän ajankohtaiseen riskiin.

Kehitys voidaan tulkita lapsikeskeisyyden vahvistumisena, mutta riskivasteisuuden kasvu kohdentuu erityisesti alueille, joilla on jo kroonista huono-osaisuutta. Reformit eivät muodosta lineaarista siirtymää, vaan muokkaavat järjestelmän toimintalogiikkaa monimutkaisilla ja osin ristiriitaisilla tavoilla. 

10.2 Asiakkuuspolut ja palvelujen käyttö lastensuojelun avohuollossa 

Abstraktin kirjoittaja: Saara Aho, Varsinais-Suomen hyvinvointialue, Turun yliopisto 

Muut kirjoittajat: Margus Pruel, Varsinais-Suomen hyvinvointialue, Turun yliopisto; Johanna Kallio, Turun yliopisto; Anne-Mari Jaakola, Turun yliopisto, Varsinais-Suomen hyvinvointialue 

Suomessa lastensuojelu nojaa ennaltaehkäisevään ja lapsi- ja perhekohtaiseen orientaatioon, jossa vapaaehtoisuuteen perustuvat lastensuojelun avohuollon tukitoimet ovat ensisijaisia suhteessa sijaishuoltoon. Lastensuojelun tutkimus on kytkeytynyt vahvemmin kodin ulkopuolelle sijoitettuihin lapsiin ja huomattavasti vähemmän on tietoa lastensuojelun avohuollon asiakkaista, heidän palvelupoluistaan ja palvelujen käytöstä. Erityisesti lastensuojelun avohuoltoon kytkeytyviä rekisteritutkimuksia on toteutettu niukasti vähäisten rekisteriaineistojen vuoksi. 

Tutkimuksessa tarkastelemme rekisteriaineistoa hyödyntäen lastensuojelun avohuollon erilaisia asiakkuuspolkuja ja näissä ilmenevää palvelujen käyttöä ja mahdollista kasautumista noin kolmen vuoden seuranta-ajalla. Tarkemmin kuvattuna olemme kiinnostuneita, kuinka monen uuden lastensuojelun asiakkuuteen tulleen lapsen asiakkuuspolku lastensuojelun avohuollossa päättyy, jatkuu avohuollossa tai johtaa huostaanottoon tarkastelujakson aikana. Lisäksi tutkimme, miten lastensuojelun avohuollon eri palvelujen käyttö kuvautuu näissä kolmessa eri asiakkuuspolussa. 

Tutkimus on toteutettu käyttäen Varsinais-Suomen hyvinvointialueen (Varha) rekisteriaineistoa, joka kattaa useita yksilötason tietoja lastensuojelun asiakkuudesta ja palveluista kesäkuusta 2021- maaliskuuhun 2025. Aineistomme kohdejoukon muodostavat alle 18-vuotiaat lapset ja nuoret, joiden lastensuojelun asiakkuus on alkanut kesäkuun 2021- kesäkuun 2022 välisenä aikana. Tutkimuksessa on tarkasteltu heidän asiakkuuspolkujansa ja palvelujen käyttöä reilu kolmen vuoden ajan. 

Alustavien kuvailevien tulosten perusteella suurin osa lastensuojelun avohuollon asiakkuuspoluista ovat pitkäkestoisia ja jatkuvat edelleen tarkasteluajan päättyessä. Pieni osa lastensuojelun avohuollon asiakkuuteen tulleista lapsista ja nuorista huostaanotettiin seuranta-aikana. Tulosten valossa lastensuojelun avohuollossa palvelujen käyttö painottuu taloudelliseen tukeen, tehostettuun perhetyöhön ja tukihenkilötoimintaan. Palvelujen käytön osalta havaittiin kuitenkin eroavaisuuksia eri asiakkuuspolkujen välillä. 

Avainsanat: lastensuojelu, avohuolto, asiakkuuspolut, palvelujen käyttö, rekisteritutkimus 

10.3 Aika, rakenteet ja ammatillinen toimijuus lastensuojelutyössä 

Abstraktin kirjoittaja: Hanna Sainio, Itä-Suomen yliopisto 

Tutkimuksessa tarkastellaan, miten aika, kiire ja työtehtävien yhteensovittaminen vaikuttavat lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ammatilliseen toimijuuteen julkisessa lastensuojelutyössä. Laadullinen aineisto kerättiin eläytymismenetelmällä yhden hyvinvointialueen lastensuojelun työntekijöiltä ja koostuu 39 kehyskertomuksesta sekä 29 (n=29) esitietolomakkeesta. Aineisto analysoitiin kaksivaiheisesti: laadullista sisällönanalyysiä täydennettiin diskurssianalyyttisellä otteella.

Lastensuojelussa lapsuus näyttäytyy moniulotteisena ajallisena, sosiaalisena ja hallinnollisena kokonaisuutena, jonka turvaaminen on työn keskeisin tehtävä. Aika voidaan ymmärtää yhtenä palvelujärjestelmän rakenteellisena portaana, joka on olennainen varhaisen puuttumisen, ennaltaehkäisyn ja palveluiden ajoituksen näkökulmista. Lainsäädännön asettamat aikarajat ohjaavat sosiaalityöntekijöiden työtehtävien ajoitusta, kestoa ja kiireellisyyttä. Niiden tarkoituksena on turvata oikea-aikainen toiminta lapsen yksilöllisessä tilanteessa ja varmistaa lapsen edun ja oikeuksien toteutuminen.

Ajalliset velvoitteet rytmittävät sosiaalityöntekijöiden arkea ja määrittävät käytettävissä olevan työajan kohdentamista ja reunaehtoja. Kansainvälisessä tutkimuksessa lastensuojelutyö koetaan aikapaineiseksi suurten asiakasmäärien, työkuorman ja tiukkojen aikarajojen vuoksi. Lisäksi sosiaalityöntekijät kokevat asiakastyöhön käytettävän ajan riittämättömäksi, sillä suuri osa työajasta kuluu muihin työtehtäviin kuin suoraan asiakkaiden kanssa työskentelyyn. 

Tutkimukseni tulokset osoittavat, että kiire ei ole pelkästään yksilöllinen kokemus, vaan rakenteellinen ja vuorovaikutuksellinen ilmiö, johon vaikuttavat lainsäädäntö, työkäytännöt ja resurssien niukkuus. Ajallinen paine, joka ilmenee kiireen ja ajan niukkuuden kokemuksena rajoittaa sosiaalityöntekijöiden mahdollisuuksia suhdeperustaiseen työskentelyyn. Sosiaalityöntekijän ammatillinen toiminta on ratkaisevaa lapsen edun toteutumisen kannalta. Ammatillinen toimijuus muotoutuu ajallisten ja palvelujärjestelmän rakenteellisten ehtojen dynaamisessa vuorovaikutuksessa: reflektiivisessä ja neuvottelevassa toimijuudessa aika toimii mahdollistajana, kun taas rajoittuneessa ja reaktiivisessa toimijuudessa se kaventaa ammatillista toimintaa sekä mahdollisuuksia toimia ammatillisten ihanteiden mukaisesti. Jälkimmäisessä toimijuuden muodossa ilmeni myös fatalistinen ulottuvuus, jossa ajalliset ja rakenteelliset rajoitteet koetaan omien vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa oleviksi. 

10.4 Lupa työskennellä – Rikosprosessin vaikutusvalta sosiaalihuollon työskentelyyn lapsiin kohdistuneissa lähisuhdeväkivaltaepäilyissä 

Abstraktin kirjoittajat: Mari Fadjukoff, Tampereen yliopisto, Essi Julin, Tampereen yliopisto 

Lapseen kohdistuva lähisuhdeväkivaltaepäily vaatii sekä poliisin että sosiaalihuollon toimenpiteitä ja niiden koordinointia. Tutkimuksessani olen analysoinut poliisin ja sosiaalihuollon yhteistyötä institutionaalisten valtasuhteiden näkökulmasta ja tarkastelen rikosprosessin roolia sosiaalihuollon työskentelyn kannalta. Tutkimus perustuu 22 lapsiin kohdistuvien rikosasioiden parissa työskentelevän ammattilaisen haastatteluihin. Haastatellut ovat ammatiltaan sosiaalityöntekijöitä, poliiseja ja viranomaisyhteistyön koordinoinnin parissa työskenteleviä terveyden- tai sosiaalihuollon ammattilaisia. Haastattelut analysoitiin diskurssianalyysin keinoin. 

Aineistosta oli tunnistettavissa vahva hegemoninen diskurssi poliisista luvan antajana sosiaalihuollon työskentelylle. Diskurssille oli myös nähtävissä vastadiskurssi, joka kyseenalaisti poliisin voivan määritellä sosiaalihuollon toimintaa. Vahva hegemoninen diskurssi poliisista luvan antajana vastaa hyvin muissa Pohjoismaissa tunnistettua ilmiötä rikosprosessikeskeisyydestä, eli sosiaalihuollon ja poliisin yhteistyössä tapahtuvasta valta-asetelman kallistumisesta rikosprosessin puolelle. Tulokset osoittavat, että muiden Pohjoismaiden tapaan Suomessakin sosiaalihuollon työskentelyä mukautetaan esitutkinnan turvaamiseksi. 

Tutkimus nostaa esiin kysymyksen siitä, miksi valta käytännön tilanteissa toistuvasti kallistuu rikosprosessin puolelle, vaikka lainsäädäntö asettaa sosiaalihuollolle vahvan vastuun omasta toiminnastaan. Tutkimus korostaa ammattilaisten keskinäisen valtadynamiikan tiedostamisen tarvetta ja sosiaalityöntekijöiden ammatillisen vastuun huomioimista rikosprosessin yhtäaikaisuudesta huolimatta. Vain toimivan ja tasavertaisen viranomaisyhteistyön kautta voidaan turvata lapsen oikeus tutkinnan, suojelun ja tuen tasapuoliseen yhteensovittamiseen ja lapsen edun toteutumiseen. 

10.5 Lapsen osallisuus vuorovaikutuksessa – yhteisen ymmärryksen rakentuminen lapsen omaishoidon tuen arviointikeskustelussa 

Abstraktin kirjoittaja: Kati Partti, Jyväskylän yliopisto  

Tässä esityksessä tarkastellaan vammaisen ja pitkäaikaissairaan lapsen osallisuuden rakentumista, ja lasten kerronnassa rakentuvia osallistumistyyppejä omaishoidon tuen arviointikeskustelun vuorovaikutuksessa. Aineisto kerättiin vuosien 2022–2023 aikana videokuvaamalla autenttisia omaishoidon tuen arviointikeskusteluja (N=13) ja haastattelemalla keskusteluihin osallistuneita lapsia (N=16). Tutkimukseen osallistui 19 lasta,  14 vanhempaa  ja 10 työntekijää. Videoaineiston analyysimenetelmänä käytettiin keskustelunanalyysia ja haastatteluaineiston analyysimenetelmänä narratiivista positiointianalyysia. 

Arviointikeskustelu rakentuu aikuislähtöisistä lähtökohdista, jossa lapsen omaishoidon tuen myöntämisen perusteet, arviointiin liittyvät lomakkeet ja kirjaamistyö ovat isossa roolissa. Arviointikeskustelussa lapsi oli aikuisten arvioimisen ja tietämisen kohde, jolla ei ollut aikuisiin nähden yhdenvertaista osallistujan asemaa. Lapsen osallistaminen tapahtui pääasiassa kyselemällä hänen hoivan tarpeestaan ja vanhemmastaan hoivaajana. Konkreettiset ja lapsen elämismaailmaan sopivat kysymykset edesauttoivat lapset vastaamista, kun taas laajat ja ammatillisia käsitteitä sisältävät kysymykset aiheuttivat vastaamisongelmia. Vanhemmat olivat lapsen apuna ja toimivat usein lapsen vastauksen täydentäjinä tai joskus jopa lapsen äänenä. Tullakseen osalliseksi lapsi otti arviointikeskustelussa fyysisesti omaa paikkaa muun muassa asettumalla työntekijän lähelle tai kuvaamalla omaa osaamistaan tuomalla keskusteluun esimerkiksi kädentöitään, mikä johti kaikkien osallistujien yhteiseen keskusteluun. Arviointikeskusteluissa oli myös hetkiä, jolloin lapsi oli itsearviointioikeutensa puolustaja, määritellen omaa toimijuuttaan erilinjaisesti vanhempansa kanssa sekä ottaen kantaa siihen, mitä arviointikeskustelussa saa hänestä kertoa. 

Nämä havainnot korostavat arviointikeskusteluun osallistuvien osallistumisen tapojen yhteen sovittamista niin, että lapsi kokee olevansa tilanteessa aikuisten kanssa yhdenvertainen ja tärkeä osallistuja.

Asiasanat: lapsen omaishoidon tuki, lapsi, osallisuus, vuorovaikutus, narratiivinen positiointianalyysi, keskustelunanalyysi

10.6 Yhteisvanhemmuus lastensuojelun perhehoidossa: sosiaalialan ammattilaisten ja sijaisvanhempien näkökulmia  

Abstraktin kirjoittaja: Tiina Lehto-Lundén, Jyväskylä yliopisto 

Muut kirjoittajat: Laura Holmi, Helsingin ylioipisto; Johanna Moilanen, Helsingin yliopisto; Kaisa Malinen, Jyväskylän ammattikorkeakoulu; Erikka Levälahti, Jyväskylän ammattikorkeakoulu; Anu-Riina Svenlin, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius 

Esitys pohjautuu LYYPE-tutkimushankkeen (Lapsen ympärillä – yhteisvanhemmuussuhteet lastensuojelun perhehoidossa) alustaviin tuloksiin ja siinä tarkastellaan yhteisvanhemmuutta (coparenting) sijaishuollon kontekstissa. 

Esityksessä tarkastellaan, mitä yhteisvanhemmuus lastensuojelun perhehoidossa tarkoittaa, miten tällaiset suhteet muodostuvat, miten niistä neuvotellaan ja miten ne koetaan sekä sosiaalialan ammattilaisten että sijaisvanhempien näkökulmasta, sijoitetun lapsen etu huomioiden. 

Yhteisvanhemmuus viittaa yhteistyöhön niiden aikuisten välillä, jotka vastaavat lapsen hoidosta, kasvatuksesta ja hyvinvoinnista (McHale & Irace, 2011). Sijaishuollossa nämä tehtävät jakautuvat syntymävanhempien, sijaisvanhempien ja lastensuojelun ammattilaisten kesken, ja niitä muovaavat monet juridiset velvoitteet ja institutionaaliset rajat (Helavirta, 2016). LYYPE-hankkeen tavoitteena on ymmärtää, miten eri toimijat asemoituvat suhteessa toisiinsa sijaisvanhempien ja ammattilaisten näkökulmasta.  

Esitys pohjautuu LYYPE-tutkimushankkeen laadulliseen aineistoon, joka on kerätty yksilö- ja ryhmähaastatteluin ammattilaisilta ja sijaisvanhemmilta kevään ja syksyn 2025 välisenä aikana.  

Alustavat tulokset korostavat tarvetta tunnistaa vanhemmuuden jakamisen monimuotoiset muodot sekä kriittisesti tarkastella normeja ja arvoja, jotka muovaavat vanhemmuuden tehtäviä sijaishuollossa lapsen edun toteutumiseksi. Esitys kutsuu pohdintaan yhteisvastuullisen hoivan eettisistä ulottuvuuksista sijaishuollon ja yhteisvanhemmuuden näkökulmasta. 

10.7 Jälkihuoltonuorten elämäntarinat ja sosiaaliset verkostot porrasteisessa lastensuojelussa 

Abstraktin kirjoittaja: Jenika Heinonen, Helsingin yliopisto 

Tarkastelen väitöskirjatutkimuksessani jälkihuoltonuorten retrospektiivisiä elämäntarinoita ja egosentrisiä sosiaalisia verkostoja lastensuojeluasiakkuuden elämänkulullisessa konteks-tissa, sijaishuoltoon painottuen. Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää, miten nuorten elä-mänkulku, ihmissuhteet ja institutionaaliset siirtymät rakentuvat lastensuojelun porrasteises-sa palvelujärjestelmässä ja millaisena nuorten elämän kokonaiskuva näissä prosesseissa hahmottuu.  
 
Aikaisemmissa tutkimuksissa on toistuvasti tunnistettu, että lastensuojelun porrasteisessa palvelujärjestelmässä tapahtuvat institutionaaliset siirtymät ja työntekijävaihdokset voivat heikentää ihmissuhteiden jatkuvuutta ja vaikeuttaa tuen koordinaatiota. Tämä kaventaa edellytyksiä lapsi- ja nuorilähtöiselle arvioinnille sekä yhteisen ymmärryksen rakentumisel-le erityisesti palvelupolkujen nivelkohdissa. Näistä lähtökohdista käsin tutkimukseni tarkas-telee, miten nuorten sosiaaliset verkostot muotoutuvat, katkeavat ja jatkuvat lastensuojelu-asiakkuuden eri vaiheissa.
 
Tutkimukseni kytkeytyy teemaan Yhdessä paremmin korostamalla nuorten oman kokemus- ja verkostotiedon merkitystä palvelujen kehittämisessä. Jälkihuoltonuoret ovat erityisessä asemassa arvioimaan porrasteisen palvelujärjestelmän toimivuutta, sillä heidän elämäntari-nansa sisältävät useita siirtymiä palvelutasolta toiselle sekä toistuvia muutoksia ihmissuh-teissa ja viranomaiskontakteissa. Nuorten sosiaalisten verkostojen jatkuvuuden, katkosten ja merkityksellisyyden tarkastelu tarjoaa mahdollisuuden tunnistaa ne kohdat, joissa oikea-aikainen tuki, toimijoiden välinen yhteistyö ja vastuunjako joko vahvistuvat tai jäävät puut-teellisiksi.  
 
Tutkimus toteutetaan biografis-rekonstruktiivisen verkostoanalyysin avulla, joka yhdistää narratiivisen elämäntarinatutkimuksen ja sosiaalisen verkostoanalyysin käsitteet ja analyysi-välineet. Työryhmässä esittelen väitöskirjani tutkimussuunnitelmaa ja pohdin menetelmän tarjoamia mahdollisuuksia yhteistyön, lapsi- ja nuorilähtöisen arvioinnin sekä yhteisen ym-märryksen vahvistamiseen lastensuojelun porrasteisessa palvelujärjestelmässä.

11.1 Kotoutumista tukevan sosiaalityön asiakasprosessit hyvinvointialueilla 

Abstraktin kirjoittaja: Anu Holappa, Jyväskylän yliopisto 

Hyvinvointialueuudistus ja vuoden 2025 kotoutumislaki ovat muokanneet merkittävästi maahanmuuttajien palvelujärjestelmää sekä sosiaalityön roolia kotoutumisen edistämisessä. Tutkimukseni tarkastelee kotoutumista tukevan sosiaalityön prosesseja hyvinvointialueilla ja vastaa ajankohtaiseen tarpeeseen ymmärtää, miten työ rakentuu tilanteessa, jossa vastuut jakautuvat kuntien ja hyvinvointialueiden välillä. Muutokset ovat monin paikoin pirstaloineet asiakkaiden palvelupolkuja, mikä korostaa yhteistyön, selkeän työnjaon ja jaetun ymmärryksen merkitystä. Näiden kysymysten tarkastelu linkittyy Sosiaalityön tutkimuksen päivien teemaan “Yhdessä paremmin”, sillä kotoutumisen edistäminen edellyttää tiivistä vuoropuhelua eri toimijoiden ja asiakkaiden välillä.

Laadullinen artikkeliväitöskirja pohjautuu viiden hyvinvointialueen sosiaalityöntekijöiden ja esihenkilöiden ryhmähaastatteluihin, yhteiskehittämisen työpajoihin sekä työntekijöiden päiväkirja-aineistoon. Analyysissa hyödynnetään KAIMeR-teoriaa sekä kotoutumisen moniulotteista mallia ja tarkastellaan lisäksi rodullistavia valtasuhteita ja rakenteellisen rasismin mahdollisia ilmenemisiä sosiaalityön käytännöissä. Näiden näkökulmien avulla tutkimus jäsentää, miten kontekstit, toimijat ja työorientaatiot vaikuttavat kotoutumista tukevan sosiaalityön prosesseihin.

Odotettavat tulokset tuottavat uudenlaista tietoa siitä, millaisia orientaatioita, käytäntöjä ja rakenteellisia ehtoja kotoutumista tukeva sosiaalityö sisältää hyvinvointialueilla. Tutkimus tekee näkyväksi yhteistyön haasteita ja onnistumisia tilanteessa, jossa toimijoiden roolit ovat osin jäsentymättömiä. Samalla se avaa kysymyksiä yhdenvertaisuudesta, työntekijöiden toimijuudesta ja ammatillisen tietoperustan kehittämisestä.

Tutkimus tarjoaa kokonaiskuvan siitä, mitä kotoutumista tukeva sosiaalityö on uudessa palvelurakenteessa ja miten sitä voidaan kehittää niin, että hyvinvointialueet voivat edistää kotoutumista yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa entistä paremmin. 

11.2 Kotoutumista tukeva yhteistyö sosiaalipalvelujen ja kansalaisjärjestöjen välillä: haasteet ja ratkaisut 

Abstraktin kirjoittaja: Lubica Vysna, Moniheli ry 

Useat tutkimustulokset ovat osoittaneet, että parhaat kotoutumismallit eri maissa perustuvat julkisten sidosryhmien ja kansalaisjärjestöjen yhteistyöhön.

Suomessa kuntien ja kansalaisjärjestöjen välillä on pitkä yhteistyöhistoria maahanmuuttajien kotouttamisen alalla. Hyvinvointialueiden perustamisen ja niiden kotoutumista tukevien sosiaalipalvelujen myötä kansalaisjärjestöt haluavat myös systemaattisempaa yhteistyötä niiden kanssa.

Kirjoittaja haastatteli kansalaisjärjestöjen edustajia ja sosiaalipalvelujen ammattilaisia selvittääkseen, mitkä ovat nykyisen yhteistyön haasteet. Ajan ja resurssien puute sekä kontaktien ja ymmärryksen puute toistemme työtä kohtaan mainittiin usein. Hyvinä esimerkkeinä mainittiin myös yhteydenpito kansalaisjärjestöjen tiloihin tai yhteiset viestintäalustat.

Haastattelutulosten perusteella kehitettiin ”Co-Act”-malli auttamaan sosiaalipalveluita yhteistyön luomisessa kolmannen sektorin kanssa. Malli koostuu toteutuspolusta ja siihen liittyvästä raportista. Polussa on 10 vaihetta, jotka voidaan toteuttaa valitussa järjestyksessä tai jotka voidaan ohittaa tietyssä kontekstissa epäolennaisilla vaiheilla.

11.3 Siltaus edistää sote-palveluiden saavutettavuutta maahanmuuttaneille 

Abstraktin kirjoittajat: Henna Sapir, Seinäjoen kaupunki, Yhdessä-hanke, Sanna-Maria Gaddis, Seinäjoen kaupunki, Yhdessä-hanke 

Lakisääteisen kotoutumisajan jälkeen olettamus on, että maahanmuuttanut asioi tarvittaessa peruspalveluissa. Usein erityisesti pakolaistaustaisilla maahanmuuttaneilla on kotoutumisajan jälkeenkin kompleksinen tilanne, useita samanaikaisia palveluntarpeita ja vaikeuksia palvelujärjestelmässä toimimisessa. 

Seinäjoen kaupungin työllisyyspalveluiden ESR+-rahoitteisessa Yhdessä-hankkeessa on tunnistettu kriittisiä kohtia monialaisen yhteistyön tarpeille ja sote-palveluiden saavutettavuuden parantamiselle erityisesti kotoutumisajan jälkeen. Perheeseen, työllistymiseen, oleskelulupaan, taloudelliseen tilanteeseen ja terveydentilaan liittyvät kysymykset kietoutuvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa, mutta usein erityisesti kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat maahanmuuttaneet jäävät tarvitsemiensa palveluiden ulkopuolelle tai kenelläkään ammattilaisella ei ole kokonaiskuvaa tilanteesta. 

Hankkeessa on huomattu, että maahanmuuttaneiden asiakkuudet ovat usein joko työllisyys- tai muissa kunnallisissa palveluissa tai terveydenhuollossa, mutta eivät välttämättä sosiaalihuollossa. Maahanmuuttaneet ohjataan usein maahanmuuttaneiden ohjaus- ja neuvontapalveluihin myös selkeissä sosiaalihuollollisissa kysymyksissä, jolloin kuitenkin sosiaalialan ammattitaito tilanteen ratkaisussa jää puuttumaan. Vaikeudet sosiaali- ja terveydenpalveluissa asioimisessa pitkittävät asiakkaan haasteita, ja ne tulkitaan herkästi palveluun sitoutumattomuutena. 

Yhdessä-hankkeessa on pilotoitu menetelmää, jossa sosiaalityöntekijä on osa työllisyyspalveluita, tunnistaa asiakkaan monialaisen tuen tarpeen ja toimii siltaajana tarvittaviin palveluihin. Hankkeessa on havaittu, että monialainen yhteistyö edellyttää aktiivista koordinaatiota, konkreettisia yhteisiä suunnitelmia ja jalkautuvaa ja palveluihin saattavaa työotetta. Sosiaalityöntekijän sijoittuminen työllisyyspalveluihin on edistänyt sote-palveluiden saavutettavuutta erityisesti niille maahanmuuttaneille, joilla ei ole asiakkuutta sosiaalihuollossa. 

Siltaaminen saavutettavuutta edistävänä työmenetelmänä pohjautuu Henna Sapirin ja Kati Turtiaisen artikkeliin, jossa on tarkasteltu maahanmuuttaneiden palveluiden integraation tarvetta aikuissosiaalityön saavutettavuuden näkökulmasta.  

Tarjoamme työryhmään esitystä, jossa esitellään Yhdessä-hankkeen havaintoja siltauksesta monialaisen yhteistyön ja sote-palveluiden saavutettavuuden edistäjänä maahanmuuttaneille. 

12.1 Kohti yhteistä ymmärrystä: tiedonmuodostuksen rooli sosiaalihuollon johtamisessa 

Abstraktin kirjoittajat: Riikka Sujamo, Itä-Suomen yliopisto, Harri Laihonen, Itä-Suomen yliopisto; Henna-Riikka Launonen, Itä-Suomen yliopisto 

Sosiaalihuollon johtajat toimivat paineessa, jossa niukat resurssit ja kasvavat palvelutarpeet kohtaavat. Tiedontuotannon ja tiedon hyödyntämisen vahvistaminen on keskeinen kehittämiskohde. Rakenteellisen sosiaalityön tutkimus korostaa asiakastyössä syntyvän tiedon merkitystä palvelujärjestelmän kehittämisessä, mutta johtajien tehtävänä on yhdistää tämä tieto määrällisiin ja laadullisiin aineistoihin, luoda tilannekuvia ja tukea strategista päätöksentekoa sosiaalityön arvojen pohjalta. Muutostyö ei ole radikaalia yhteiskunnallista muutosaktivismia vaan hienovaraista järjestelmän sisällä tapahtuvaa työtä, joka edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja palvelujen käyttäjien asemaa.

Tutkimus tarkastelee, miten johtajat arvottavat ja yhdistävät tietoa sekä ohjaavat tiedonmuodostusta – prosessia, jossa määritellään, mikä tieto on päätöksenteossa arvokasta. Ilmiötä lähestytään hallintotieteen ja johtamisen näkökulmasta sosiaalisena vuorovaikutuksena, jossa sovitetaan yhteen institutionaaliset vaatimukset, organisatoriset tavoitteet ja yksilöiden odotukset. Tietoa rakennetaan, merkityksiä tuotetaan ja identiteettejä muokataan kielen välityksellä. Nämä identiteetit ohjaavat osallistumisen ehtoja ja tiedon arvottamista. Johtajien puheella on keskeinen rooli, sillä heidän kielenkäyttönsä muovaa identiteettikäsityksiä ja rajaa sen, mitä voidaan sanoa ja millaista tietoa pidetään relevanttina. Tiedonmuodostus on monitoimijainen prosessi, jossa eri sektorit ja tasot rakentavat yhteistä ymmärrystä dialogin ja jaetun asiantuntijuuden kautta. Johto toimii strategisena linkkinä palvelujärjestelmän ja päätöksenteon välillä.

Tutkimus on osa hanketta Kohti yhteisestä ymmärrystä: tiedonmuodostuksen prosessit ja tiedolla johtaminen aikuissosiaalityössä. Tutkimuksen kontribuutio on kaksijakoinen: 1) se laajentaa keskustelua sosiaalihuollon tiedolla johtamisesta tuomalla siihen hallintotieteellisen näkökulman ja 2) tuottaa uutta tietoa siitä, miten tiedonmuodostuksen prosessit vaikuttavat johtamiseen ja kehittämiseen. Empiirinen aineisto kerätään havainnoimalla, haastatteluin ja yhteiskehittämistyöpajoin, joita täydentävät kirjallisuuskatsaus ja dokumenttiaineistot. Tulokset tarjoavat välineitä sosiaalihuollon johtamisen kehittämiseen ja avaavat uusia näkökulmia tiedolla johtamisen käytäntöihin. 

12.2 Harkintavallan ulottuvuudet huostaanoton valmistelussa – fenomenologis-hermeneuttinen analyysi sosiaalityöntekijöiden kokemuksista 

Abstraktin pääkirjoittaja: Jussi Björninen, Vaasan yliopisto 

Huostaanoton valmistelu on lastensuojelun vaativimpia tehtäviä, jossa sosiaalityöntekijän harkintavalta on yhtä aikaa välttämätöntä ja jännitteistä. Päätöksiä tehdään usein vajavaisen tiedon varassa ja eettisesti kuormittavissa tilanteissa, joissa lapsen suojelu ja etu sekä  vanhempien oikeudet ovat punnittavana. Tutkimus tarkastelee harkintavallan kokemuksellista merkitystä huostaanoton valmistelussa fenomenologis-hermeneuttisen analyysin avulla. Aineisto koostuu lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden teemahaastatteluista, joissa he kuvaavat harkintavallan käyttöä lastensuojelutyön arjessa institutionaalisten ehtojen ja rajojen sekä epävarmuuden keskellä.

Tulokset jäsentävät harkintavallan neljään toisiinsa kietoutuvaan ulottuvuuteen: 
1) Episteeminen – monilähteisen tiedon kokoaminen ja epävarmuuden hallinta, 
2) Eettinen – lapsen edun, vanhempien oikeuksien ja moraalisen vastuun punninta, 
3) Ajallinen – oikea-aikaisuus, kiire, prosessien kesto ja peruuttamattomuuden kokemus, 
4) Institutionaalinen – lainsäädäntö, ohjeet ja organisaatiokulttuuri.

Huostaanoton valmistelu on luonteeltaan monialainen prosessi, jossa sosiaalityöntekijän harkintavalta kytkeytyy tiiviisti eri ammattiryhmien, organisaatioiden ja asiakkaiden väliseen vuorovaikutukseen. Päätöksenteko edellyttää erilaisten tietojen yhdistämistä – juridisen, psykologisen, pedagogisen ja sosiaalityön asiantuntijuuden – sekä niiden integroivaa hyödyntämistä lapsen edun turvaamiseksi. Tutkimus tuo esiin, miten monesti hyvinkin subjektiivista harkintavallan käyttämistä tasapainotetaan moniäänisen tiedon ja jaettujen reflektiivisten käytäntöjen avulla, mikä korostaa monialaisen yhteistyön merkitystä oikeudenmukaisten ja yhdenvertaisten ratkaisujen rakentamisessa. Tulokset osoittavat, että monialaisuus ei ole vain rakenteellinen vaatimus, vaan käytännöllinen keino hallita epävarmuutta ja eettisiä jännitteitä lastensuojelun kompleksisissa toimintaympäristöissä. 

Henkilökohtaiset elämänkokemukset ja työkokemus vaikuttavat harkintaan kaikissa ulottuvuuksissa. Tätä ei kuitenkaan koeta harkintavallan vääristymänä, vaan ammatillisen toimijuuden osana, jota tasoitetaan moniammatillisella tiedolla, jaetuilla reflektiivisillä käytännöillä ja hallinnollisilla prosesseilla. Tutkimus syventää ymmärrystä harkintavallan moniulotteisuudesta ja tuo esiin, miksi ammatillinen harkinta säilyy välttämättömänä myös vahvasti normiohjatussa prosessissa. 

12.3 Eri viranomaisten käyttämään paikkatietoon perustuva paloriskikohteiden paikantamismalli 

Abstraktin pääkirjoittaja: Oona Englund, Pirkanmaan hyvinvointialue/Pelastuslaitos 

Pirkanmaan pelastuslaitoksella on käynnissä Palosuojelurahaston rahoittama hanke paloriskikohteiden kartoittamiseksi eri viranomaisten käyttämää paikkatietoa hyödyntäen. Projektin tavoitteena on saada tietoa ja muodostaa toimintamalli paloriskikohteiden tunnistamiseksi ja havainnoimiseksi sekä viranomaisen toiminnan riskiperusteisuuden parantamiseksi. Tällä hetkellä paloriskikohteiden pääasiallinen löytämistapa on eri yhteistyötahoilta ilmoitusten saaminen. Osana projektia pyritään luomaan malli paloriskikohteiden havainnoimiseksi ja ennaltaehkäisyksi tiettyjä trendejä havainnoiden.  

Oletuksena on tietyille alueille ja kohteisiin kohdistuvan enemmän hälytyksiä ja muita ilmoituksia kuten lastensuojelu-, huoli- ja paloriski-ilmoituksia. Projektissa pyritään selvittämään oletuksen todenmukaisuus, ja mahdollisuuksien mukaan käyttämään havaintoja paloriskikohteiden kohdentamisen trendin tunnistamiseksi. 

Kerättävänä oli tietoja pelastuslaitokselta pelastustoimen ja ensihoidon tehtävistä sekä paloriski-ilmoituksista, sosiaalitoimelta lastensuojelu- ja huoli-ilmoituksista sekä ikääntyvien palveluista RAI-tiedoista. Poliisin tietoja on tarkoitus vertailla jo kerättyjen tietojen kanssa laajemman vertailun saavuttamiseksi. Tiedot vietiin tarkastelua varten kartalle. Etenkin ensihoidon tehtävät lisäsivät työkuormaa ja näkyvät karttakuvamallinnoksissa suurimpana tekijänä tehtävien joukossa.  

Yksi tavoite on ollut selvittää, millaisia haasteita toimintamallin luomiseksi on, ja pyrkiä kehittämään toimintoja siten, että uusi toimintamalli on mahdollinen. Suurimmiksi haasteiksi tietojen keruussa osoittautuivat osoitetietojen haut eri järjestelmistä sekä eri tietolähteistä haettavien tietojen lupaprosessin monimutkaisuus. Koska hyvinvointialueet ovat olleet toiminnassa vasta lyhyen aikaa ja meneillään on vielä ohjelmistojen yhtenäistämistä ja sovittamista, tietojen keruussa oli haasteita tietojen yhteensovittamisessa jopa saman toimijan eri toiminta-alueilla. 

Selvitysten perusteella tehtiin kesällä 2025 kohdennettuja palotarkastuksia kohteisiin, joissa vuosina 2021-2023 oli ollut merkittävä määrä eri viranomaisten hälytystehtäviä sekä erilaisia huoli-ilmoituksia. Taloyhtiöitä tarkastettiin kuusi, asuntoja yhteensä 324. Paloriskikohteita löytyi odotettua vähemmän, mutta kohteille ilmoitettiin tarkastuksista 6 viikkoa etukäteen, mikä esimerkiksi saattoi vaikuttaa tuloksiin. Erityisesti liesien ja saunojen turvallisuuteen liittyviä puutteita havainnoitiin. 

Loppuraportti julkaistaan keväällä 2026

12.4 Etsivän vanhustyön verkostoyhteistyön rajat 

Abstraktin kirjoittaja: Suvi Ruotsalainen, Itä-Suomen yliopisto 

Monialaisen yhteistyön onnistumiseen vaikuttavat tietoperustojen, työorientaatioiden ja toimintakulttuurien erot sekä lainsäädännön ja organisaatioiden reunaehdot. Myös tapa hahmottaa oma perustehtävä suhteessa muiden työhön voi joko tukea tai haastaa yhteistyötä. Etsivää vanhustyötä tehdään yhä useammin monialaisissa verkostoissa ja erilaisilla yhdyspinnoilla.

Esitys pohjautuu työn alla olevan väitöskirjatutkimuksen toiseen osatutkimukseen, jossa tarkastellaan etsivän vanhustyön verkostoyhteistyön rajoja. Esille tuodaan alustavia tutkimustuloksia yhteistyön rajoitteista ja mahdollisuuksista sekä niiden heijastumista rajatyötä koskeviin teoreettisiin jäsennyksiin. Aineistona ovat etsivän vanhustyön toimijoiden ryhmähaastattelut ja eläytymismenetelmällä kerätyt kirjoitukset, joita analysoidaan temaattisella sapluuna-analyysillä.

Analyysin perusteella verkostoyhteistyön rajat kietoutuvat eri tavoin tietoon, rooleihin ja rakenteisiin. Etsivä vanhustyö edellyttää onnistuakseen eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja ikääntyvien tuen tarpeiden tunnistamista yli organisaatio- ja sektorirajojen.  

12.5 Kirjastotyön ja sosiaalityön yhteneväisyydet monialaisen yhteistyön mahdolllistajana 

Abstraktin pääkirjoittaja: Venla Haapaniemi, Tampereen Yliopisto 

Monialaista yhteistyötä on pyritty edistämään voimakkaasti sosiaali- ja terveyspalveluissa viimeisten vuosien aikana, erityisesti vasta toteutuneen soteuudistuksen myötä. Tämä kehitys on kuitenkin rajoittunut pitkälti sosiaalihuollon ja terveydenhuollon väliseen työskentelyyn, vaikka palveluintegraation ja monialaisen yhteistyön tavoittelun ulottamista myös soten ulkopuolelle on peräänkuulutettu. Kansainvälisessä kontekstissa monialaista yhteistyötä on sen sijaan lähdetty kehittämään uudenlaiseen suuntaan: kohti kirjastoa. Erityisesti Yhdysvalloissa kukoistava sosiaalityön ja kirjaston välinen yhteistyö on muodostanut jo oman sosiaalityön erityisalansa, kirjastososiaalityön. Ilmiön synnyn taustalla vaikuttavat muun muassa hyvinvointipalveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden kysymykset sekä yhteiskunnan digitalisaation mukanaan tuomat haasteet, joihin kirjaston ja sosiaalityön yhteistyöllä on pyritty vastaamaan.  

Esityksessäni paneudunkin mahdollisuuksiin edistää kirjaston ja sosiaalityön välisen monialaisen yhteistyön muotoutumista myös Suomessa. Vaikka käytännön kentältä jo löytyy esimerkkejä orastavista yhteistyömalleista, ei tarkastelua kohti kirjastoa ole kotimaisessa sosiaalityön tutkimuksessa vielä suunnattu. Tähän tutkimusaukkoon kiinnittyy esityksen pohjana toimiva tutkimukseni, jossa tarkastelen kirjastotyön ja sosiaalityön välisiä yhteneväisyyksiä. Aihetta käsittelevässä kansainvälisessä tutkimuksessa yhteistyö nähdään mielekkäänä juurikin alojen samankaltaisuuksien vuoksi, ja kirjaston ja sosiaalityön yhtymäkohdat käsitetään usein lähtökohtana toimivalle monialaiselle yhteistyölle. Siispä kysyn tutkimuksessani ensinnäkin, millaisia yhtymäkohtia suomalaisessa kirjastotyössä ja sosiaalityössä on havaittavissa, sekä toiseksi, millaisia lähtökohtia nämä yhtymäkohdat luovat monialaiselle yhteistyölle kirjaston ja sosiaalityön välillä?   

Tutkimukseni empiirisenä aineistona toimii Suomen ainoan kirjastoalan aikakauslehden, Kirjastolehden, paperiset julkaisut vuosilta 2009–2025. Aineistoa analysoin laadullisen sisällönanalyysin sekä laadullisen temaattisen analyysin keinoin. Esitykseni tavoitteena on valottaa käynnissä olevaa tutkimusta ja kääntää näin sosiaalityön tutkimuksen katsetta myös sosiaali- ja terveyspalvelujen ulkopuolelle suuntautuviin monialaisen yhteistyön mahdollisuuksiin.  

12.6 Minä riitän! – Vuorovaikutus ja monialaisuus työhyvinvoinnin vahvistajina 

Abstraktin kirjoittaja: Emma Sallinen, Tampereen yliopisto  

Minä riitän! -hanke (ESR+) kehittää sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten työhyvinvointia vahvistamalla vuorovaikutusta monialaisissa tiimeissä. Hankkeen lähtökohtana on ajatus, että hyvinvointi syntyy yhdessä: kun tiimi toimii aidosti yhteistyössä, yksilökin jaksaa paremmin.
Hankkeessa on luotu työhyvinvointimalli, joka tarjoaa konkreettisia työkaluja yhteisen ymmärryksen rakentamiseen ja haastavien tilanteiden ratkaisemiseen. Malli tukee palveluintegraatiota ja yhteistoimijuutta, vahvistaa ammattilaisten identiteettiä ja resilienssiä sekä lisää minäpystyvyyden kokemusta. Näin monialainen työote ei ole vain toimintatapa, vaan vaikuttava keino ehkäistä kuormitusta ja edistää asiakaslähtöisyyttä.
Vaikuttavuutta on arvioitu määrällisellä alkukartoituskyselyllä, jonka tulokset osoittavat, että monialainen yhteistyö ja vuorovaikutuksen kehittäminen auttavat jaksamaan paremmin työssä. Hankkeen aikana kerätty tieto tukee mallin laajempaa käyttöönottoa ja sen hyödyntämistä kansallisella tasolla.
Minä riitän! -hanke tuo yhteen tutkimuksen ja käytännön, ja sen kehittämistyö avaa uusia näkökulmia monialaisuuden merkitykseen sosiaali- ja terveydenhuollossa.  

12.7 Näkökulmia hyvään monialaiseen vuorovaikutukseen lastensuojelussa 

Abstraktin kirjoittaja: Reetta Kettunen, Tampereen yliopisto 

Tarkastelemme viestinnän tutkimuksessa monialaisen lastensuojelutiimin, eli ammattilaisten, lasten ja heidän läheistensä, hyvää vuorovaikutusta. Sosiaalipalveluiden voidaan ajatella rakentuvan vuorovaikutuksessa, ja lasten ja lastensuojelun ammattilaisten välistä vuorovaikutusta, vuorovaikutussuhteiden rakentumista ja hyviä käytänteitä onkin tutkittu paljon erityisesti sosiaalityössä ja muissa yhteiskuntatieteissä. Tutkimukseen pohjaten on kehitetty erilaisia ehdotuksia ja ohjeistuksia, jotka tunnistavat suhdeperustaisen sosiaalityön ja yhdessä rakennettujen käytänteiden merkityksen. Näiden ohjeistusten voidaan katsoa sisältävän implisiittisiä ja eksplisiittisiä ideaaleja hyvälle vuorovaikutukselle, jotka ohjaavat ja kehystävät sitä, millaista lasten ja ammattilaisten vuorovaikutuksen tulisi olla. 

Hyviä vuorovaikutuskäytänteitä monialaisissa lastensuojelutiimeissä ei kuitenkaan ole tarkasteltu viestintäteoreettisesti. Lähestymme hyvää vuorovaikutusta tiimin jäsenten tilanteisina ideaaleina vuorovaikutuksesta, joita kohti he pyrkivät navigoidessaan monialaiseen lastensuojelutyöhön liittyvissä jännitteissä. Koska kyse on monialaisesta vuorovaikutuksesta, jossa osapuolilla on erilaisia rooleja, vastuita ja asiantuntemusta ja he tulevat tilanteeseen eri lähtökohdista, ideaalit voivat erota toisistaan ja olla jopa ristiriitaisia. Tästä syystä on tarkoituksenmukaista jäsentää näkökulmia hyvään vuorovaikutukseen aikaisemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta.

Tutkimuksen tavoitteena on koota ja jäsentää empiiristä tutkimusta monialaisesta vuorovaikutuksesta ammattilaisten ja lasten välillä hyvän vuorovaikutuksen näkökulmasta. Tutkimuksen tutkimusmenetelmä on kartoittava kirjallisuuskatsaus, jonka avulla on mahdollista tunnistaa aukkoja aiemmassa tutkimuksessa sekä luoda synteesi hyvän vuorovaikutuksen piirteistä lastensuojelun monialaisessa vuorovaikutuksessa yhdistelemällä aiempaa tutkimusta. Kirjallisuuskatsausta ohjaa tutkimuskysymys: miten (implisiittisesti tai eksplisiittisesti) hyvää vuorovaikutusta kuvataan lasten ja sosiaalityön ammattilaisten välistä vuorovaikutusta tarkastelevassa tutkimuksessa? Aineistonkeruun lopputuloksena kirjallisuuskatsaukseen valittiin 31 artikkelia. Aineiston sisällönanalyysi toteutetaan manuaalisesti ja induktiivisesti.

Tutkimuksella on kaksi keskeistä kontribuutiota. Aiemman tutkimuskirjallisuuden analysointi hyvän vuorovaikutuksen näkökulmasta rakentaa yhtenäisempää käsitystä hyvistä vuorovaikutuskäytänteistä lastensuojelutyössä. Jäsentynyt käsitys vuorovaikutuskäytänteistä ja tunnistetut tutkimusaukot voivat ohjata sekä teoreettista että empiiristä tutkimusta tulevaisuudessa. 

12.8 Arjen käsite nuorten psykososiaalisten palvelujen asiakasasiakirjoissa ja niiden rakenteissa 

Abstraktin kirjoittaja: Jenni Lohvansuu, UEF 

Viimeaikaiset jälkihuollon ja ammatillisen kuntoutuksen lainsäädännölliset muutokset haastavat hyvinvointialueita kehittämään 18–28-vuotiaiden aikuistuvien nuorten monialaisia psykososiaalisia palveluita. Arjen tukeminen on yksi keskeinen sosiaalipalveluiden tehtävä. Palveluissa nuoren tilannetta jäsennetään lakisääteisissä asiakasasiakirjoissa, kuten palvelutarpeen arviossa ja asiakassuunnitelmassa. Nämä asiakirjat osallistuvat järjestelmälähtöiseen tiedonmuodostukseen, jossa ammattihenkilöiden kirjaamisen yhteydessä tekemät valinnat vaikuttavat siihen, millainen institutionaalinen tulkinta nuoren arjesta. Näiden valintojen toteutumisesta monialaisessa toimintaympäristössä tiedetään kuitenkin vähän. 

Tässä tutkimuksessa tarkastelen, miten arjen käsite ilmenee nuorten psykososiaalisten palveluiden monialaisesti laadituissa asiakasasiakirjoissa ja millaisia mahdollisuuksia tai rajoituksia rakenteinen kirjaaminen luo arjen näkyväksi tekemiselle. Rakenteinen kirjaaminen perustuu kansallisiin tietorakenteisiin, jotka ohjaavat, mitä tietoa asiakirjoihin kirjataan ja miten nuoren elämäntilannetta käsitteellistetään. Asiakirjarakenteet eivät ole kuitenkaan vain teknisiä välineitä, vaan osa ammattihenkilöiden yhteistä tiedonmuodostusta. Asiakirjoista ei ilmene nuorten eletty arki, vaan institutionaalinen monialainen tulkinta siitä.  

Aineistona on 714 palvelutarpeen arviota ja asiakassuunnitelmaa vuosilta 2021–2023. Asiakirjojen laatimiseen osallistui useita ammattiryhmiä kuten sosiaalityöntekijöitä, sairaanhoitajia, toimintaterapeutteja ja nuorisotyöntekijöitä. Hyödynnän kuvailevaa määrällistä sisällönanalyysiä tarkastellakseni: 1) missä työikäisten palvelutarpeen arvioiden ja asiakassuunnitelmien kirjaamista ohjaavien kansallisten asiakirjarakenteiden osa-alueissa arjen käsite esiintyy ja 2) missä määrin arki tulee näkyväksi näissä ja muissa asiakirjojen osa-aluissa.  

Alustavat tulokset osoittavat, että arkeen liittyviä rakenteita on asiakirjoissa vähän ja niitä käytetään niukasti. Arjen ilmeneminen siirtyi tarkastelujaksolla yhä enemmän arjen kuvaamiseen tarkoitetuista kentistä muuhun vapaaseen tekstiin. Tämä viittaa siihen, etteivät asiakirjarakenteet tavoita arjen moniulotteisuutta. Arjen näkyväksi tekeminen edellyttää ammattihenkilöltä harkinnan ja valintojen lisäksi tietoista uteliaisuutta, valmiutta dialogiin ja jokapäiväisten ilmiöiden sanoittamista nuoren kanssa yhteisellä arkikielellä. Tutkimus tuottaa tietoa rakenteisen kirjaamisen kehittämiseksi ja arjesta kiinnostuvan dokumentoinnin vahvistamiseksi monialaisissa palveluissa.  

12.9 Koulu- ja oppilaitosnuorisotyön rooli osana yhteisöllistä opiskelijahuoltoa 

Abstraktin kirjoittaja: Mirja Määttä, Juvenia, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu 

Koulut ja oppilaitokset ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä, monialaisia instituutioita. Viime aikoina on painotettu ns. opetukseen sitomattomien työntekijöiden merkitystä oppilaiden hyvinvointia ja kouluun kiinnittymistä tukevana tekijänä ja osana yhteisöllisen opiskeluhuollon toimintaa. Esityksessä tarkastellaan koulu- ja oppilaitosnuorisotyön tehtävää osana yhteisöllistä opiskeluhuoltoa. Mikä on sen rooli suhteessa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisiin, erityisesti koulun sosiaalityöhön, kuraattoritoimintaan? Käytännössä kuraattorit ja koulunuorisotyöntekijät toimivat usein hyvässä yhteistyössä.

Esitys pohjautuu meneillään olevaan kehittämistoimintaan, jossa valtakunnallisesti koulu- ja oppilaitosnuorisotyötä edistävän Nuoska osaamiskeskuksen asiantuntijat sekä opiskeluhuoltoa ja kuraattoritoimintaa ohjaavat ja toteuttavat tahot tarkastelevat opiskeluhuollon suunnitelmallista yhteistyötä. Millaista on koulu- ja oppilaitosnuorisotyön hyvä yhteistyö kuraattorien kanssa? Mitä nuorisotyö tuo kouluun opiskeluhuollon ja kuraattoritoiminnan näkökulmasta? 

Mitä opiskeluhuollon ja kuraattoritoiminnan sisällöistä ja lainsäädännöstä sekä eri tason suunnitelmista koulunuorisotyöntekijän tulisi tuntea? Mitä puolestaan kuraattorien tulisi tuntea koulunuorisotyön tavoitteista, toiminnasta ja suunnitelmista? Millainen työnjako yhteisöllisen opiskeluhuollon toimijoiden välillä tukee oppilaita/opiskelijoita ja koulun muita työntekijöitä? Esitys on nojaa käytännön kehittämistoimintaan ja tieteenalaltaan se liittyy erityisesti nuorisotyön tutkimukseen sekä organisaatiososiologiaan. 

12.10 Kuka määrää kaapin paikan? Moniammatillinen yhteistyö opiskeluhuollon kuraattoreiden kuvailemana 

Abstraktin kirjoittaja: Taina Laitinen, Jyväskylän yliopisto 

Suomalaiset opiskeluhuollon kuraattorit tekevät arkityötään monitieteisissä ympäristöissä – oppilaitoksissa. Heidän läheiset yhteistyökumppaninsa ovat esimerkiksi opettajia, rehtoreita ja muita opiskeluhuoltopalveluita tuottavia ammattilaisia eli psykologeja, terveydenhoitajia ja lääkäreitä, mutta työskentely-ympäristöstään riippumatta he ovat pääsääntöisesti hyvinvointialueen työntekijöitä. Usein kuraattori on ainoa oman tieteenalansa edustaja näissä verkostoissa, joissa he päivittäin toimivat edistääkseen oppilaiden ja opiskelijoiden sekä koko oppilaitosyhteisön hyvinvointia. Työssään he käyttävät sekä yksilökohtaisen että yhteisösosiaalityön menetelmiä rakenteellisen sosiaalityön näkökulmaa unohtamatta. Mahdollisuudet oman osaamisen hyödyntämiseen vaihtelevat, usein enimmäkseen siksi, että sosiaalityön ydinosaaminen tunnistetaan näissä verkostoissa vaihtelevasti.

Tässä puheenvuorossa rakennetaan ymmärrystä, miten opiskeluhuollon kuraattori asemoituu monitieteisessä toimintaympäristössä. Tarkastelun taustalla on 44 teemahaastattelua, jotka tehtiin suomalaisille kuraattoreille keväällä 2024. Osallistujilla oli kokemusta kaikilta koulutusasteilta ja työkokemusta kuraattoritehtävistä keskimäärin lähes 10 vuotta. Haastatteluissa osallistujia pyydetiin kuvailemaan tyypilliseen työpäiväänsä kuuluvia moniammatillisia tilanteita onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Aihetta pyydettiin tarkastelemaan vain ammattilaisten välisen yhteistyön kontekstissa rajaten asiakastyö sen ulkopuolelle. 

Puheenvuoro perustuu vuonna 2026 valmistuvaan väitöstutkimukseen, joka keskittyy opiskeluhuollon kuraattoreiden asiantuntijuuteen ja sen hyödyntämisen mahdollisuuksiin moniammatillisessa yhteistyössä. Tutkimus koostuu kolmesta osatutkimuksesta, joissa aineistoa on analysoitu muun muassa temaattisen sisällönanalyysin sekä diskursiivisen positiointianalyysin keinoin. Tuloksia tarkastellaan erilaisten moniammatillisen yhteistyön tapojen näkökulmista ja pohditaan myös, miten sosiaalialan sisäinen, sektoreiden välinen yhteistyö toimii. 

12.11 Nussbaum vs. yhteiskuntasopimustraditio ja mahdollisuudet ihmiskäsityksen laajentamiseen vammaisten ihmisten, lasten ja vanhusten kohdalla

Abstraktin kirjoittaja: Marja-Riitta Ojala, HY 

Tarkastelen suullisessa esityksessä nussbaumilaista ja yhteiskuntasopimustradition (J. Rawls/I. Kant) tarjoamaa ihmiskäsitystä vammaisten ihmisten, lasten ja vanhusten kohdalla. Laajennan ihmiskäsitystä E.F. Kittayn, D. Gauthierin, T. Scanlonin ja M. Bérubéen käsityksillä. Tieteenalani on sosiaalietiikka ja esitykseni on moraalifilosofinen teoreettinen näkökulma.
Länsimaisen filosofian hallitseva lähestymistapa demokraattisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tulkintaan on ollut kuvitella yhteiskunnan instituutiot ”yhteiskuntasopimuksen” tuloksena. Tyypillisesti yhteistyön osapuolet kuvitellaan ”karkeasti” tasa-arvoisiksi kyvyissään ja yhteistyö kuvitellaan osapuolille hyödylliseksi: yhteistyötä tekemällä jokainen heistä saa enemmän kuin ilman yhteistyötä.
Rawlsin ”karkean” tasa-arvoisuuden käsitteen takia yhteiskuntasopimusteoriatraditio jättää huomioimatta tilanteet, joissa on tarve epäsymmetrisille tai elinikäisille riippuvaisuuksille. Samoin Rawlsin ”hyvin järjestäytyneen yhteiskunnan” kansalaiset käsitetään ”täysin yhteistyössä toimiviksi yhteiskunnan jäseniksi koko elämänsä ajan”.
Nussbaumin mukaan elämä ei tietenkään ole sellaista. Tosiasiassa ihmiset aloittavat elämänsä avuttomina vauvoina, ja pysyvät äärimmäisen, epäsymmetrisen riippuvuuden tilassa, sekä psyykkisesti että henkisesti, kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen. Elämän toisessa päässä ne, jotka ovat niin onnekkaita, että elävät vanhuuteen asti, kohtaavat todennäköisesti uuden äärimmäisen riippuvuuden jakson, joko fyysisen tai henkisen tai molemmat, joka voi itsessään jatkua jossain muodossa yli kaksikymmentä vuotta. Elämän keskivaiheilla monet kohtaavat äärimmäisen riippuvuuden kausia, joista osa koskee henkisiä kykyjä ja osa fyysisiä voimia, mutta kaikki nämä voivat johtaa siihen, että ihmiset tarvitsevat päivittäin, jopa tunneittain, muiden huolenpitoa. Lopuksi ja keskeisesti on monia kansalaisia, joilla ei koskaan ole itsenäisyyteen vaadittavia fyysisiä ja/tai henkisiä voimia. Nämä elinikäiset epäsymmetrisen riippuvaisuuden tilat ovat monessa suhteessa kuin vauvojen ja vanhusten tilat. Lisäksi Rawlsin ”täysin yhteistyökykyisten” sopijaosapuolien -käsite halventaa fyysisesti- ja henkisesti vammaisten ihmisten ihmisarvoa.
Näkökulman laajentamiseksi esitän eri filosofien näkemyksiä vammaisuuden, vanhuuden ja lapsuuden ihmiskäsityksien laajentamiseen, josta on hyötyä sosiaalityön kontekstiin.

12.12 Osallisuus ja ammatillinen etäisyys taidelähtöisen sosiaalityön metaforissa 

Abstraktin kirjoittaja: Petra Malin, Tampereen yliopisto 

Tämä esitys analysoi, millaista ymmärrystä ammatillisesta etäisyydestä ja sen merkityksestä palvelun käyttäjien osallisuudelle on mahdollista luoda taidelähtöisen sosiaalityön keinoin, erityisesti metaforien kautta. Ammatillisen etäisyyden kysymykset ovat keskeisiä sosiaalityön vuorovaikutukselle ja palvelun käyttäjien osallisuuden mahdollisuuksille. Ammatillisen etäisyyden neuvotteleminen kytkeytyy myös vahvasti sosiaalityön byrokraattisiin rooleihin ja sosiaalityön asemaan professiona. 

Esitys käsittelee kirjoitusprosessissa olevaa artikkelia, jossa hyödynnetään monografiaväitöskirjaa varten kerättyä tutkimusaineistoa (Malin 2025). Väitöskirja tutki taidelähtöistä sosiaalityötä osallisuuden ja demokratian edistäjänä. Aineisto kerättiin etnografisessa prosessissa ryhmämuotoisessa sosiaalityössä erään eteläsuomalaisen kaupungin aikuissosiaalityössä, jossa hyödynnettiin taidelähtöisiä menetelmiä: tarinateatteria ja sosiaalista sirkusta. Työn etnografinen kenttä olivat tutkimukseen osallistuneiden kahden sosiaalityön ryhmän tapaamiset, joihin osallistui sirkus- ja teatteritaiteilijoita. Tutkimuksessa hyödynnettiin myös taidelähtöisen tutkimuksen työkaluja, erityisesti metaforia ja narratiiveja. Tutkimukseen osallistuneet, sosiaalityön palvelujen käyttäjistä ja sosiaalialan ammattilaisista koostuneet ryhmät olivat suuntautuneita palveluiden yhteiskehittämiseen.

Ammatillista etäisyyttä käsiteltiin tutkimusaineistossa erottavien metaforien, muurin ja suojavarusteiden kautta. Nämä metaforat korostavat estämistä ja suojelua. Tutkimustulosten mukaan sosiaalityöntekijöiltä odotetaan usein ammatillista ja etäistä suhtautumista palvelun käyttäjiin. Neutraalin ammattilaisen ideaaliin kuuluu ajatus etäisyydestä, ja ystävällinen suhde palvelun käyttäjään voidaan nähdä epäammattimaisena. Sosiaalityöntekijöiden on kehitettävä selviytymismekanismeja vaikutetuksi tulemista vastaan, ja persoonaton byrokraattinen rooli voi olla muuri, jonka taakse piiloitua. Ammatillinen etäisyys voi toimia myös sosiaalityöntekijän suojavarusteena, koska haavoittuvaisuus ja vastavuoroisuus voi olla energiaa vievää ja kuluttavaa. Kuitenkin läheisellä ja hyvällä suhteella sosiaalityöntekijään on suuri merkitys palvelun käyttäjän vaikutusmahdollisuuksille omissa palveluissaan. 

12.13 MISSIO, EETOS JA PROFESSIO. Mistä meidän on puhuttava, kun puhumme 2020-luvun nuoruudesta ja nuorten kanssa tehtävästä työstä? 

Abstraktin kirjoittaja: Anne Huotari, Tampereen yliopisto 

Väitöskirjatutkimuksen tavoitteena on kuvata 16-22 -vuotiaiden nuoriso- ja yhteisöohjaajaopiskelijoiden (N=30) sekä heidän valitsemiensa asiantuntijoiden (N=4) nuorten kanssa tehtävän työn missiolle, eetokselle ja professiolle sekä 2020 -luvun nuoruudelle antamia merkityksiä. Lisäksi selvitetään, mitä tutkimuksen kanssatutkijana toimiminen tarkoittaa nuoriso- ja yhteisöohjaajaopiskelijan ammatillisen identiteetin rakentumiselle. Tutkimusasetelmaa kuvaa parhaiten sanat osallistava toiminnallinen kanssatutkimus.  

Kanssatutkijat ideoivat, käsikirjoittivat ja äänittivät 11 podcast-jaksoa, joissa tarkasteltiin nuorten kanssa tehtävän työn missiota, eetosta ja professiota mm. nuorten ihmissuhteiden, nuorisorikollisuuden ja väkivallan, nuorten mielenterveysongelmien, nuorisotyön haasteiden, neurokirjon pulmien, päihde- ja riippuvuusongelmien, sosiaalisen median ja pelaamisen, lastensuojelun sekä seksuaalisuuden ja sukupuolen näkökulmien kautta. Kanssatutkijat kutsuivat podcasteihin asiantuntijavieraiksi psykiatrisen sairaanhoitajan, seksuaaliväkivaltatyöntekijän, ehkäisevän päihdetyön asiantuntijan sekä nuorisopalvelupäällikön. Lisäksi he haastattelivat nuorisorikollisuuteen, jengiytymiseen ja väkivaltaan erikoistuneita poliiseja sekä neuropsykiatrista valmentajaa. Podcast-äänitteitä kertyi yhteensä 8,5 tuntia ja litteroitua tutkimusaineistoa 84 sivua.  

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että nuoren suhteiden tukeminen heille tärkeisiin ihmisiin; kuten perheeseen, sukuun, ystäviin, ikätovereihin, naapurustoon, asuinalueeseen, kotikuntaan, harrastuksiin, kouluun ja yhteiskuntaan on keskeinen osa nuorten kanssa tehtävän työn missiota. Nuorten kanssa tehtävän työn eetoksessa on kyse yksilön kohtaamisen, dialogien, persoonan käytön ja identiteetin tukemisen ohella yhteisötyöstä. Nuorten kanssa tehtävä työ avautuu tutkimuskirjallisuuden, ammattieettisten ohjeistuksien, lainsäädännön, historian ja tutkimusaineiston valossa monialaisena yhteistyönä, jossa eri professioiden rajat limittyivät ja sulautuivat.  

Samalla, kun kanssatutkijat rakensivat kuvaa 2020-luvun nuoruudesta ja nuorisotyöstä, he loivat perustaa ammatilliselle identiteetilleen asemoitumalla kokemustensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaisesti nuorten kanssa tehtävän työn kentälle. Heidän nuoruudessaan kohtaamansa haasteet, sosiaalinen tuki ja opintojen myötä tekemänsä oivallukset ja valinnat toimivat ammatillisen identiteetin rakennusaineina.  

Kanssatutkijat ja podcastien asiantuntijavieraat keskustelivat runsaasti nuorten sosiaalisista ongelmista. Aineisto toimii simulaationa nuorten toimintavalmiuksia heikentävään ja jopa vaarantavaan todellisuuteen. Yhteiskunnan segregaatio ja asenteiden polarisoituminen sekä nuorten identifioituminen mielenterveyskuntoutujiksi, rikollisiksi tai päihteidenkäyttäjiksi huolettavat. Tutkimuksen viesti on, että nuoret tarvitsevat moniammatillista nuorten kanssa tehtävää työtä kasvunsa tueksi, jotta heidän suhteensa yhteiskuntaa kohtaan rakentuvat luottavaisiksi. Tämä on välttämätöntä, jotta he kykenevät toimimaan tulevaisuudessa vastuunkantajina.   

12.14 Lastensuojelun tiedonhallinta  

Abstraktin kirjoittaja: Onni Westlund, Hämeen ammattikorkeakoulu 

Digitalisaatio ja tiedonhallinnan kehitys muovaavat sosiaalityön ja lastensuojelun käytäntöjä yhä monitoimijaisemmiksi. Lastensuojelun tiedonhallinta yhdistää muun muassa sosiaalityön, tietojenkäsittelytieteen ja informaatiotutkimuksen osaamista, ja sen tavoitteena on tukea lastensuojelun asiakastyötä, tutkimusta, päätöksentekoa ja ja palveluiden kehittämistä. 

Esitys perustuu tekemääni kartoittavaan kirjallisuuskatsaukseen (scoping review) lastensuojelun tiedonhallinnasta. Katsauksessa kartoitettiin viimeisen kymmenen vuoden aikana lastensuojelun tiedonhallinnasta tehtyä tutkimusta ja tutkimusta analysoitiin sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnan paradigman avulla. Seitsemään tietokantaan kohdistuneen haun jälkeen tunnistettiin 80 vertaisarvioitua artikkelia lastensuojelun tiedonhallinnasta. 

Katsauksen artikkeleista 34 koski tieto- ja viestintätekniikan (ICT) käyttöä, 16 käsitteli tiedonhallinnan osaamista ja tiedolla johtamista, 13 liittyi tietorakenteisiin ja -malleihin ja 17 keskittyi tiedonhallinnan prosessien organisointiin ja ohjaukseen. Tulokset kuvaavat kasvavaa tutkimuskenttää sosiaalityön ja lastensuojelun tutkimuksessa, joka on luonteeltaan monitoimijaista. Tietointensiivisessä ja digitalisoituvassa yhteiskunnassa ja palvelujärjestelmässä yhteistyötä tekevien ammatti- ja asiakasryhmien määrä tulee kasvamaan myös lastensuojelussa ja sosiaalityössä. 

Esityksessä käyn läpi tutkimustani ja kysyn, miten tiedonhallinnan tutkimus kertoo lastensuojelun tiedonhallinnan nykytilasta ja millaisia tulevaisuuden kehityssuuntia sen pohjalta voidaan nähdä? Miten potentiaaliset muutokset vaikuttavat monitoimijaiseen yhteistyöhön sosiaalityön ja muiden ammattilaisten, mutta myös asiakkaiden välillä?

12.15 Maahan muuttaneiden asiakkaiden osallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen aikuisten sosiaalipalveluissa 

Abstraktin kirjoittaja: Anna Nurmi, Helsingin kaupunki 

Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen on laaja-alainen, eri toimijoita velvoittava ja yhdistävä tehtävä. Olen sosiaalityön erikoistumisopintojeni päättötyössä tutkinut, miten sosiaalihuollon ammattilaiset kuvaavat maahan muuttaneiden asiakkaiden osallisuuden ja hyvinvoinnin edistämistä ja monialaisen yhteistyön käytäntöjä aikuisten sosiaalipalveluissa. Aineisto on kerätty osana monialaista hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen (hyte) hanketta, jossa pyrittiin vahvistamaan ennaltaehkäisevää työotetta ja erityisesti haavoittuvassa elämäntilanteissa olevien ihmisten pääsyä kaupungin ja järjestöjen hyte-palveluihin ja -toimintaan. 

Haastatellut sosiaalihuollon ammattilaiset hahmottivat hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen vahvasti osallisuuden edistämiseen kytkeytyvänä tehtävänä. Asiakkaan ohjaus ja tukeminen hänelle sopivien, hyvinvointia edistävien palveluiden pariin on osa sosiaalihuollon perustehtävää. Haastatellut työntekijät toivat kuitenkin esiin monia palvelujärjestelmässä havaitsemiaan rakenteellisia esteitä ja eriarvoistavia käytäntöjä, jotka voivat estää palveluiden käyttöä. Sosiaalisten oikeuksien ja hyvinvoinnin edistämisen näkökulmasta on tärkeä muistaa, että hyvinvoinnin edistämisessä ei ole kyse vain yksilön motivoinnista vaan palvelujärjestelmän kyvyssä toimia yhdenvertaisuutta edistäen ja torjua eriarvoisuutta. Niin palveluita järjestäessä kuin niihin ohjatessa on tärkeää kiinnittää huomio ja tunnistaa erilaisiin saavutettavuuden esteisiin ja ratkoa niitä yhdessä. 

Kestävän kasvun hankkeessa ja osana monialaisen hyte-palvelukonseptin kehittämistä on luotu erilaisia työvälineitä ja toimintamalleja tukemaan sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaista työtä ja monialaista palveluohjausta. Yksi toimintamalleista on saavutettavuuden kehä, joka on ajattelun apuväline ammattilaisille. Siinä huomioidaan laaja-alaisesti palveluiden ja toiminnan kokemuksellinen, viestinnällinen, taloudellinen, fyysinen sekä ihmisen elämäntilanteeseen liittyvä saavutettavuus. 

13.1 Moniammatillisen yhteistyön esteet sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten näkökulmasta 

Abstraktin kirjoittajat: Paula Viinikainen, Itä-Suomen yliopisto, Ari Haaranen, Itä-Suomen yliopisto; Taru Kekoni, Itä-Suomen yliopisto; Pekka Mäntyselkä, Itä-Suomen yliopisto 

Tausta
Paljon sosiaali- ja terveyspalveluja tarvitsevien asiakkaiden tarpeet vaihtelevat, ja heillä on usein runsaasti sairauksia, kontakteja palveluiden järjestäjään sekä erilaisten palvelujen ja tuen tarvetta. Tämä edellyttää palvelujen yhteensovittamista ja eri ammattiryhmien tiivistä yhteistyötä. Etelä-Savon hyvinvointialueella toimii moniammatillinen Asiakasvastaava-toimintamalli, jonka tarkoituksena on keskittää paljon sote-palveluita tarvitsevien asiakkaiden hoito ja koordinointi. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata, mitä haasteita ja hidasteita moniammatillisessa yhteistyössä on sote-ammattilaisten näkökulmasta. 

Aineisto ja menetelmät
Tutkimuksessa haastateltiin keväällä 2025 kahdeksaatoista (n=18) sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaista. Osallistujissa oli yleislääkäreitä, sairaanhoitajia, farmaseutteja, psykiatrisia sairaanhoitajia sekä sosionomeja ja sosiaalityöntekijöitä. Heillä oli kokemusta paljon palveluita tarvitsevien asiakkaiden hoidosta ja moniammatillisesta yhteistyöstä. Ryhmäteemahaastattelut toteutettiin Teams-etäyhteydellä ja aineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysilla.  

Tulokset
Moniammatillisen yhteistyön haasteita ja hidasteita olivat työn kuormittavuus, ammattilaisten fyysinen etäisyys, ammattilaisten roolien epäselvyys ja organisaation eriytyneet toimintamallit. Moniongelmaisuuden edellyttämää moniammatillisen yhteistyön toteutumista hidastivat ja kuormittivat ajan ja resurssin niukkuus. Ammattilaiset kohtasivat asiakkaat pääsääntöisesti erikseen ja yhteisiä asiakastapaamisia oli harvoin. Vastuunjako oli toisinaan epäselvää, aina ei tiedetty kuka oli vastuussa mistäkin asiakkaan asiasta. Ammattilaiset työskentelivät usein fyysisesti erillään toisistaan, joko saman rakennuksen eri tiloissa tai eri paikkakunnilla, mikä hidasti moniammatillisen yhteistyön toteutumista. Lähellä työskentely puolestaan edisti luottamusta ja vuorovaikutusta ammattilaisten välillä.  

Johtopäätökset 
Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten mukaan moniammatillisen yhteistyön vahvistaminen edellyttää selkeitä toimintamalleja, vastuunjakoa ja riittäviä resursseja. Yhteistyön haasteet kytkeytyvät rakenteellisiin ja organisatorisiin tekijöihin, eivät yksittäisten ammattilaisten asenteisiin. Tämän tutkimuksen mukaan yhteistyön jatkuvuuden, vaikuttavuuden ja asiakaslähtöisyyden vahvistamiseksi tarvitaan parempaa tiedon jakamista ja asiakasprosessien yhteensovittamista. Ne tukevat osapuolten välistä sujuvaa yhteistyötä ja varmistavat palvelujen johdonmukaisuuden.  

13.2 Palautetietoinen työskentely yhteistoiminnan ja asiakkaan osallisuuden vahvistajana lastensuojelussa 

Abstraktin kirjoittajat: Tiina Timperi, Itä-Suomen yliopisto; Kaarina Mönkkönen, Itä-Suomen yliopisto; Petra Kairinen, Itä-Suomen yliopisto 

Lapsen asema korostuu lastensuojeluun liittyvässä tutkimuskeskustelussa: tuleeko lapsi kuulluksi ja vaikuttaako lapsen kokemus asiakasprosessin kulkuun. (Henze‐Pedersen & Bengtsson, 2024, Pirskanen ym. 2025). Esityksessämme tarkastelemme palautetietoista työskentelyä lastensuojelun asiakaskohtaamisissa. Palautetietoisella FIT -työskentelyllä (Feedback Informed Treatment) viitataan yksilöiden tai organisaatioiden kykyyn hyödyntää palautetta ammatillisen vuorovaikutuksen ja oman työn kehittämisen keinona. (Miller & Betrolino 2020). Työskentelyssä hyödynnetään ORS- (lapsen hyvinvoinnin arviointi) ja SRS-mittareita (työntekijän ja asiakkaan työliiton arviointi). Työskentelyyn sisältyvässä rinnakkaisarvioinnissa, jossa on lapsi ja hänen perheensä sekä useampi ammattilainen mukana, hankitaan palautetta eri toimijalta samanaikaisesti. Tarkastelemme, kuinka ammattilaiset oppivat näitä mittareita hyödyntäen mukauttamaan työtään jatkuvan ja järjestelmällisen palautteen keräämisen avulla. Kysymme, millaisia osaamista palautetietoinen työskentely edellyttää sekä mitkä tekijät edistävät tai vaikeuttavat palautetietoista työskentelyä?
Tutkimusaineisto hankittiin draama- ja simulaatio-oppimistilanteissa. Simulaation osallistujat (N = 33) työskentelivät lastenhuollon avohoidossa, sijaishoidossa tai kouluissa kolmella eri hyvinvointialueilla. Kokemusasiantuntijat toimivat simulaatioharjoituksen draamassa asiakkaan roolissa. Tunnistimme teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä kolme keskeistä palautetietoista työskentelyä edistävää tekijää: 1) FIT-tietoperustan hallinta osana oma perustehtävää, 2) palautetietoisen asiakasprosessin hallinta sekä 3) yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot. Tuloksemme mukailevat asiakaskohtaamiseen liittyvää tutkimuskeskustelua, jossa painottaan asiakkaan todellisen kokemuksen esiin saamista, sanomisten resonoimista keskustelussa sekä valta-aseman purkua ammattilaisten ja asiakkaan ja hänen perheensä välillä, (ks. Agget. ym. 2011; Rober ym. 2020, Bergman ym. 2022). Sosiaalityössä työskentelyn painottuminen lakisääteisten velvollisuuksien täyttämiseen voi jättää lapsen ja perheen sekä muiden asianosaisten näkemykset toissijaisiksi, eikä lapsen kokemusta ja perheen elämään vaikuttavia keskeisiä tekijöitä pystytä riittävästi ottamaan huomioon. Palautetietoinen työskentely parhaimmillaan vahvistaa lapsen ja perheen asemaa lastensuojeluprosessissa sekä mahdollistaa työn jatkuvan kehittämisen.

13.3 Moniammatillisuus väylänä kohti kokonaisvaltaista palveluketjua 

Abstraktin kirjoittajat: Anna-Sofia Holappa, Pohjois-Savon hyvinvointialue, Mika Kiela, Pohjois-Savon hyvinvointialue; Aini Pehkonen, Itä-Suomen yliopisto & Pohjois-Savon hyvinvointialue 

Paljon sosiaali- ja terveyspalveluja käyttävien asiakkaiden tarpeet ovat yleensä yhdistelmä terveydellisiä, sosiaalisia ja erilaisiin elämäntilanteisiin kietoutuvia haasteita. Koska palvelutarve kohdistuu useimmiten terveydenhuoltoon, sosiaalihuollon merkitys palveluketjun sujuvuudelle voi jäädä vähälle huomiolle. Aiempi tutkimuskirjallisuus kuitenkin osoittaa, että sosiaalihuollon rooli – yhdessä terveyspalvelujen kanssa – on ratkaisevassa asemassa paljon palveluja käyttävien tehokkaassa tukemisessa.

Moniammatilliset toimintamallit ovat osoittaneet lupaavia tuloksia runsaan palvelukäytön hillitsemisessä sekä asiakkaiden palveluketjun kokonaisvaltaisessa koordinoimisessa. Integroivassa kirjallisuuskatsauksessa tarkastelimme, miten paljon palveluja käyttävät on eri tutkimuksissa määritelty, mitkä taustatekijät selittävät runsasta palvelukäyttöä ja millaisin toimintamallein siihen on pyritty vaikuttamaan. Lisäksi empiirisessä osuudessamme tarkastelimme rekisteriaineistoon perustuen, miten moniammatillinen interventio vaikuttaa sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöön ja palvelukäytön painopisteisiin.

Tutkimustuloksemme korostavat tarvetta vahvistaa sosiaali- ja terveydenhuollon integraatiota käytännön asiakastyössä. Runsas palvelukäyttö on harvoin yksinomaan terveydenhuollon ilmiö, ja moniammatilliset, sektorirajat ylittävät toimintamallit näyttävät lupaavilta palveluketjujen eheyttämisessä ja päällekkäisyyksien purkamisessa. Tuloksemme osoittavat, että palvelukäyttö ei vähene yhtenäisenä massana, vaan eri palveluluokissa tapahtuu erisuuntaisia muutoksia – tämä vahvistaa tarvetta tarkastella kokonaisuutta yli sektorirajojen.

Yhteenvetona voidaan todeta, että terveydenhuollon yksinään tarjoama näkökulma on riittämätön ja saattaa jopa ohittaa keskeisiä sosiaalihuollollisia tarpeita. Tutkimus tukee moniammatillisten, integroitujen palvelumallien kehittämistä, joissa sosiaalihuollolla on keskeinen rooli runsaan palvelukäytön ehkäisyssä ja asiakkaiden hyvinvoinnin tukemisessa. 

14.1 Mikrohistoria lähestymistapana kehitysvammahuollon laitoshistorian tutkimuksessa 

Abstraktin kirjoittaja: Essi Kurki, Itä-Suomen yliopisto 

Tarkastelen esityksessä mikrohistoriaa lähestymistapana sosiaalityön historian ja ennen kaikkea kehitysvammahuollon laitoshistorian tutkimuksessa. Kiinnostus teeman tarkasteluun syntyi vammaisuuden laitoshistoriaan keskittyvän väitöskirjatutkimukseni pohjalta. Sosiaalityön historia ja kehitysvammahuollon historia ovat linkittyneet toisiinsa. Sosiaalihuollon ja lastensuojelun edustajilla on ollut valtaa vaikuttaa kehitysvammaisuuden määrittelyyn ja siihen liitettyjen käsitysten muotoutumiseen, ja edelleen kehitysvammaisten ihmisten yhteiskunnalliseen asemaan.

Mikrohistoria kohdistaa katseen nimensä mukaisesti rajattuun tutkimuskohteeseen, jota analysoidaan yksityiskohtaisesti ja syväluotaavasti. Tarkastelun keskiössä ovat historian katkokset, poikkeavuudet ja hiljaisuudet. Valtavirtaisen historian suurten kertomusten sijaan mikrohistoria on kiinnostunut menneisyyden yksityiskohdista ja tekee näkyväksi yhteiskunnallisten muutosten ja ideologioiden vaikutuksia arjen tasolla. Yksityiskohtaisen tarkastelun keinoin pyritään ymmärtämään laajempia historian ilmiöitä ja tapahtumia. Lähestymistavan avulla tutkimus voi löytää uusia näkökulmia historian ja yhteiskunnan eri tasojen keskinäiseen vuoropuheluun.

Kehitysvammahuollon historiassa laitosten merkitys on korostunut etenkin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Laitokset ovat vaikuttaneet kokonaisten sukupolvien elämänkulkuun. Laitoshoidon tavoitteet ovat vaihdelleet eri aikoina opetuksesta ja normalisoinnista segregaatioon ja yhteiskunnan suojelemiseen. Laitoshuollon asiakirjat ovat tarjonneet runsaan ensikäden lähdemateriaalin kehitysvammaisuuden historian tutkimiseen, mikä on vaikuttanut kehitysvammaisuuden historiasta kerrottuun tarinaan tehden siitä instituutiokeskeisen. Asiakirjat on kirjattu henkilökunnan toimesta laitosten tarpeisiin ja jälkiä menneisyydestä onkin saatavilla lähinnä kohtaamisista viranomaisten kanssa. Vammaisuuden historian tutkimuksen osalta on peräänkuulutettu vammaisten ihmisten omien kokemusten huomioimisen tärkeyttä, mutta lähdeaineiston puute vaikeuttaa tällaisen tutkimuksen tekoa. 

Esityksessäni tarkastelen mikrohistoriaa lähestymistapana sosiaalityön historian moniäänisyyttä vahvistavaan tutkimukseen. Esitän, että mikrohistoria tarjoaa yhden vastauksen kehitysvammaisuuden laitoshistorian instituutiokeskeisyyden monipuolistamiseen. Suuntaamalla yksityiskohtaisen tarkastelun historian katkoksiin ja poikkeavuuksiin, on sen avulla mahdollista tavoittaa jälkiä ja johtolankoja myös laitosten asukkaita koskevista tarinoista.

14.2 Moniäänisyyden jäljillä: Naisvankien kirjeet sosiaalityön historian lähteinä 

Abstraktin kirjoittaja: Sari Mutka, Helsingin yliopisto 

Laadin sosiaalityön väitöskirjaa Helsingin yliopistossa Suomen Vankeusyhdistyksen työstä vapautuvien naisvankien parissa 1900-luvun alkupuoliskolla. Tarkastelen yhdistyksen huoltotyön menetelmiä sekä naisten toimijuutta vankilasta vapautumisen kynnyksellä. Aineistoni muodostuu Kriminaalihuoltoyhdistyksen arkistosta (1869–1989), erityisesti toimintakertomuksista, huoltoasiakirjoista ja naisvankien kirjoittamista kirjeistä. Tutkimus ajoittuu kirjeiden ajankohtaan, 1920–1950-luvuille. Aineiston perusteella selvitän, millaisia sosiaalisen kontrollin ja emansipatorisia toimenpiteitä Suomen Vankeusyhdistys toteutti naisvankeja kohtaan, sekä tutkin, millaisia narratiiveja naiset rakensivat elämästään kirjeissään.

Puheenvuorossani esittelen vapautuvien naisvankien kirjeitä sosiaalityön historiatutkimuksen lähteinä. Vankien aktit sisältävät pääosin vankilaviranomaisten ja Vankeusyhdistyksen jäsenten tuottamia dokumentteja, mutta kirjeet avaavat mahdollisuuden tavoittaa naisten oma ääni. Ne luovat aikalaiskuvaa työläisnaisten elämästä, asemasta ja selviytymisestä: mistä naiset päättivät kirjoittaa ja mistä vaieta? Millaisen position he rakensivat itselleen kirjeissään Vankeusyhdistykselle? Samalla kirjeet ovat performatiivisia – ne kirjoitettiin tiettyä tarkoitusta varten ja heijastavat sitä, millaisina naiset halusivat tai heidän odotettiin näyttäytyvän. Näin syntyy moniääninen arkisto, jossa viralliset dokumentit ja vankien omat tekstit käyvät vuoropuhelua.

Kirjeet tarjoavat tutkijalle ikkunan maailmaan, jota pelkät viranomaisten asiakirjat, raportit ja toimintakertomukset eivät tavoita. Niiden avulla voi tarkastella yhdistyksen ja vapautuvien naisten välisiä suhteita sekä naisten selviytymiskeinoja Suomessa. Naisvankien kirjeet paljastavat sekä yksilöllisiä että rakenteellisia näkökulmia, jotka rikastavat ymmärrystämme sosiaalityön historiasta. Kun kuulemme myös nämä äänet, näemme sosiaalityön historian uudessa valossa — monimutkaisempana, ristiriitaisempana ja ennen kaikkea inhimillisempänä.

14.3 Voiko historiantutkimus tavoittaa menneisyyden marginalisoitujen ihmisten ja ”sosiaalityön kohteiden” näkökulmia? 

Abstraktin kirjoittaja: Jenni Simola, Helsingin yliopisto 

Tässä esityksessä käsittelen väitöstutkimukseni teoreettis-metodologisia ratkaisuja, joilla olen pyrkinyt tavoittamaan erittäin marginalisoidussa asemassa eläneiden menneisyyden henkilöiden näkökulmaa soveltamalla sosiologi Dorothy E. Smithin ajattelua historialliseen tapaustutkimukseen, jossa on biografisen historiantutkimuksen aineksia.

Väitöskirjani on 1900-luvun alun Helsinkiin sijoittuva historiallinen tapaustutkimus, jossa tarkastelen neljän työläisnaisen elämäntilanteita ja vastarintaa heidän eläessään vuosia, jopa vuosikymmeniä, intensiivisen siveellisyystyön kohteina. Siveellisyystyöllä tarkoitan sellaista organisoitua, erityisesti yksilöihin kohdistettua toimintaa, jonka tarkoituksena oli estää riskissä olevia ajautumasta siveettömyyteen ja palauttaa siveettömiksi joutuneita takaisin yhteiskuntaan. Sitä toteutti viranomaisten ja kansalaistoimijoiden verkosto ja sen yksi osa oli irtolaiskontrolli. Arkistolähteisiin perustuvan tutkimuksen päähenkilöt olen valinnut irtolaisuuden perusteella annetuista työvankilatuomioista valittaneiden henkilöiden joukosta.

Tutkimukseni alussa havaitsin, että nämä naiset olivat paitsi intensiivisen institutionaalisen toiminnan kohteita, myös yhteiskunnallisen siveellisyyskeskustelun keskeisiä puheenaiheita. Halusin ymmärtää heidän elämäntilanteitaan sekä hyvin yksilöllisellä että yhteiskunnallisella tasolla. Samalla halusin kirjoittaa heistä kiinnittämättä heitä niihin moralistisiin kategorisointeihin, joiden ruumiillistumiksi heidät paitsi oman aikansa, myös monissa myöhemmissä keskusteluissa asetettiin.

Kuten sosiaalityön historiantutkimuksissa usein, myös tässä tutkimuksessa institutionaaliset toimijat ovat oleellisessa osassa. Tutkimuksen lähtökohtana ovat kuitenkin ne ihmiset, jotka ovat olleet sosiaalisen työn ja muiden yhteiskunnallisten toimenpiteiden kohteina. Tähän tutkimukseni ammentaa Smithin kehittämästä institutionaalisen etnografian tutkimusperinteestä, jossa tutkimus kohdistuu tietyn institutionaalisen järjestyksen tarkasteluun, ruumiillisten ihmisten ja institutionaalisen järjestyksen suhteisiin, joita ohjaavat ylipaikalliset hallinnan suhteet. Tutkimuksen alkupisteenä on abstraktioiden sijaan paikallinen toimintapaikka (standpoint), joka sijaitsee tutkimuksen kohteena olevan institutionaalisen järjestyksen sisällä ja on usein jollain tavalla toiseutettu. Tarkastelen siveellisyystyötä ja sen kykyä järjestää naisten elämäntilanteita neljän nimenomaisen naisen elämäntilanteista käsin. Esityksessä kuvaan, miten tämä johtoajatus on ohjannut tutkimuksen tehtävänasettelua, aineiston keräämisen prosessia ja analyysiä. 

14.4 ”Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteeseen nääntyy” –  Huono-osaisuus Minna Canthin novellissa Köyhää kansaa 

Abstraktin kirjoittaja: Tiina Göy, Itä-Suomen yliopisto 

Minna Canth oli kirjailija, kauppias, leski ja seitsemän lapsen äiti. Kirjoituksissaan hän otti kantaa aikansa eriarvoisuuden kysymyksiin, kuten naisten koulutusmahdollisuuksiin ja työväestön asemaan. Hän oli näkyvä ja itsenäisesti toimiva nainen aikana, jolloin naisen itsenäisen toimijuuden mahdollisuudet olivat rajatut. Työllään hän herätti huomiota, aiheutti keskustelua ja voimakastakin kritiikkiä, mutta myös sai aikaan konkreettisia muutoksia.  

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kertomuksen rakennemallin avulla huono-osaisuutta Canthin novellissa Köyhää kansaa. Rakennemalli on kehitetty suullisten kertomusten analysointiin, mutta sitä soveltamalla saan eroteltua novellin pää- ja alatarinat, ja pystyn tarkastelemaan niitä niiden kertomuksellisen muodon säilyttäen. Näin analyysi paljastaa niin kuvatut olosuhteet, tapahtumien käänteet kuin henkilöhahmojen pohdinnatkin. Selvitän tutkielmassani, kuinka huono-osaisuus novellissa ilmenee, miten huono-osaisuuteen pyritään vastaamaan ja millaisia selitysmalleja sille annetaan. 

Nykypäivänä huono-osaisuuteen vastaaminen on sosiaalityön tehtävä. 1800-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa huono-osaisuuteen pyrittiin vastaamaan esimerkiksi ruoanjakelupisteillä ja hätäaputöillä. Kuten novellissa, myös todellisessa elämässä tämä vastaaminen usein epäonnistui, ja 1800-luvun Suomea koettelivat monet merkittävät nälkäkriisit. Canthin kuvaus huono-osaisuuden ilmenemisestä, siihen vastaamisesta ja sitä selittävistä tekijöistä on monitasoista. Teos alkaa yksilön huono-osaisuuden kuvauksella, jossa äiti valvoo sairaan lapsensa ääressä perheen pimeässä ja kylmässä huoneessa. Kuvaus laajenee meso- ja makrotasoille, ja on laajimmillaan pohdinnassa siitä, onko köyhyys toisille määrätty osa ja eriarvoisuus väistämätöntä, vai ovatko ne asioita, jotka voisivat olla toisinkin, jos niin tahdottaisiin. Novellin tarkastelu osoittaa Canthin perehtyneisyyden, tarkkanäköisyyden jo oivaltavuuden. Teos on kirjoitettu Suomessa, jossa ei vielä tunneta käsitteitä hyvinvointivaltio, sosiaaliturva ja sosiaalityö. Se tarjoaa kurkistuksen siihen, mitä huono-osaisuus oli ja voisi olla ilman niitä. Samalla novellin monet keskeiset teemat ovat sosiaalityön arjessa ja tutkimuksessa yhä tuoreita ja ajankohtaisia

14.5 Lastensuojelun ammatillisuuden muutokset ja ammatilliset sukupolvet 

Abstraktin kirjoittaja: Sointu Vainionpää, Helsingin yliopisto 

Lastensuojelu, jolla on kasvatustieteellinen varhaispohja, kytkettiin ammatillisuuden alkuvaiheissa osaksi köyhäinhoitoa. Köyhäinhoitoon ja myöhemmin kehittyneeseen sosiaalityöhön liittämisellä oli seurauksensa lastensuojelun ammatillisuudelle ja sen on tunnistettu johtaneen lastensuojelun juridisoitumiseen. Samalla kasvatustieteellisten teorioiden osuus ammatissa väheni. Yhteiskunnassa vallalla olevat arvot ja muut yhteiskunnalliset tekijät ovat aina ohjanneet tehtyä työtä. Nykyisin lastensuojelun sosiaalityö kohdentuu vanhemmuuden tukemiseen ja lasten suojelutoimiin. Lastensuojelussa käytetään merkittävää julkista valtaa ja sen keinoin on kansallisen historian aikana puututtu voimakkaasti lasten ja perheiden elämään. Tämän vuoksi on yhteiskunnallisesti tärkeää tutkia, miten tehtävää työtä on ajan saatossa määritelty ja mistä lähtökohdista käsin ammattilaiset työtä tekevät.

Esitykseni pohjautuu väitöskirjatutkimukseeni. Väitöskirjassani pyrin määrittämään ja kuvaamaan lastensuojelun ammatillisia sukupolvia suomalaisen lastensuojelutyön historiassa itsenäistymisestä aina 2000-luvun alkuun saakka. Tutkimuksen teoreettinen kehys rakentuu konstruktionismiin ja sukupolviteorioille. Tavoitteena tutkimuksessa on syventää ymmärrystä lastensuojelun ammatillisuudesta sekä tuoda uusia näkökulmia ammatillisen kehityksen ja sen vaiheiden kriittiseen tarkasteluun.

Ammatillisuuden tarkastelussa merkityksellisinä tekijöinä tutkimuksessa ovat asiakkaat, työntekijät ja ammattilaisten koulutus. Näitä kolmea osa-aluetta tutkitaan omissa artikkeleissaan, joista jokainen käsittelee kansallista lastensuojelutyötä eri näkökulmasta. Ensimmäisessä artikkelissa tutkimuksen kohteena on asiakkaiden toimijuuden representaatiot ja niiden muotoutuminen toimintaa ohjaavissa lakiteksteissä. Toisessa artikkelissa tarkastellaan työntekijöitä ja heidän osaamisensa vaatimuksia ja kolmannessa artikkelissa tavoitteena on analysoida sosiaalityön koulutuksen tavoitteissa tapahtuneita muutoksia.

Tutkimuksessa hyödynnetään sekä sosiaalitieteellisiä että historiatieteellisiä lähestymistapoja. Aineistona käytetään lakitekstejä, niiden valmisteluaineistoja sekä muita arkistoaineistoja. Näin tutkimus tarjoaa laaja-alaisen näkökulman lastensuojelun ammatillisuuden muutoksiin eri vaiheissa. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää niin käytännön työn kuin koulutuksenkin kehittämisessä sekä työntekijöiden ammatillisen identiteetin vahvistumisessa.

14.6 Knowledge Transfer and Professional Formation: Finnish – Estonian Academic Relations in Social Work 

Abstraktin kirjoittajat: Riina Kiik, Norwegian University of Science and Technology; Reeli Sirotkina, Tallinn University; Annika Saar, Tallinn University 

The aim of this paper is to report on an ongoing history project focusing on social work knowledge and value transfer from Finland to Estonia from early 1990s to 2022. The influence of Finnish higher education institutions was important. Moreover, there were people who have been part of the development of social work in Estonia and whose influence on social work education has been particularly important. 
Finnish social work academics played a pioneering role in establishing social work as a discipline and profession in Estonia. However, there is limited research based knowledge about the interaction and collaboration between the Finnish and Estonian colleagues. The authors are part of this “common history”. Our presentation reflects the narratives of others, while also reconstructing the role of Finnish influence on social work in Estonia.
Our research aim was to explore the collaboration between the countries. Making sense of the past, present and future includes people telling stories. We have ten informants from both countries and our preliminary results offer insights into (1) the strong personal motivations of several people and their views of the social work as instruments of ”developmental democratic” processes; (2) Finnish academics showed the respect towards Estonian academics even though Estonian academics did not have knowledge about social work; and (3) much of what constituted social work knowledge in Estonia originated from Finland. Finnish lecturers, Finnish teaching materials, and Finnish-language textbooks played a central role, facilitated by the linguistic competence of some Estonian academics in Finnish. 

15.1 Neuvoteltu solidaarisuus nuorten arkiympäristöissä: kuuluminen, toiseus ja hierarkiat kadulla sekä verkossa

Abstraktin kirjoittajat: Annika Lehtonen, Maaro Niskanen, Elina Vaahensalo

Tässä puheenvuorossa esittelemme kolmea osatutkimusta, jotka käsittelevät solidaarisuutta nuorten kokemuksina sekä käytäntöinä heidän arkiympäristöissään. Osatutkimukset ovat toteutettu osana Solidariteetit käytäntöön – Nuorten arkiyhteisöt tunnustuksen lähteenä ja ehkäisevän sosiaalityön areenana (SoliPro) -hanketta. Tarkastelemme nuorten solidaarisuuksia katuympäristöissä ja verkottuneessa vuorovaikutuksessa, kysyen miten solidaarisuus rakentuu, tulee haastetuksi ja katkeaa nuorten arjessa sekä fyysisissä että digitaalisissa tiloissa.

Ensimmäinen osatutkimus sijoittuu Brasiliaan Salvadorin kaupunkiin, ja tarkastelee rikollisuuden ja väkivallan keskellä elävien nuorten solidaarisuuden kokemuksia. Tulokset avaavat, kuinka nuorten ristiriitaiset kuvaukset solidaarisuudesta tässä kontekstissa muotoutuivat jatkuvista arkipäiväisistä solidaarisuuden neuvotteluista. Läheissuhteidensa lisäksi nuoret ilmaisivat universaalia solidaarisuutta muita haavoittuvassa asemassa olevia nuoria kohtaan. Toinen osatutkimus käsittelee pääkaupunkiseudun katuympäristöissä viihtyvien nuorten solidaarisuuksia. Tutkimuksessa tarkastellaan miten nuoret kuvaavat kokemuksiaan solidaarisuudesta ja millaisina käytäntöinä solidaarisuus tai sen puute nuorten kuvauksissa ilmenee. Tutkimus lisää ymmärrystä nuorten katuympäristöissä tapahtuvan, usein kielteisenä leimatuvan porukoitumisen motiiveista sekä siitä, miten nuorten kokema solidaarisuus tai solidaarisuuden ulkopuolelle jääminen vaikuttaa nuoren kokemukseen omasta yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Kolmannessa osatutkimuksessa tarkastellaan, miten verkottunut vuorovaikutus nuorten suosimalla TikTok-videoalustalla muovaa solidaarisuuden edellytyksiä polarisaation ja toiseuttamisen keskellä. Tutkimus arvioi sosiaalisessa mediassa toteutuvia toiseuttavia käytäntöjä, alustan mahdollistamia hetkellisiä liittoumia sekä niiden merkitystä nuorten kuulumisen kokemuksille.

Osatutkimusten läpileikkaavien tulosten pohjalta esitämme, että solidaarisuus ei katoa näissä ympäristöissä, vaan muuttaa muotoaan: se on neuvoteltua, haavoittuvaa ja tilannesidonnaista. Nuorten arkiyhteisöissä tunnistettavat solidaarisuuden dynamiikat voivat toimia resurssina sosiaali- ja nuorisotyössä; ymmärtämällä sekä kadulla että verkossa rakentuvaa solidaarisuutta osallisuuden, ei vain riskien tai kontrollin, näkökulmasta voidaan kehittää käytäntöjä, jotka tukevat nuorten hyvinvointia ja kuulumisen kokemuksia yhteiskunnassa.

15.2 CV kunnossa ja haku päällä – Pitkäaikaistyöttömät nuoret aikuiset ja yhteiskunnan solidaarisuus

Kirjoittaja: Mirja Määttä, Juvenia, Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu

Nuoret aikuiset, jotka eivät ole työllistyneet vuosikausiin, ovat usein kiertäneet yhteiskunnan työllistymistä edistävät palvelut tarkkaan. On nuorten työpajoja, rekry-yritysten listoja, työkokeiluja, täydennyskoulutuksia, palkkatukitöitä, kuntouttavaa työtoimintaa ja työllistymistä edistävän monialaisen yhteispalvelun (TYPin) arviointeja ja tukea. CV voi olla viimeisen päälle viilattu, kunnosta ja mielialasta pidetään huolta, työtä haetaan aktiivisesti, täytetään työnhakuvelvoitteet, mutta asia ei vain edisty. Nuorille suunnatuista palveluista on jo tiputtu iän myötä pois.

Tässä esityksessä tarkastellaan laadullisen seurantatutkimukseen osallistuneiden nuorten aikuisten elämänkulkua ja kokemuksia työmarkkinoiden reunoilla. Työttömät voidaan yhteiskunnassa nähdä työvoimareservinä, joiden tehtävänä on olla valmiina, mikäli työmarkkinat myönteisen talouskehityksen myötä avautuvat ja tarvitsevat heitä. Pitkittyneeseen työttömyyteen liittyy usein taloudellisten vaikeuksien lisäksi yksilöä syyllistävä paine ja stigma. Kysyn esityksessäni, miten nuoret aikuiset vastaavat heikkoon työllisyystilanteeseen, yhteiskunnan ja omaansa. Millaisena he näkevät yhteiskunnan, sen palvelut ja tuen? Mitä he siinä korjaisivat? Ja lopuksi pohdin, mitä yhteiskunnan ja sosiaalityönkin solidaarisuus heidän kohdallaan voisi olla.

15.3 Sijaishuollosta itsenäistyvien nuorten näkemyksiä tunnustussuhteista auttamisinstituutioissa

Abstraktin kirjoittajat: Tarja Vierula, Tampereen yliopisto, Saara Saukkola, Tampereen yliopisto

Täysi-ikäisen nuoren siirtyminen lastensuojelun sijaishuollosta itsenäisempään elämänvaiheeseen ja jälkihuollon tuen piiriin on sekä yksilöllisesti että ajallisesti vaihteleva henkilökohtainen prosessi. Prosessin sujuvuuteen vaikuttavat nuoren aiemmat kokemukset lastensuojelusta ja muista auttajatahoista. Näistä lähtökohdista juontuu kiinnostuksemme siihen, miten lasten ja nuorten tunnustaminen toteutuu heidän auttamiseensa tarkoitetuissa instituutioissa.

Tunnustussuhdeteorioissa on keskeistä, miten tulemme tunnustetuiksi erilaisissa vuorovaikutustilanteissa emotionaalisesti yksilöinä, sosiaalisesti osana erilaisia yhteisöjä sekä oikeudellisesti osana yhteiskuntaa. Emotionaalinen tunnustaminen, kuten vastavuoroinen ja tukea antava suhde sosiaalityön ammattilaiseen tai sijaisvanhempaan on erityisen tärkeä niille lapsille ja nuorille, joilta puuttuu oma tukiverkosto. Koska lapsen ja nuoren sijoittamisella laitokseen, sijaisperheeseen tai perhekotiin tavoitellaan heille parempaa elin- ja kasvuympäristöä, myös sosiaalisen tunnustamisen toteutumista voidaan pitää heille erityisen merkityksellisenä. Lasten ja nuorten tulee saada osakseen sosiaalista arvostusta sekä nähdä erilaisissa yhteisöissä itsensä ja omat piirteensä positiivisessa valossa. Lisäksi lasten ja nuorten oikeudelliseen tunnustamiseen eli oikeuteen tulla nähdyiksi muiden kanssa samanarvoisina tulee kiinnittää erityistä huomiota, koska huostaanotolla ja sijoituksella on puututtu yksityisinä pidettäviin perhesuhteisiin ja määritelty niitä uudelleen.

Tarkastelemme esityksessämme, miten emotionaalinen, sosiaalinen ja oikeudellinen tunnustaminen realisoituvat jälkihuollon palveluiden piirissä olevien nuoren kertomina yksilö-, yhteisö- ja yhteiskuntatasoihin linkittyvinä kokemuksina. Olemme analysoineet kahden nuoren kymmentä yksilöhaastattelua temaattisella luennalla ja teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Teoreettismetodologisesti tarkastelumme pohjautuu tunnustussuhdeteorioiden keskeisiin ajatuksiin.

Sen selvittämisellä, miten nuoret tulevat tunnustetuiksi heille suunnatuissa auttamisinstituutioissa, on mahdollista tuoda näkyviin sekä toimivia että toimimattomia yksilö-, yhteisö- ja yhteiskunnallisen tason käytäntöjä ja rakenteita. Tämä mahdollistaa niin nuoret kuin ammattilaiset paremmin tunnustavien palveluiden kehittämisen inhimillisesti ja taloudellisesti vaikuttavampaan suuntaan.

15.4. Aikuissosiaalityö toimijuuden ja tunnustamisen rihmastossa

Abstraktin kirjoittaja: Marja Hekkala, Tampereen yliopisto

Tunnustaminen tarkoittaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelua ja toteuttamista yksilöiden, yhteisöiden ja yhteiskunnan erilaisissa tunnustussuhteissa. Tunnustamista ilmentävät ensinnäkin historialliseen aikaan sidotut oikeana pidettyyn kohteluun liittyvät odotukset ja lupaukset, toiseksi huolenpitoa, kunnioitusta ja solidaarisuutta osoittavat teot, sekä kolmanneksi tunnustusvaatimusten esittäminen eli konfliktit ja kamppailu paremmasta tunnustuksesta. Tunnustusteoreettisessa tarkastelussa sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei tarkoita vain resurssien uudelleenjakoa vaan myös erilaisissa asemissa ja elämäntilanteissa olevien ihmisten tiedon kunnioittamista ja kaikenlaisen nöyryytyksen välttämistä.

Sosiaalityö on aivan varhaisimmista vaiheistaan asti ollut merkittävä yhteiskuntien tunnustuskäytäntö, jossa tarkastellaan ja ratkaistaan yksilöiden ja heitä ympäröivien olosuhteiden välisiä sosiaalisen alueen ongelmia. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että sosiaalityö tunnistaisi riittävästi omassa toiminnassaan niitä käytäntöjä, jotka ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta. Sekään ei ole automaattista, että sosiaalityössä havaitut ja todistetut epäoikeudenmukaisuudet päätyisivät julkiseen keskusteluun sellaisiksi poliittisiksi kysymyksiksi, joissa myötämielisyys ihmisyyden moninaisuutta kohtaan ohjaisi asiasta käytävää keskustelua ja päätöksentekoa.

Esityksessäni tarkastelen teoreettisesti ja empiirisin esimerkein aikuissosiaalityön mahdollisuuksia tunnustavaan toimijuuteen lukemattomista suhdeketjuista muodostuvassa rihmastossa. Noissa suhdeketjuissa tieto, ideat, ihmiset ja valta kytkeytyvät toisiinsa. Yhteiskunta on perinteisesti nähty hierarkkisina valtakäytäntöinä, mutta rihmasto yhteiskunnan kuvana, prosessina ja tietoteoriana selittää myös vakiintuneiden hierarkkisten käytäntöjen murtumista ja muuttamista. Muutoksen mekanismeina toimivat unelmointi, vastarinta, vastapuhe ja tietovallan jakamisen prosessit. Siten rihmasto on solidaarinen kamppailuiden ja konfliktien areena, joka mahdollistaa niin väärintunnustettujen ja tunnustusloukkauksia kokeneiden ihmisten vaatimukset oikeudenmukaisuudesta kuin täydempää tunnustusta ilmentävät sosiaaliturvaa toimeenpanevat tunnustusteot.

16.1 Rakenteellinen sosiaalityö hyvinvointialueilla

Abstraktin kirjoittajat: Tuomo Kokkonen, Jyväskylän yliopisto, Sini Pallasvuo, Jyväskylän yliopisto

Esitys tarkastelee rakenteellisen sosiaalityön tilannetta vuoden 2025 puolivälissä tehtyjen rakenteellisen sosiaalityön asiantuntijoiden haastattelujen perusteella. Aineisto koostuu 20 hyvinvointialueelta olevan 24 asiantuntijan haastattelusta. Haastattelut toteutettiin pääosin ryhmähaastatteluina. Ne käsittelivät rakenteellisen sosiaalityön yleistilannetta, sosiaalista raportointia sekä asiantuntijoiden näkemyksiä rakenteellisen sosiaalityön tulevaisuudesta. Haastattelut ovat osa Osallisuutta vahvistava rakenteellinen sosiaalityö -hankkeen (ORAS) aineistoa.

Aineisto avaa kiinnostavan näköalan siihen, miten THL:n koordinoima kansallinen RRP-kehittämishanke sekä hyvinvointialueiden käynnistyminen ovat vaikuttaneet rakenteelliseen sosiaalityöhön. THL:n kehitystyön tavoitteena on ollut yhtenäistää rakenteellisen sosiaalityön käytäntöjä erityisesti kansallisessa tiedontuotannossa. Haastatteluissa tuli selvästi esiin myös THL:n kaksoisrooli, joka on yhtäällä antanut suuntaa ja näkyvyyttä rakenteellisen sosiaalityön käynnistymiselle hyvinvointialueilla, mutta toisaalta rajannut rakenteellista sosiaalityötä tietotyöhön.

Sosiaalinen raportointi on erityisesti korostunut hyvinvointialueiden rakenteellisen sosiaalityön kansallisessa kehittämisessä. Haastattelujen perusteella voidaan jopa sanoa, että vaikka sosiaalihuoltolain mukaan tiedontuotanto on vain yksi osa rakenteellista sosiaalityötä, on rakenteellinen sosiaalityö paikoin supistunut pelkäksi sosiaaliseksi raportoinniksi. Sosiaalista raportointia on myös tyypillisesti kehitetty varsin viranomaiskeskeisesti ja asukkailta suljettuja havaintolomakkeita hyödyntäen. Sosiaalisen raportoinnin päälinja on siten paitsi kansallista yhtenäisyyttä tavoitteleva, niin myös viranomaiskeskeinen.

Kriittisesti voidaan arvioida, että kansallinen kehittäminen on sosiaalisen raportoinnin korostamisen kautta asemoinut rakenteellista sosiaalityötä sosiaalipoliittista päätöksentekoa palvelevaksi tiedontuotannon muodoksi. Haastatteluissa tuotiin kuitenkin esille se, että resurssien salliessa sosiaalista raportointia on paikallisin päätöksin mahdollista kehittää suuntaan, jossa se tuo hyvinvointialueiden päätöksentekoon sellaista tietoa paikallisista sosiaalisista oloista, joka muuten jäisi vaille huomiota. Muutamilla hyvinvointialueilla tehtiinkin kansallisesti yhtenäisen tiedontuotannon ohella myös erityisesti korostuneisiin sosiaalisiin ongelmiin syvällisesti paneutuvia raportteja (esim. asunnottomuus).

16.2 Tietojohtaminen sosiaalihuollossa 

Abstraktin kirjoittaja: Santra Ruonakangas, Jyväskylän yliopisto

Väitöskirjassani tarkastelen sitä, miten rakenteellinen sosiaalityö jäsentyy osana hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveyspalveluiden tietojohtamista. Tietojohtaminen on nostettu hyvinvointialueiden yhdeksi toiminnan onnistumisen edellytykseksi ja sen kehittämistä on tuettu kansallisesti. Myös rakenteellisen sosiaalityön integroitumista hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveydenhuollon toiminnalliseen kokonaisuuteen ohjataan kansallisesti. Tutkimustieto on tarpeen, sillä akateemista tutkimusta sosiaalihuollon tietojohtamisesta ja rakenteellisesta sosiaalityöstä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin on tehty vain vähän.

Sosiaalityön tutkimuksen päivien puheenvuorossani esittelen pohjoismaihin ja julkiselle sektorille rajatun integratiivisen kirjallisuuskatsauksen alustavia tuloksia. Tutkin sitä, miten aiempi tutkimus jäsentää sosiaalihuollon tietojohtamista sekä siihen liittyviä tavoitteita, tietoa ja kehittämistarpeita. Aineisto koostuu seitsemästä suomalaisesta vertaisarvioidusta artikkelista, jotka on julkaistu vuosina 2009–2024. Analyysi toteutettiin reflektiivisen temaattisen analyysin avulla.

Aineistossa sosiaalihuollon tietojohtaminen jäsentyy osana julkisen sektorin sosiaali- ja terveydenhuollon tietojohtamisen kokonaisuutta. Alustavat tulokset viittaavat siihen, että julkisen sektorin tietojohtaminen painottuu teknis-rationaaliseen päätöksentekoon, kun taas dialogiin perustuva uuden tiedon luominen saa vähäisemmän painoarvon. Tiedontuotannossa painottuu määrällinen tieto, mikä voi rajoittaa kokemustiedon hyödyntämistä. Aineistossa korostetaan sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistä tietoa, mutta sosiaalihuollon alakohtainen tieto jää näkymättömäksi. Palveluiden vaikuttavuustavoitteet painottavat taloudellista tehokkuutta ja asiakasarvon näkökulma jää vähäiseksi. Alustavien tulosten perusteella näyttää siltä, että tietojohtamisen koko potentiaalin hyödyntäminen edellyttäisi nykyistä laaja-alaisempaa tietojohtamisen orientaatiota.

16.3 Sosiaalityöntekijöiden ammattiroolissaan toteuttama yhteiskunnallinen vaikuttaminen 

Abstraktin kirjoittaja: Sanni Salonen, Turun yliopisto

Yhteiskunnallisella vaikuttamisella viitataan toimintaan, jolla pyritään muuttamaan tai säilyttämään yhteiskunnassa vallalla olevia asioita joko paikallisella, kansallisella tai kansainvälisellä tasolla. Sosiaalityössä yhteiskunnallinen vaikuttaminen kytkeytyy osaksi lakisääteistä rakenteellista sosiaalityötä, johon sisältyvät tavoitteelliset toimet ja toimenpide-ehdotukset sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseksi ja korjaamiseksi. Aiemman tutkimuksen nojalla suomalaisten sosiaalityöntekijöiden toteuttamassa rakenteellisessa sosiaalityössä yhteiskunnallisen vaikuttamisen rooli vaikuttaa kuitenkin jäävän marginaaliin ja enemmänkin sosiaalityöntekijöiden vapaa-ajallaan toteuttamaksi “harrastukseksi”.

Tässä esityksessä tarkastelen sosiaalityöntekijöiden ammattiroolissaan toteuttamia yhteiskunnallisen vaikuttamisen tekoja. Tarkasteluni kohdistuu sellaisiin sosiaalityöntekijöihin, jotka kokevat yhteiskunnallisen vaikuttamisen merkitykselliseksi osaksi omaa elämäänsä ja ovat toteuttaneet sitä aktiivisesti. Tutkimuksessa käytettävä haastatteluaineisto on kerätty syksyllä 2025 ja koostuu seitsemäntoista laillistetun sosiaalityöntekijän haastattelusta. Haastateltavilla oli kaikilla työkokemusta sosiaalityön asiakastyöstä ja osalla lisäksi sosiaalityön opetus-, tutkimus- ja/tai kehittämistehtävistä.

Jäsennän aineistoa teorialähtöisesti sosiaalityöntekijöiden ammattiroolissa tapahtuvan yhteiskunnallisen vaikuttamisen reittien viitekehyksen avulla: käytäntöpolitiikka, katutason poliittinen osallistuminen, ammatillisten järjestöjen kautta toteutettu vaikuttaminen ja akateeminen poliittinen osallistuminen. Alustavien tulosten pohjalta yhteiskunnallisen vaikuttamisen saralla aktiiviset sosiaalityöntekijät ovat toteuttaneet ammattiroolissaan monipuolisesti erilaisia yhteiskunnallisen vaikuttamisen tekoja ja toivovat voivansa toteuttaa niitä työssään vielä aktiivisemmin. Sosiaalityöntekijät ovat myös pyrkineet valtaistamaan asiakkaittaan mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä toteuttamaan vaikuttamistekoja heidän kanssaan. Sosiaalityöntekijöiden vaikuttamistekoja haastavat useat organisatorisiin rakenteisiin liittyvät tekijät sekä esimerkiksi osaamisvajeet. Vaikuttamistekoihin puolestaan kannustavat muun muassa siihen koettu vahva sisäinen motivaatio ja mahdollisuudet toteuttaa vaikuttamista yhdessä samanhenkisten kollegoiden kanssa.

16.4 Osallisuuden lupaus ja arjen realiteetit: vaikuttamistoimielinten asema hyvinvointialueilla

Abstraktin kirjoittaja: Niina Rantamaki, Jyväskylän yliopisto, Kokkolan yliopistokeskus Chydenius

Hyvinvointialueiden lakisääteiset vaikuttamistoimielimet – vammais- ja vanhusneuvostot sekä nuorisovaltuustot – on perustettu vahvistamaan asukkaiden ja palvelujen käyttäjien osallisuutta sosiaali- ja terveyspalveluissa. Ne edustavat institutionaalista, edustuksellista demokratiaa täydentävää osallistuvan ja deliberatiivisen demokratian muotoa. Käytännössä toimielimillä on kaksijakoinen rooli: Yhtäältä ne tarjoavat kanavan, jonka kautta asukkaat ja palvelunkäyttäjät voivat tuoda esiin tarpeitaan, kokemuksiaan ja kehittämisehdotuksiaan. Toisaalta ne lisäävät hallinnon legitimiteettiä ja edistävät päätöksenteon inklusiivisuutta tarjoamalla konkreettisia osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia.

Rakenteellisen sosiaalityön näkökulmasta vaikuttamistoimielinten toimintaan sisältyy potentiaalia arjen ongelmien politisoimiseen. Yksittäisistä kokemuksista voidaan muodostaa kollektiivisia kysymyksiä, jotka tekevät näkyviksi palvelujärjestelmän epäkohtia ja haastavat vallitsevia toimintatapoja. Toimielimet voivat näin tuottaa tietoa, joka tukee sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän uudistamista.

Puheenvuorossani tarkastelen, millaista osallisuutta hyvinvointialueilla toimivat vaikuttamistoimielimet tuottavat ja millaiset mahdollisuudet niillä on käynnistää muutokseen tähtäävää keskustelua tärkeinä pitämistään asioista. Esitykseni pohjautuu ORAS-tutkimushankkeen (Osallisuutta vahvistava rakenteellinen sosiaalityö) kansalais- ja asiakasosallisuuden lakisääteisiin käytäntöihin keskittyvän työpaketin tuloksiin. Tutkimusaineiston muodostavat viidellä hyvinvointialueella toteutetut vanhus- ja vammaisneuvostojen puheenjohtajien parihaastattelut (n=10) sekä neuvostojen pöytäkirjat. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmin.

Alustavien tulosten mukaan vaikuttamistoimielimet hahmottavat itsensä ensisijaisesti asiantuntijoiksi, joiden tehtävä on tarjota päättäjille tietoa siitä, millaiset ratkaisut ovat tarkoituksenmukaisia. Vanhus- ja vammaisneuvostojen ensimmäistä toimikautta on leimannut pyrkimys vakiinnuttaa niiden asema osana hyvinvointialueen päätöksentekojärjestelmää, eikä laajempaan osallisuustyöhön ole ollut riittävästi aikaa tai resursseja. Myös mahdollisuudet vaikuttaa päätöksiin ovat jääneet rajallisiksi, ja toiminta on painottunut esitettyihin lausuntopyyntöihin vastaamiseen. Kokonaisuutena vaikuttamistoimielinten kyky nostaa esiin omia teemojaan näyttää olevan vahvasti riippuvainen siitä, millaiset henkilökohtaiset suhteet neuvostojen jäsenillä on poliittisiin päättäjiin ja johtaviin viranhaltijoihin.

17.1 Sosiaalityön tietoperustan vahvistaminen rikostaustaisten asiakkaiden kanssa tehtävässä työssä 

Abstraktin pääkirjoittaja: Anna Pekkarinen, Sisä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus 

Muut kirjoittajat: Elina Perkiö, Pirkanmaan hyvinvointialue  

Rikos- ja vankierityinen sosiaalityö on tunnistettu yhdeksi keskeisimmäksi aikuissosiaalityön erityisasiantuntijuutta vaativaksi osa-alueeksi. Ammatillisen kokemustiedon ja asiakkailta saadun palautteen perusteella on todettu, etteivät perinteiset sosiaalityön ammatilliset käytännöt tavoita vankilasta vapautuvia henkilöitä tai pysty vastaamaan riittävällä tavalla heidän tarpeisiinsa. Pirkanmaan hyvinvointialueella on sosiaalisen raportoinnin avulla kerätty ja systematisoitu sosiaalityön tietoa, joka havainnollistaa tilannetta ja havaittuja kehittämistarpeita hyvin. Ilman asuntoa vankilasta vapautumisen on havaittu olevan yleistä sekä altistavan terveysriskeille ja uusintarikollisuudelle. Erityisesti ilmiön kompleksisuus ja asiakkaiden monimuotoiset ja kerrostuvat tuen tarpeet edellyttävät työkäytäntöjen systematisointia ja tietoperustan vahvistamista. Esityksessämme tarkastelemme käynnistyvää Sisä-Suomen yhteistyöalueen kehittämisprosessia, jonka tavoitteena on muodostaa rikos- ja vankierityiselle sosiaalityölle jäsennelty ohjelmateoria.

Prosessissa hyödynnetään ohjelmateoreettista lähestymistapaa, jonka avulla pyritään eksplikoimaan intervention taustalla olevat oletukset ja logiikka. Ohjelmateorian rakentaminen ei tässä yhteydessä tarkoita vain toimintamallin kuvaamista, vaan hypoteesien muodostamista: mikä toimii, keiden kohdalla, millaisiin tarpeisiin ja missä olosuhteissa. Tarkoituksena on systematisoida ja koota parasta mahdollista käytettävissä olevaa tietoa vankilasta vapautuneiden ja vapautuvien kanssa tehtävästä sosiaalityöstä yhdistellen ammatillisesti vahvistettua kokemustietoa ja tutkimustietoa. Ohjelmateoriatyö on yhteiskunnallisesti ajankohtaista: esimerkiksi käynnissä olevassa sosiaalihuollon arviointi- ja suositustoiminnan selvityksessä ei havaittu yhtäkään sosiaalihuoltoa koskevaa näyttöön perustuvaa ohjetta, vaikka tällaisten ohjeiden tavoitteena on tukea ammattilaisten työtä organisaatioiden tasoilla kokoamalla systemaattisesti paras saatavilla oleva tieto.

Työskentelyssä tunnistetaan ja määritellään työn ydinelementit, keskeiset periaatteet ja reunaehdot, jotka muodostavat pohjan vaikuttavalle ja eettiselle asiakastyölle. Prosessin tavoitteena on siirtyä implisiittisestä hiljaisesta tiedosta kohti eksplisiittistä, jaettua ymmärrystä ja tiedonmuodostusta, jotka mahdollistavat työn laadun arvioinnin ja ammatillisten käytäntöjen systematisoidun kehittymisen. Kehittämistyö vastaa suoraan rakenteellisen sosiaalityön esiin nostamaan tarpeeseen palvelujärjestelmän eheyttämisestä ja erityisosaamista vaativien ilmiöiden paremmasta hallinnasta.

17.2 Sosiaalipalvelujen tarjoama erityinen tuki vankilasta vapautuvan desistanssin tukena  

Abstraktin pääkirjoittaja: Katja Surakka, Itä-Suomen yliopisto 

Väitöskirjatutkimuksessani tutkin miten erityisen tuen tarve määrittyy vankilasta vapautuneen vangin kontekstissa työikäisten sosiaalipalveluiden asiakasprosessissa. Tutkin myös mitä ovat ne erityisen tuen palvelut työikäisten sosiaalipalveluissa, mitkä tukevat vankilasta vapautuneen desistanssia ja miten sosiaalipalveluilla voidaan tukea oikea-aikaisesti asiakkaan desistanssiprosessin etenemistä. Tutkin työikäisten sosiaalipalveluja erityisen tuen ja vankilasta vapautuneen henkilön desistanssin näkökulmasta. Lähtökohtana tutkimukselle on Oikeusministeriön työryhmän vuonna 2021 tehdyt suositukset yhteistyöstä ja suunnitelmien yhteensovittamisesta Rikosseuraamuslaitoksen ja työikäisten sosiaalipalveluiden välillä (ks. Piispa & Lind, 2021). 

Haen tutkimuksellani vastauksia seuraaviin kysymyksiin: 
Miten erityisen tuen tarve määrittyy vankilasta vapautuneen vangin kontekstissa työikäisten sosiaalipalvelujen asiakasprosessissa?
Mitä ovat ne erityisen tuen palvelut työikäisten sosiaalipalveluissa, mitkä tukevat vankilasta vapautuneen vangin desistanssia? 
Miten sosiaalipalveluilla voidaan tukea oikea-aikaisesti asiakkaan desistanssiprosessin etenemistä?  

Tutkimuksellani tuotan tieteellistä tietoa ja yhteistä ymmärrystä vapautuvien vankien erityisen tuen tarpeen -käsitteen määrittelystä ja työikäisten sosiaalipalveluiden desistanssia tukevista palveluista. Erityisen tuen tarpeen määrittely on merkityksellistä tietoa vankilasta vapautuvan asiakasryhmän tarpeiden tunnistamiseksi ja heidän palvelujensa järjestämiseksi. 

Tavoitteena on lisätä tietoa siitä, miten ja millä työikäisten sosiaalipalveluilla voidaan tukea asiakasta tämän rikoskierteestä irrottautumiseksi. Tavoitteena on lisätä tietoisuutta ja saada aikaan konkreettista muutosta, jotta vankilasta vapautuvien vankien palvelut ja verkostojen yhteistyö voivat rakentua yhteensovitetuksi kokonaisuudeksi ja vapautuvan vangin desistanssia tukevaksi prosessiksi. 

Tutkimukseni aineistona ovat Rikosseuraamuslaitokselta Pohjois-Savon Työikäisten sosiaalipalveluihin tehdyt sosiaalihuoltolain mukaiset ilmoitukset, yhteydenotot viranomaisiin ja hakemukset sosiaalipalveluihin sekä em. perusteella sosiaalipalveluissa tehdyt palvelutarpeen arvioinnit ja asiakassuunnitelmat aj. 2018–2025. Toisena aineistona on Pohjois-Savon Työikäisten sosiaalipalveluissa asiakkuudessa olevien vapautuneiden vankien haastattelut. 

17.3 Vanhemman vankeus ja palvelupolut – tuki lapsille ja perheille?  

Abstraktin pääkirjoittaja: Rosi Enroos, Tampereen yliopisto 

Muut kirjoittajat: Tiina Malin, Tampereen yliopisto; Jenni Repo, Tampereen yliopisto 

Vankeuden yhteydessä palveluja ja niiden toimivuutta tarkastellaan yleensä vangin näkökulmasta sekä tutkimuksessa että käytännön työssä. Aiemman tutkimuksen perusteella kuitenkin tiedetään, että vankien lapset ja kotona oleva vanhempi voivat olla yhtä lailla tuen tarpeessa mutta jäävät näkymättömiin palvelujärjestelmässä. On tärkeää kehittää tukea ja tutkimukseen perustuvia palvelupolkuja lasten oikeuksien ja tarpeiden näkökulmasta myös perheelle. 

Palvelupolku tarkoittaa jäsenneltyä prosessien kokonaisuutta, jossa kohderyhmään kuuluvat lapset ja perheet tunnistetaan eri palveluissa, heidän tilanteensa arvioidaan ja tarvittaessa ohjataan tarkoituksenmukaisen tuen piiriin. Vaikka lainsäädäntö velvoittaa vankien lasten tilanteen selvittämiseen, tutkimuksemme perusteella käytännöissä on kriittisiä nivelvaiheita, jonka vuoksi arviointi ja tuki voi olla sattumanvaraista. On esimerkiksi epätietoisuutta siitä, miten Rikosseuraamuslaitoksen ilmoitusvelvollisuus lapsesta toteutuu silloin, kun vanhempi on aloittamassa vankeusrangaistustaan (SHL 35 § ja 44 §). Vastaavasti hyvinvointialueilla vanhemman vankeuden vaikutuksia lapsen tilanteeseen tunnistetaan sattumanvaraisesti, jolloin lasten ja perheiden tilanteen arviointi voi jäädä tekemättä. Havainto on merkittävä lasten ja perheiden kannalta mutta myös yhteiskuntapoliittisesti lasten oikeuksien näkökulmasta. 

Puheenvuoro perustuu Lapset ja vanhemmuus vankilan varjossa -tutkimushankkeeseen, jossa kehitetään tutkimusperustaisia palvelupolkuja erityisesti Pirkanmaan hyvinvointialueella. Tarkastelemme tutkimuksessa esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä siitä, milloin ja millaisen tiedon pohjalta lapsen ajatellaan voivan saada sosiaalihuolto- tai lastensuojelulain mukaisia palveluita. Palvelupolkujen kehittäminen tarkoittaa myös eri toimijoiden (Rikosseuraamuslaitos, sosiaalipalvelut, järjestöt) yhteistyön vahvistamista. 

17.4 Palvelut ja palvelutarpeet rikoksia tehneiden nuorten ja heidän perheidensä tarinoissa  

Abstraktin pääkirjoittaja: Annika Hokkanen, Kuntoutussäätiö / Tampereen yliopisto 

Rikoksia tekevät nuoret ovat sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden, nuorisopalveluiden että rangaistuksen täytäntöönpanon asiakkaita. Tutkimusten mukaan nuoria rikosten tekijöitä tulisi ensisijaisesti auttaa sosiaalipalveluiden keinoin, eikä rangaistuksin (esim. Thorpe ym. 2024). Rikoksia tehnyt nuori ei kuitenkaan aina pääse sosiaalipalveluiden asiakkaaksi tai avun saaminen voi viivästyä (Korhonen 2022; Haikkola ym. 2019). Rikoksia tekevien nuorten ja heidän perheidensä tilanteen kokonaisuuden ymmärtämiseksi sekä oikeanlaisten palveluiden kehittämiseksi tarvitaan eri tieteenaloja ja näkökulmia yhdistävää tutkimusta. 

Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää minkälaiset palvelut vastaavat rikoksia tehneiden nuorten ja heidän perheidensä tarpeisiin. Tutkimus pohjautuu laadullisiin haastatteluaineistoihin, joita on kerätty 1) nuorena rikoksia tehneiltä, 2) heidän perheenjäseniltänsä sekä 3) nuorten kanssa työskenteleviltä ammattilaisilta. Tutkimusaineistoja analysoidaan laadullisin menetelmin muun muassa narratiivista lähestymistapaa hyödyntäen (esim. Sandberg 2022) sekä tehdään eri haastatteluaineistojen triangulointia (esim. Vilkka 2021) eri näkökulmien huomioimiseksi. 

Tutkimus havainnollistaa, kuinka rikoksia tehneet nuoret ja heidän perheensä ovat erityisen haavoittuvassa asemassa. Heidän palvelutarpeensa näyttäytyvät moninaisina sekä kasautuneina. Rikoksia tehneiden nuorten taustalla voi olla turvattomuuden kokemuksia lapsuuden perheessä, oppimisen ja keskittymisen haasteita koulussa, ongelmia vertaissuhteissa sekä varhaisessa vaiheessa alkanutta päihteiden käyttöä. Rikoksia tehneet nuoret, heidän perheenjäsenensä ja ammattilaiset kertovat erilaisista palveluiden haasteista, kuten palveluiden puutteista (mm. ei kohderyhmälle suunnattuja palveluita) ja katkeamisista (mm. erilaiset nivelvaiheet) sekä ei saavutettavista palveluista (mm. sosiaalinen kuntoutus). Erilaiset negatiiviset palvelukokemukset näyttävät herättävän rikoksia tehneissä nuorissa viranomaisvastaisuutta ja julkiset palvelut näyttävät vähemmän merkittäviltä suhteessa järjestöjen sekä vertaisten tarjoamaan tukeen. Myös perheenjäsenten kertomuksissa korostuu heille suunnattujen palveluiden puutteet sekä järjestöiltä ja vertaisilta saatu tuki ja apu. Merkityksellisiä tekijöitä palveluissa näyttäisivät olevan luottamuksen rakentaminen nuoreen, nuorilähtöisyys, rinnalla kulkeminen sekä palveluihin saattaminen. 

17.5 Kohti eettisesti kestävää puuttumista: Sosiaalityö ja alaikäisten tietoverkkorikokset 

Abstraktin pääkirjoittaja: Miika Immonen, Itä-Suomen yliopisto 

Alaikäisten tekemät tietoverkkorikokset (esim. tietomurrot ja palvelunestohyökkäykset) haastavat sosiaalityötä, koska ilmiö on usein piilossa lapsen arjessa toimivien aikuisten havainnoilta ja vastuu jakautuu kodin, koulun, nuorisotyön, lastensuojelun ja rikosoikeusjärjestelmän kesken. Keskeinen lisähaaste on, että osa näistä ei ole sosiaalityön tai muun palvelujärjestelmän asiakkuudessa, vaan edustaa ei‑perinteistä riskiprofiilia. Heillä on korkea tietotekninen osaaminen, matala rikollisen käyttäytymisen näkyvyys ja arjessa “hyvä” toimintakyky. Tämä nostaa esiin eettisen kysymyksen siitä, ketkä tunnistetaan ja ketkä jäävät järjestelmällisesti näkymättömiin. 

Lähestyn aihetta sosiaalityön eettisten periaatteiden kautta: lapsen edun ensisijaisuus, oikeus tulla kuulluksi, suhteellisuus ja vähimmän haitan periaate, luottamuksellisuus sekä stigman ja leimaavien tulkintojen aktiivinen välttäminen. Näiden nuorten tavoittamisen kanavia ovat erityisesti universaalit ja matalan kynnyksen ympäristöt, joissa nuoren osaaminen ja verkostot tulevat näkyviin: opiskeluhuolto ja opinto-ohjaus, koulun digiopetus, nuorisotyö ja etsivä nuorisotyö, koodaus‑/kyberturvaharrastukset sekä poliisin ennalta estävä työ ja sovittelu.  

Tutkimus perustuu integroivaan kirjallisuuskatsaukseen (2010–2025; suomi ja englanti). Aineisto analysoidaan narratiivis‑teemallisesti ja jäsennetään ihminen ympäristössään ‑näkökulmalla (mikro–meso–makro). Aineiston avulla selvitän, miten puuttua ilmiöön eettisesti kestävällä tavalla niin, ettei asiakassuhde kavennu riskinhallinnaksi eikä nuori vetäydy syvemmälle piiloon, vaan toimijuus ja prososiaalinen suunta vahvistuvat. 

18.1 Health social work in pediatric oncology: An ecological model of family resilience among Chinese families facing childhood leukemia

Abstraktin kirjoittaja: Jing Zhou, University of Eastern Finland

Background: Childhood leukemia poses profound challenges for families navigating complex healthcare systems and psychosocial strain. Most family resilience research assumes Western nuclear families and treats health and social care services as external supports. Less is known about how resilience is enacted in collectivist contexts where hospital-based health social work and peer initiatives become embedded in families’ adaptation.

Aim: This study develops a culturally grounded ecological model of family resilience among Chinese families facing childhood leukemia and clarifies how cultural and institutional contexts, including hospital-based peer and support services, shape resilience processes.
Methods: We conducted semi-structured, in-depth interviews with 16 parents of children (aged 1–11 years) receiving leukemia treatment at a large pediatric hematology–oncology center in Shanghai, China. Data were analyzed using reflexive thematic analysis with an abductive approach. Walsh’s family resilience framework and Bronfenbrenner’s ecological systems theory were used as sensitizing concepts while remaining open to context-specific patterns.

Findings: Analysis revealed three key propositions. First, resilience is enacted by an expanded family community (jia li ren) that includes parents, grandparents, extended kin, and quasi-kin patient families rather than the nuclear household alone. Second, resilience is sustained by cultural belief systems (such as enduring hardship and living in the present) and by institutional relationships with medical teams, hospital social work, and parent-led peer programs that become embedded in family identity, daily routines, and decision-making. Third, resilience unfolds as a developmental trajectory from acute crisis through precarious coexistence with illness toward possible family-level growth and, for some families, emerging civic engagement.

Conclusions: The model extends family resilience theory with implications for health social work in pediatric oncology. Recognizing expanded family communities and embedded resilience resources can inform family-centered assessment, multi-professional collaboration, and culturally responsive service design. This ecological model offers comparative insights across healthcare systems undergoing service integration, enriching understanding of family-centered practice in diverse contexts.

18.2 Yksinäisyys, haavoittuvuus ja kuolema: Terveyssosiaalityön rooli elämän loppuvaiheessa

Abstraktin kirjoittaja: Miia Kontro, HUS, Helsingin yliopisto

Tarkastelen esityksessä, miten kuolevien ihmisten yksinäisyys tulee näkyväksi terveyssosiaalityön arjessa ja miten sosiaali- ja terveydenhuollon institutionaaliset rakenteet tuottavat ja ylläpitävät tähän liittyvää haavoittavuutta. Aineistona käytän terveyssosiaalityöntekijöiden haastatteluja sekä ammatillisia ohjeita ja dokumentteja, joita analysoin institutionaalisen etnografian viitekehyksessä.

Analyysi nostaa esiin kolme keskeistä ilmiötä: (1) yksinäisyys näyttäytyy institutionaalisena katvealueena, jota hoitopolut ja ohjeistukset käsittelevät vain rajallisesti; (2) potilaiden psykososiaaliset tarpeet jäävät helposti somaattisten prioriteettien ja toimintaa ohjaavien rakenteiden varjoon; ja (3) palvelujärjestelmä rakentuu oletukselle läheisverkostojen olemassaolosta, mikä heikentää erityisesti tukiverkostoa vailla olevien potilaiden yhdenvertaisuutta ja osallisuutta.

Tulokset osoittavat, että vaikka yksinäisyys on jatkuvasti läsnä ammattilaisten havainnoissa ja kohtaamisissa, se puuttuu lähes täysin institutionaalisesta puheesta ja strategisesta ohjauksesta. Tämä tuottaa rakenteellista haavoittuvuutta tilanteissa, joissa potilaalla ei ole omaisia tai yhteisöllistä tukea. Kohtaava ja monialainen sosiaalityö tarjoaa tähän keskeisiä välineitä, mutta edellyttää laajempaa institutionaalista muutosta, jotta yksinäinen kuolema voidaan nähdä yhteiskunnallisena, ei vain yksilöllisenä kysymyksenä.

18.3 Monialaiset työmenetelmät ja -käytännöt terveyssosiaalityössä 

Abstraktin kirjoittaja: Anna Miinin, Itä-Suomen yliopisto

Tutkin pro gradu –tutkielmassani yhteistyössä Siun Soten kanssa sitä, millaisia työmenetelmiä ja -käytäntöjä somatiikalla ja psykiatrialla on monialaisessa yhteistyössä terveyssosiaalityöntekijöiden ja sairaanhoitajien välillä. Tutkielmani teoreettinen viitekehys rakentuu käsitteiden määrittelyn ympärille: Mitä on terveyssosiaalityö niin somatiikalla kuin psykiatrialla ja kuinka monialaista yhteistyötä on määritelty aikaisemmassa tutkimuskirjallisuudessa?

Toteutan tutkimuksen haastatteluna, ja analysoin haastatteluaineiston temaattisella sisällönanalyysilla.

Tutkimuskysymykseni pyrkii vastaamaan seuraaviin kysymyksenasetteluihin:
1. Millaisia monialaisen yhteistyön käytäntöjä eri yksiköissä on kehitetty? Eroavatko nämä käytännöt toisistaan psykiatrialla ja somatiikalla esimerkiksi potilaan kotiutuksen kohdalla?
2. Ovatko nämä käytännöt toimineet? Jos ne eivät ole toimineet, mitä syitä käytäntöjen toimimattomuuteen nähdään?
Aloitan haastatteluaineiston keräämisen tammikuussa 2026, ja esittelen sosiaalityön tutkimuksen päivillä aineiston analyysin alustavia tuloksia.

18.4 Riittävä hoiva, ”hyvä” terveys ja sairauksien pahenemisen taustasyyt Etelä-Afrikan maaseudulla

Abstraktin kirjoittaja: Saana Raittila-Salo, Turun yliopisto

Etelä-Afrikan maaseudun pakolaisyhteisöissä sairaudet ja materiaalinen köyhyys ovat keskenään yhteen kietoutuneita: terveysongelmat, vammaisuus, ja toimintakyvyn haasteet usein estävät kotitalouksia hankkimasta elantoaan siinä missä köyhyys puolestaan syventää sairauksia olosuhteissa, joissa pääsy perusterveydenhuoltoon on estynyt. Esimerkiksi sairaalaan päästäkseen liikkuvuudeltaan rajoittunut ikääntynyt tarvitsee autokyydin, johon perheillä ei ole varaa.

Sosiaalityöhön ja lääketieteelliseen antropologiaan sijoittuvassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen hoivan puutteen kokemuksia mosambikilaistaustaisten ikääntyneiden ihmisten perheissä Etelä-Afrikan maaseudulla. Tutkimus perustuu 8,5 kuukauden etnografiselle kenttätyölle (2022–23) Mpumalangan provinssissa, Etelä-Afrikassa, lähellä Mosambikin rajaa. Pääasiallinen tutkimusstrategia oli monipaikkainen kotitalousetnografia, jossa toteutin tutkimusavustajani kanssa 111 käyntiä 13 mosambikilaistaustaiseen perheeseen. Täydentävänä aineistona toteutimme haastatteluja sosiaalityöntekijöiden, sairaanhoitajien ja muiden ammattilaisten kanssa (n=24) sekä kymmenen käyntinä yhteisöperustaisiin palveluihin.

Monografiaväitöskirjan päätulokset keskittyvät hoivan puutteiden taustasyihin – puutteellisen hoivan kanssa eläminen puolestaan usein syventää huonoksi koettua terveyttä. Tutkimuksen tulokset tarkastelevat sitä, kuinka köyhyys, deprivaatio ja muut eriarvoisuustekijät muovaavat hoivaa: ikääntyneiden hoivan tarpeiden ilmaisua ja tarpeiden saamaa vastaanottoa; kokemusta vanhuudesta, sairaudesta ja riippuvuudesta; sekä hoivakäytäntöjä. Tutkimuksen tulosten pohjalta voidaan esittää hoivaköyhyyden käsitteelle vaihtoehtoinen ja sitä täydentävä hoivan deprivaation käsite, joka keskittyy yksilön hoivan puutteen sijaan perheiden jaettuun kokemukseen syvästä puutteesta.

Etelä-Afrikan sosiaalisen kehittämisen perinteestä oppien Suomessa voitaisiin terveyssosiaalityöntekijöiden vakanssien vähentyessä miettiä kansanterveyssosiaalityön (public health social work) paikkaa sosiaalityön toimintakentällä. Etelä-Afrikan social auxiliary workers -mallia jäljitellen moniammatillista työskentelyä voitaisiin laajentaa ”alaspäin” antamalla para- ja ei-ammattilaisten avustaa sosiaalityön tehtävissä. Tällainen postprofessionaalisen sosiaalityön ajatukseen perustuva ehdotus dekolonisoi professiokäsityksiä ja suhtautuu populaarin sosiaalityön ajattelun mukaisesti avoimesti siihen, kenen tekemä työ voidaan nimetä sosiaalityöksi.

19.1 Genusdimensioner i det offentliga integrationsarbetet med migranter 

Abstraktin kirjoittaja: Jenny Nylund, Åbo Akademi 

Välfärdsprofessionella befinner sig i ett spänningsfält mellan välfärdsstatens omsorgslogik och statens kontroll- och gränsdragande funktioner. I mötet med migranter aktualiseras detta särskilt tydligt, där välfärdsprofessionella både förväntas stötta individers integration och samtidigt navigera i ett system präglat av differentiering och begränsade rättigheter. Studien undersöker hur välfärdsprofessionella i Finland uppfattar och integrerar genusperspektiv i sitt arbete med migranter. Forskningsproblemet aktualiseras mot bakgrund av en begränsande forskningsbaserad kunskap i Finland kring genus och migration inom välfärdsprofessioner, trots att internationella studier visat hur kön ofta påverkar både bemötande och tillgång till resurser.

Empirin utgår från en kvalitativ ansats och datamaterialet består av semistrukturerade intervjuer med yrkesverksamma som jobbar med migranter inom den formella välfärds- och integrationsservicen samt tredje sektorn. Studien genomförs i samarbete med forskningskonsortiet TESMI, som är ett nordiskt forskningsprojekt som fokuserar på gräsrotsbyråkratiers möten med migranter i Finland, Norge och Sverige.

Preliminära tankar kring resultaten från intervjuerna med professionella inom den formella välfärds- och integrationsservicen kommer att presenteras. De professionella är i olika grad medvetna om genussensitivitet kring arbetet. Professionella som reflekterar kring genusperspektiv tar upp bland annat att serviceformer, som de professionella kan vägleda vidare till, reproducerar kvinnor som offer och män som förövare, samt att det överlag finns mindre serviceformer som fokuserar specifikt på män.  

19.2 Familjesocialarbetets möten med barn i en institutionell kontext 

Abstraktin kirjoittaja: Ann Backman, YH Novia/HU 

Familjesocialarbete består av möten mellan barnfamiljer och professionella, där ambitionen om ett barncentrerat perspektiv ofta utmanas i det dagliga arbetet och av institutionella ramar. Barns delaktighet och ett barncentrerat närmandesätt betonas i lagstiftning och hör till god praxis inom det sociala arbetet. Detta förverkligas ofta i samarbete och i kontakten mellan familjen och de professionella. Tillsammans formar dessa möten kunskap om barnens vardag som påverkar hur servicen utformas och planeras. Denna forskning fokuserar på socialservicen för barnfamiljer enligt socialvårdslagen, som ofta fått mindre uppmärksamhet jämfört med forskning inom barnskyddet. 
Empirin i denna studie baserar sig på data insamlat genom forskningsprojektet Multiprax (2022-2024) och analyseras inom ramen för doktorsavhandlingen ”Ett barncentrerat närmandesätt inom socialvårdens barn- och familjetjänster – utmaningar och möjligheter”. Materialet består av intervjuer med fyra barn och fyra föräldrar, som alla har haft direkta erfarenheter av familjesocialservice. Materialet kommer att analyseras genom institutionell etnografi och tar sitt avstamp i barnens upplevelser av möten med professionella inom barnfamiljssocialarbete. 
Genom forskningsfrågan: ”Hur formas barns erfarenheter av familjesocialt arbete av institutionella ramar?” strävas efter att belysa barns upplevelser av dessa möten. De inledande resultaten visar att barnen har ambivalenta upplevelser av stödet från socialvården. En del barn beskriver att de känner sig känslomässigt stöttade och genuint hörda, medan uttrycker andra frustration över att bli uteslutna från beslutsfattande eller missförstådda av professionella. I denna presentation redogörs de preliminära resultaten av studien.

19.3 Narrativa intervjuer med unga inom barnskyddets eftervård – att skapa tillit och trygga utrymmen 

Abstraktin kirjoittaja: Ida Nikula, Helsingin yliopisto 

Doktorandprojektet ”Vägen till självständighet: ungas berättelser om delaktighet och sociala system i barnskyddets eftervård” granskar eftervårdsungas självständighetsprocesser och betydelsen av sociala relationer. Forskningens syfte är att granska hur de unga beskriver sina sociala relationer samt hur dessa formas i berättelser både gällande tiden i vård utom hemmet och i eftervårdstjänsterna. Datamaterialet består av 26 intervjuer med 12 unga i åldern 18–23 som har intervjuats vid 2–3 tillfällen i tre välfärdsområden. Tyngdpunkten ligger i de ungas egna berättelser och erfarenheter, varav ett narrativt och fenomenologiskt närmandesätt har tillämpats för att bättre kunna förstå och ge röst åt de unga. Studier kring eftervård betonar att eftervårdsklienter inte är en homogen grupp och till bakgrund av detta står det klart att det behövs mer kunskap om olika subgrupper inom eftervården och deras erfarenheter. Genom ett fenomenologiskt närmandesätt samt inkludering av subgrupper strävar denna studie att ge en mer nyanserad och sanningsenlig bild av vad som kännetecknar de unga inom eftervården samt låta deras egna röster bli hörda. Målsättningen är att denna nya kunskap får fotfäste i de nationella eftervårdsenheterna för att kunna erbjuda mer ändamålsenliga tjänster till de unga och framför allt att de unga själva känner sig delaktiga i de processer och beslut som berör dem. I presentationen kommer datainsamlingen presenteras med särskild fokus på den kontakt som skapades till de unga med målsättningen att skapa tillit och trygga utrymmen. 

19.4 Barns perspektiv på barnskydd och förebyggande av negativa uppfattningar 

Abstraktin kirjoittaja: Anna Siegfrids, Turun Yliopisto 

Barnskydd förknippas ofta med negativa, ensidiga och stigmatiserande uppfattningar (Westlund 2023, 30). Dessa uppfattningar formas ofta till exempel via medier, som tenderar att fokusera på individuella misslyckanden, såsom ett barns död (Auerbach, Zeitlin, Augsberger, McGowan, Claiborne & Lawrence 2015, 305–306). Tidigare forskning visar att både barn och vuxna har missuppfattningar om barnskydd. Dessa missuppfattningar kan skapa hinder som gör det svårt för barn att tala om sina problem eller söka hjälp i tid (McGregor, Canavan & Gabhainn 2020, 2). Det är därför avgörande att identifiera negativa stereotypier kopplade till barnskydd och även lyfta fram behovet av åtgärder för att förebygga och motverka dem (Paasivirta 2019, 20). Forskning gällande barns uppfattningar om barnskydd, samt om barns tillgång till information om barnskydd är dock begränsad (Spånberger Weitz 2024, 629; Vis, Berger & Lauritzen 2022, 337). Med min doktorsavhandling ämnar jag fylla denna forskningslucka. I min doktorsavhandling ämnar jag undersöka jag hur barn i Finland uppfattar barnskyddet, med fokus på deras kunskap och attityder, samt sätt att förebygga negativa uppfattningar. Avhandlingens övergripande forskningsfråga är: Vilka är barns uppfattningar om barnskydd, och hur påverkar en skolbaserad lektion om barnskydd dessa uppfattningar? Studien bygger på både kvantitativt och kvalitativt datamaterial och består av tre delstudier baserade på enkäter och intervjuer med barn. Min presentation kommer att ge en översikt av min forskningsplan för doktorsavhandlingen.  

19.5 Finländska och svenska socialarbetarorganisationer i jämförande perspektiv 

Abstraktin kirjoittajat: Helena Blomberg, Helsingin yliopisto, Christian Kroll, Helsingin yliopisto; Marcus Weckström, Helsingin yliopisto 

I både Finland och Sverige finns olika typer av organisationer för professionella socialarbetare, med Talentia respektive SSR som de största i respektive land. Dessa organisationer engagerar sig i, och agerar för, socialarbetarprofessionen i olika typer av policyfrågor på såväl mikro-, meso- och makronivå. Samtidigt utmärks dessa organisationer av att de är ”hybrida”, på två viktiga sätt. För det första är de ”paraplyorganisationer” som inte enbart organiserar socialarbetare, utan inkluderar även andra yrkesverksamma inom (social)tjänstesektorn. För det andra har de dubbla roller, nämligen som fackföreningar och som professionella organisationer. Trots nationella variationer påminner dessa även om motsvarande organisationer i de övriga nordiska länderna.
Forskning om utvecklingen av, samt tyngdpunkterna i verksamheten och de olika rollerna hos dessa organisationer, även i relation till de globala definitionerna för socialt arbete, är dock begränsad.
Denna presentation baserar sig på en studie som utforskar finländska och svenska socialarbetarorganisationer, med fokus på Talentia och SSR i jämförande perspektiv. Ett fokus läggs också på deras relation till den nordiska välfärdsstaten, vars målsättningar historiskt på många sätt har varit i linje med värdegrunderna för det sociala arbetet, men som nu förefaller att förändras allt mer. Detta, liksom förändringar i dessa socialarbetarorganisationers struktur har förändrat deras roller mot ett starkare fokus på att skydda medlemmarnas arbetsvillkor. Detta skifte påverkar deras förutsättningar att aktivt främja värderingar viktiga inom socialt arbete, och utvecklingen speglar en komplex växelverkan mellan fackliga intressen och de föränderliga utmaningarna inom den offentliga socialsektorn.

20.1 Eläinten kaltoinkohtelu lasten, nuorten ja perheiden kanssa tehtävässä sosiaalialan työssä kohdattavana kysymyksenä   

Abstraktin kirjoittajat: Vilja Vähä-Aho, Helsingin yliopisto, Maija Jäppinen, Helsingin yliopisto 

Tässä tutkimuksessa tarkastelemme muunlajisten eläinten kaltoinkohtelua lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelevien sosiaalialan ammattilaisten työssä esiin tulevana kysymyksenä ensimmäistä kertaa Suomessa. Muunlajiset eläimet ovat monin tavoin läsnä ihmisten arjessa ja yhteiskunnassa. Siitä huolimatta eläimet on sosiaalityössä perinteisesti jätetty lähes kokonaan vaille huomiota. Eläimiin liittyvät kysymykset ovat kuitenkin yhteiskunnallisesti ajankohtaisia ja myös sosiaalityölle tärkeitä. Viime vuosikymmenten aikana tutkimustieto muunlajisista eläimistä on lisääntynyt merkittävästi, mikä on muuttanut suhdettamme eläimiin sekä lisännyt julkista keskustelua eläinten oikeuksista ja asemasta yhteiskunnassa. Lisäksi tutkimusten mukaan ihmisten ja eläinten hyvinvointiin liittyvät kysymykset ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa.  

Tutkimuksessa analysoidaan lasten, nuorten ja perheiden kanssa työskentelevien sosiaalialan ammattilaisten kuvauksista, 1) miten eläinten kaltoinkohtelu ilmenee heidän työssään ja 2) minkälaisia taustatekijöitä he sille tunnistavat. Tutkimuksen aineisto koostuu kuudesta sosiaalialan ammattilaisen (N=16) fokusryhmähaastattelusta, jotka on analysoitu refleksiivistä temaattista analyysia hyödyntäen.  

Tulokset osoittavat, että lasten, nuorten ja perheiden sosiaalipalveluissa kohdataan säännöllisesti eläinten kaltoinkohtelua. Kaltoinkohtelun tunnistaminen ja siihen puuttuminen ei kuitenkaan ole systemaattista johtuen eläinten heikosta yhteiskunnallisesta asemasta sekä palvelujärjestelmän ihmiskeskeisyydestä. Tutkimus vahvistaa useita havaintoja aiemmasta kansainvälisestä kirjallisuudesta. Eläinten kaltoinkohtelu on monimuotoinen ja kompleksinen ilmiö, jonka taustalla on usein ihmisten vaikeita elämäntilanteita ja huono-osaisuuden kasautumista. Se liittyy myös ihmisten väliseen lähisuhdeväkivaltaan sekä lasten kaltoinkohteluun ja psykososiaalisiin ongelmiin. Koska eläimiin liittyvät kysymykset ovat keskeisesti esillä sosiaalialan työssä, ne tulisi huomioida nykyistä paremmin alan koulutuksessa ja käytännöissä.   

20.2 Moniammatillinen yhteistyö suomalaisessa pienikokoisten seura- ja harrastuseläinten hyvinvoinnin valvonnassa 

Abstraktin kirjoittaja: Outi Korhonen, Helsingin yliopisto 

Samoissa kodeissa elävien ihmisten ja muunlajisten eläinten hyvinvointi kietoutuu yhteen: muunlajisten eläinten hyvinvointi on riippuvainen niiden kanssa elävien ihmisten hyvinvoinnista ja toisin päin. Tästä yhteydestä huolimatta muunlajisten eläinten ja ihmisten hyvinvointia on viranomaistoiminnassa perinteisesti tarkasteltu toisistaan erillään, ja viimeaikaisessa tutkimuksessa onkin toistuvasti korostettu moniammatillisen lähestymistavan tarvetta. Tämän tutkimuksen kohteena oli moniammatillinen yhteistyö suomalaisessa pienikokoisten seura- ja harrastuseläinten hyvinvoinnin valvonnassa. Tutkimuksen tavoitteena oli tunnistaa keskeiset yhteistyökumppanit ja yhteistyön muodot sekä analysoida, kuinka yhteistyötä kuvataan eläinsuojeluvalvontaa koskevissa viranomaisen asiakirjoissa. Aineisto koostui Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston toimialueen kunnaneläinlääkäreiden suorittaman eläinsuojeluvalvonnan perusteella laadituista viranomaisen asiakirjoista, ja sitä analysoitiin sisällönerittelyllä ja temaattisella analyysillä. Tulokset osoittavat, että moniammatillista yhteistyötä tehdään eläinsuojeluvalvonnassa vain harvoin, noin 4,3 %:ssa tapauksista, mutta yhteistyö vaikuttaa monin eri tavoin kunnaneläinlääkärien päätöksentekoon. Yleisintä yhteistyö on sosiaalityön ja poliisin kanssa, ja yleisimmät yhteistyön muodot ovat tietojenvaihto ja yhdessä suoritetut tarkastukset.  Yhteistyökumppaneilta saatua tietoa pidetään luotettavana, ja tietoa hyödynnetään päätöksenteossa. Yhteistyökumppanien toimivaltaan kuuluvat toimet otetaan myös huomioon eläinsuojeluasian käsittelyssä. Yhteistyötä kuvataan kuitenkin asiakirjoissa vain suppeasti ja pinnallisesti, ja usein yhteistyö jää asiakirjoissa käytännössä täysin näkymättömäksi. Tulosten perusteella eläinsuojeluvalvonnassa tehtävää moniammatillista yhteistyötä tulisi lisätä ja kehittää muunlajisten eläinten ja ihmisten yhteisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Lisäksi eläinsuojeluasian käsittelyn dokumentoinnin laatua ja kattavuutta tulisi parantaa viranomaistoiminnan läpinäkyvyyden varmistamiseksi. 

20.3 Eläinsuojelurikoksista syytettyjen tarjoamat selitykset käräjäoikeuksissa 

Abstraktin kirjoittaja: Elli Valtonen, Helsingin yliopisto 

Eläinsuojelurikokset voidaan jakaa tekotyyppeihin sen mukaan, ovatko ne passiivisia (hoidotta jättäminen) vai aktiivisia (suora väkivalta), ja passiivisen tekotyypin alalajina erottuu laajamittainen lemmikkien laiminlyönti, joka voi viitata pakonomaiseen eläinten keräilyyn. Tekijäprofiilit vaihtelevat lisäksi kohde-eläinlajin mukaan (tuotantoeläimet, lemmikkieläimet). Eläinsuojelurikoksista syytettyjen antamat selitykset voivat antaa viitteitä tekojen taustalla vaikuttaviin asenteisiin ja ongelmiin.

Tutkimuksen lähdeaineistona olivat eläinsuojelurikoksista annetut tuomiot käräjäoikeuksissa Suomessa vuosina 2011–2021, ja siinä tarkasteltiin 1717 syytetyn esitutkinnan ja/tai oikeuskäsittelyn aikana antamia vastauksia kriminologisen neutralisaatioteorian kehystä hyödyntäen. Vastaukset vaihtelivat tekijäprofiilin mukaan. Eläintuottajat esittivät enemmän selityksiä kuin lemmikkieläinten kaltoinkohtelusta syytetyt ja vetosivat pääsääntöisesti taloudellisiin, terveydellisiin ja muihin henkilökohtaisiin vaikeuksiin. He myös kokivat muita useammin, että valvovat viranomaiset (lähinnä virkaeläinlääkärit) olivat vihamielisiä ja ammattitaidottomia tai jopa vainosivat heitä. Laajamittaisista lemmikkieläinrikoksista syytettyjen selitykset muistuttivat eläintuottajien antamia selityksiä, ja myös he kokivat epäluottamusta viranomaisia kohtaan. Väkivaltaiset eläinsuojelurikokset kohdistuivat pääasiassa lemmikkieläimiin, ja niistä syytetyt esittivät vähemmän selityksiä kuin muut. He vetosivat useimmin eläimen käytökseen ja esittivät, että tarkoitus oli rangaista tai kouluttaa eläintä. He vetosivat muita useammin myös omaan päihtymystilaansa tai äkilliseen raivon tunteeseen. Väkivaltaisista eläinsuojelurikoksista syytetyillä oli muita useammin syytteitä myös muista rikoksista, etenkin väkivaltaisista rikoksista tai väkivallalla uhkaamisesta.

Eläinsuojelurikokset ovat heterogeeninen rikostyyppi, ja niiden ehkäisyyn tarvitaan monenlaisia keinoja tekotavasta ja motiiveista riippuen. Suomalaisten rikoksista syytettyjen antamat selitykset vahvistavat käsitystä kansainvälisesti tunnetuista ilmiöistä kuten eläintuottajien uupuminen ja eläinten keräily sekä lähisuhdeväkivallan ja eläinten kaltoinkohtelun välinen yhteys. Näiden parempi tunnistaminen ja ehkäiseminen on mahdollista, jos varhaista puuttumista ja moniammatillista yhteistyötä kehitetään. Eläinsuojeluvalvonnan, poliisin ja sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisten yhteistyö on keskeistä eläimiin kohdistuvien rikosten ehkäisyssä. 

20.4 Koirapuistot epämuodollisina julkisina tiloina sosiaaliselle vuorovaikutukselle 

Abstraktin kirjoittajat: Tiina Lehto-Lundén, Hämeen ammattikorkeakoulu, Kirsi Hokkila, Turun yliopisto; Despoina Sfakiotaki, – 

Esityksessä tarkastellaan, miten koirapuistot toimivat kaupunkielämän arjen julkisina tiloina, jotka tukevat kaupunkilaisten sosiaalista yhteyttä, hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä kaupunkiympäristössä. Huolimatta korkeasta elintasosta ja vahvoista hyvinvointijärjestelmistä pohjoismaisten kaupunkien asukkaat kokevat usein yksinäisyyttä, sosiaalista eristäytymistä ja heikentyneitä naapurustosuhteita. Hyvin suunniteltujen kaupunkiympäristöjen ja pirstoutuneen sosiaalisen elämän välinen paradoksi korostaakin tarvetta ymmärtää, miten epämuodolliset yhteisötilat edistävät arjen hyvinvointia (Pasanen ym., 2023). 

Sosiaalinen hyvinvointi sisältää sekä emotionaalisia ulottuvuuksia – yhteyden ja osallisuuden kokemuksia – että rakenteellisia ulottuvuuksia, kuten osallistumismahdollisuuksia ja tukea (Keyes, 1998; Helliwell & Putnam, 2004). Lyhyetkin, satunnaiset vuorovaikutustilanteet voivat vähentää yksinäisyyttä ja vahvistaa luottamusta naapurustossa. Arjen informaalit kohtaamiset jaetussa julkisessa tilassa ovat keskeisiä näiden siteiden luomisessa ja ylläpitämisessä. (Granovetter, 1973; Haase, 2022).

Esityksessä tarkastellaan, miten koirapuistot toimivat epämuodollisina julkisina tiloina tukien yksilöiden ja yhteisöjen sosiaalista hyvinvointia. Koirapuistot ovat helposti saavutettavia, sukupolvia yhdistäviä kohtaamispaikkoja, joissa erilaiset asukkaat liittyvät yhteen koiranhoidon rutiinien kautta. Tällaiset ympäristöt rohkaisevat spontaaniin vuorovaikutukseen, vaihtoon ja keskinäiseen tunnistamiseen, mikä vahvistaa luottamusta ja yhteisöllisiä siteitä (Sandstrom & Dunn, 2014; Jennings ym., 2024; Qi ym., 2024). Kansainvälinen tutkimus korostaa koirapuistojen merkitystä sosiaalisen pääoman ja naapurustoyhteyksien rakentamisessa (Gómez, Baur & Malega, 2018; Włodarczyk, 2021; Booth, 2025). 

Suomessa koirapuistojen rooli hyvinvointia tuottavana tilana on kuitenkin pitkälti tutkimatta. Pelkästään Helsingissä on lähes 90 koirapuistoa eri kaupunginosissa, mutta niiden sosiaalista potentiaalia ei ole systemaattisesti kartoitettu. Esitys tarjoaa katsauksen kansainvälisesti tehtyyn tutkimukseen koirapuistojen merkityksestä asukkaiden hyvinvoinnille. 

21.1 Kielen merkitys sateenkaariasiakkaiden kohtaamisessa sosiaalityössä

Abstraktin kirjoittaja: Samuel Salovaara, Lapin yliopisto

Esittelemme tekeillä olevaa käsikirjoitusta, jossa tarkastelemme kuvailevaan kirjallisuuskatsaukseen pohjaten kielen ja käsitteiden merkitystä sateenkaariasiakkaiden kohtaamisessa sosiaalityössä. Seksuaalisuuden, sukupuolen ja suhteiden moninaisuutta kuvaava kieli on jatkuvassa muutoksessa, mikä voi herättää sosiaalityön ammattilaisissa epävarmuutta sopivien sanojen ja termien valinnasta. Kielellä on kuitenkin keskeinen rooli vuorovaikutuksen laadulle, luottamuksen rakentumiselle ja palvelujen saavutettavuudelle. Sosiaalityöntekijöiden käyttämät sanat ja kysymysten muotoilu voivat joko vahvistaa asiakkaan osallisuutta tai tuottaa ulossulkemisen kokemuksia.

Kokoamme artikkelissa yhteen kansainvälistä ja kotimaista tutkimusta sekä käytännön suosituksia, jotka korostavat asiakkaan oman kielen ja itsemäärittelyn kunnioittamista, reflektiivistä kielenkäyttöä sekä institutionaalisen kielen uudistamista inklusiivisemmaksi. Pohdimme käsitteiden merkityksiä sosiaalityön kohtaamisissa, vuorovaikutuksessa ja luottamuksellisen suhteen rakentumisessa. Lähestymme aihetta sosiaalityön tutkimusperinteestä käsin, ammentaen myös sukupuolentutkimuksesta, transtutkimuksesta ja hoitotieteistä. Lisäksi tarkastelemme käsitteiden historiallisuutta ja aiempien keskusteluiden heijastuksia nykykeskusteluihin.

Tavoitteemme on jäsentää kielellisen sensitiivisyyden ja terminologisen osaamisen roolia sosiaalityön ammatillisena kompetenssina, joka tukee yhdenvertaista ja eettisestä työotetta. Lisäksi esittelemme sateenkaarisanaston keskeisiä käsitteitä ja pohdimme, miten niiden haltuunotto voi vahvistaa sosiaalityön roolia sateenkaarivähemmistöjen hyvinvoinnin ja oikeuksien edistäjänä sekä purkaa normatiivisia rakenteita, jotka rajoittavat moninaisten identiteettien tunnistamista ja arvostamista.

21.2 Queeriyden välttelemisestä kohti queeriyden tunnustavaa sosiaalityötä

Abstraktin kirjoittajat: Ilo Söderström, Helsingin yliopisto, Mimosa Puumalainen, Lapin yliopisto

Esityksessämme jäsennämme ja paikallistamme queeriyden välttelemisen strategiaa (queer blindfolding)  ja sen vaikutuksia sosiaalityön käytäntöihin. Queeriyden vältteleminen kuvaa narratiivista strategiaa, jossa henkilön kuuluminen seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön ja sen vaikutukset ohitetaan vedoten esimerkiksi väitteeseen siitä, että queeriys on vain yksi ominaisuus muiden joukossa ja yhteiskunta on jo tasavertainen (Smith & Shin, 2014). Queeriyden vältteleminen eli sen tunnustamattomuus on osa laajempaa eroja välttelevää lähestymistapaa (difference evasion), jota on analysoitu erityisesti rasismin kontekstissa värin välttelemisen ja aiemmin värisokeuden käsitteiden kautta (Cáceres Quezada ym., 2025; Eliassi, 2014).

Esitys pohjautuu artikkeliin, jota olemme kirjoittamassa Sosiaalityö sateenkaariasiakkaiden kanssa -oppikirjaan. Jäsennämme artikkelissamme queeriyden välttelemisen erilaisia ilmentymiä ja niiden vaikutuksia moninaisten aineistojen kautta. Käytössämme on niin queer-ihmisten haastatteluista (n=22), heidän viranomaisasiakirjoistaan (n=5) kuin myös sosiaalityöntekjöiden haastatteluista (n=12) koostuva aineisto. Aineistot on tuotettu osana väitöstutkimuksiamme.

Analyysimme mukaan sosiaalityössä pakolaistaustaisten queer-ihmisten kanssa on taipumusta asiakkaan queeriyden välttelemiseen, joka tulee esiin käytännön asiakastyössä niin, että sosiaalityöntekijä ei usein ota itse sateenkaarevuutta puheeksi eikä aktiivisesti tue asiakasta sen puheeksiotossa. Sosiaalityöntekijät perustelivat hiljentymistä aiheen ympärillä niin, että queeriys on yksi ominaisuus muiden joukossa ja ihmisen sensitiivinen yksityisasia, josta puhumiseen pitää tulla aloite asiakkaalta itseltään. Yhdistettynä sosiaalipalveluiden heteronormatiiviseen ilmapiiriin queeriyden vältteleminen kuitenkin johti siihen, että asiakkaat muun muassa jäivät vaille tarvitsemaansa tukea, joutuivat majoittumaan heille turvattomissa majoituksissa eikä heidän perhesuhteitaan huomioitu palveluita järjestettäessä. Esitämme, että queeriyden välttelemisen strategian tunnistaminen ja aktiivinen suuntautuminen kohti queeriyttä tunnustavaa sosiaalityötä on välttämätöntä queer-väestön hyvinvoinnin edistämiseksi ja aidon liittolaisuuden rakentamiseksi.

21.3 Kumppanuusvanhemmuus ja tunnistamisen vaihtelevat käytännöt

Abstraktin kirjoittaja: Roosa Suonpää, Lapin yliopisto

Tarkastelen kumppanuusvanhemmuuden tunnistamista ja tunnustamista niin arkisissa käytännöissä kuin institutionaalisissa kohtaamisissa. Luku perustuu pro gradu – tutkielmaani, jossa tarkastelen kumppanuusvanhemmuuden narratiiveja, jotka liittyvät tunnistamiseen ja kumppanuusvanhemmuuden sijoittumiseen yhteiskunnalliseen perhekäsitykseen eri konteksteissa. Aineisto koostuu seitsemän kumppanuusvanhemman ja yhden asiantuntijan haastatteluista.

Kumppanuusvanhemmuus on perhemuotona ja lapsiperheellistymisen tapana moninainen. Siinä missä kumppanuusvanhemmuus on aiemmin ollut hyvin tavanomainen sateenkaari-ihmisten lapsiperheellistymisen ja perheen elämisen tapa, kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuvat nykyään aiempaa useammin myös ei-sateenkaarevat ihmiset. Ihmiset valitsevat kumppanuusvanhemmuuden hyvin erilaisista syistä – joillekin se on lapsiperheellistymisen tapana ensisijainen ja joillekin viimeinen.

Perherakenteet ja perheen elämisen tavat ovat kirjavia, ja niillä näyttää olevan vaikutusta siihen, kuinka kumppanuusperheiden perhesuhteet tunnistetaan. Kahden vanhemman kumppanuusperhe, joissa vanhempina ovat mies ja nainen, istuu perinteiseen yhteiskunnalliseen perhekäsitykseen ja sen palveluihin ulkoisesti melko mutkattomasti. Se ei kuitenkaan suojaa vähemmistöstressiltä tai tunnistamattomuudelta, sillä ulkoinen istuvuus heteroseksuaaliseen ydinperhemuottiin tuo tullessaan omat haasteensa. Vanhemmuussuhteen tosiasiallinen luonne jää tunnistamatta ja vanhemmille osoitetaan kysymyksiä, jotka eivät perhemuodossa ja vanhemmuussuhteessa ole relevantteja.

Sen sijaan useamman vanhemman perheet haastavat jo perherakenteensa kautta monia yhteiskunnan perinteiseksi juurtuneita käytänteitä. Kolmannen vanhemman rooli jää palveluissa usein tunnistamattomaksi. Neuvolassa esitettävät kysymykset kohdistuvat usein vain biologisiin vanhempiin ja lastenvalvojan vastaanotoilla kolmannen huoltajan vahvistamiset ovat jääneet toteutumatta perhemuodon tunnistamattomuuden vuoksi.

Kumppanuusvanhemmuus on vanhemmuuden muoto, joka täytyy lähes aina erikseen esitellä ja selittää — sitä ei osata olettaa. Väärintunnistamiseen liittyvät narratiivit kuitenkin osoittavat, että perinteisestä heteroseksuaalisesta ydinperhemallista poikkeavien perhemuotojen tunnistaminen on osin lisääntynyt. Kumppanuusperheitä on tunnistettu erheellisesti esimerkiksi naisparien sateenkaariperheiksi, yksinhuoltajaperheiksi tai eroperheiksi. Käsitykset vanhemmuudesta näyttävät silti edelleen kytkeytyvän vahvasti oletukseen kahden vanhemman välisestä romanttisesta parisuhteesta.

21.4 ”Radikaalia” ja ”ideologista”? Sukupuolten moninaisuuden tunnustus sosiaalityön käytännöissä

Abstraktin kirjoittaja: Emilia Brusila, Lapin Yliopisto

Sukupuolten moninaisuuden huomioiminen on olennainen osa yhdenvertaista ja sensitiivistä sosiaalityötä, mutta käytännössä sen tunnustus on usein ehdollista.  Esityksessäni tarkastelen, millaisin ehdoin sukupuolten moninaisuuden tunnustus mahdollistuu tai estyy sosiaalityön käytännöissä.

Aineistona käytän väitöskirjatutkimukseni fokusryhmäaineistoa, jossa sosiaalityöntekijät pohtivat sukupuolten moninaisuutta muun muassa koulutuksen, toimintakulttuurin, kirjaamiskäytäntöjen, vuorovaikutuksen ja tilojen näkökulmista. Tutkimus tuottaa uutta tietoa siitä, miten sukupuolten moninaisuuden tunnustus ja kohtaaminen rakentuvat sosiaalityössä ja millaiset ammatilliset, kielelliset ja rakenteelliset käytännöt voivat joko vahvistaa tai estää moninaisuuden huomioimista.

Alustavat tulokset osoittavat, että sukupuolten moninaisuus näyttäytyy sosiaalityössä useimmiten riskien, poikkeavuuden tai eettisen herkkyyden kautta –ei systemaattisena osana ammatillista tietoa ja rakenteita. Tunnustus rakentuu useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta ja ilmenee aikaan, paikkaan ja kontekstiin sidonnaisena. Kieli, prosessit ja normit ohjaavat sosiaalityöntekijöiden toimintaa suorin ja epäsuorin tavoin, määritellen keitä pidetään tunnustamisen arvoisena.

Aineistossa hiljaisuus ja vaikeneminen ylläpitävät normatiivisia rajoja. Sukupuolten moni-naisuudesta puhuminen liitetään joissain työyhteisöissä ”radikaaliksi” ja ”ideologiseksi”, jolloin aiheen esiin tuominen voi näyttäytyä ammatillisesti tai henkilökohtaisesti riskialttiina. Tunnustuksen mahdollisuudet kietoutuvat työyhteisöjen asenneilmapiiriin, keskustelukulttuuriin ja institutionaalisiin käytäntöihin.

Sosiaalityöntekijät kertovat, että aihealueeseen perehtyminen ja kouluttautuminen perustuu lähes kokonaan yksilön omaan kiinnostukseen. Tämä heijastuu sosiaalityön arkeen: työntekijät voivat omatunnon kysymyksenä päättää mitä, miten ja ketä he tunnustavat työssään, sekä millä ehdoilla. Tunnustus näyttäytyy näin rajattuna ja hierarkkisesti sidonnaisena prosessina, jossa eri toimijat ja rakenteet toimivat portinvartijoina, määritellen ja valvoen sen ehtoja.

Tunnustuksen vahvistaminen edellyttää affektiivista ja eettistä reflektiota, koulutuksen ja rakenteiden uudelleenmuotoilua sekä kielellisten ja prosessuaalisten käytäntöjen kriittistä tarkastelua. Näin voidaan luoda edellytyksiä yhdenvertaisille ja moninaisuutta huomioiville kohtaamisille sosiaalityössä.

21.5 Ihmisoikeudet edellä: Sosiaalityö Setan historiassa 1980- ja 90-luvuilla

Abstraktin kirjoittaja: Jukka Lehtonen, Helsingin yliopisto

Tarkastelen sosiaalityön ja sosiaalityöntekijöiden merkitystä Setassa historiallisesta perspektiivistä siten, että avaisin etenkin 1980- ja 1990-lukujen tilannetta. Setan ja sen jäsenjärjestöjen toiminnassa oli mukana useita keskeisiä sosiaalityöntekijöitä, joiden merkitys oli oleellinen koko sateenkaariliikkeelle. Setassa myös kehitettiin sateenkaarispesifejä sosiaalipalveluja, puhelinneuvontaa, tukihenkilötoimintaa, vertaistukitoimintaa ja montaa muuta sosiaalisen tuen muotoa (esim. Aids-tukikeskukseen liittyen) sekä koulutettiin sosiaalialan työntekijöitä.  Ensimmäiset sosiaali- ja terveysalalla toimivien verkostotapaamiset järjestettiin Vapautuspäivien yhteydessä 1990-luvun alussa. Ensimmäinen sosiaali- ja terveysalan sateenkaariaiheinen kokoomateos ”Hetero-olettamuksesta moninaisuuteen” julkaistiin vuonna 1997. Olin mukana tässä prosessissa: edellä mainitun kirjan toimittajana, Setan koulutussihteerinä 1990-luvun alussa ja Setan Juomisen itsehallinta -hankkeen (osa laajempaa Setan Sosiaalipalvelujen kehittämisprojektia) työntekijänä ja aktivistina. Hyödyntäisin puheenvuorossani omia muistojani ja lähteitäni sekä varhaisempia aihepiirin opinnäytteitä ja tekstejä mukaan luettuna tutkimusaineistoja.

21.6 Kanssatutkijuus demokraattisemman tiedonrakentamisen ja aktivismin välineenä queerissä sosiaalityön tutkimuksessa

Abstraktin kirjoittaja: Mimosa Puumalainen, Lapin yliopisto

Esitykseni perustuu tekeillä olevaan väitöstutkimukseeni, jota toteutan kanssatutkimuksen keinoin yhdentoista kanssatutkijan kanssa. Kanssatutkimuksessa pyritään aktiiviseen, tasavertaiseen kumppanuuteen tutkimuksessa sen sijaan, että joku toimisi ”tutkimuskohteena”, parhaimmillaan kanssatutkimuksessa rakennetaan koko tutkimusprosessin mittaista yhteistyökumppanuutta ja puretaan tutkijan auktoriteettiasemaa (Kulmala ym. 2023, 11). Kanssatutkijani ovat queer-ihmisiä, jotka ovat saapuneet Suomeen turvapaikanhakijoina vuosien 2015 ja 2023 välisenä aikana. Väitöstutkimuksessani tarkastelen yhdessä kanssatutkijoideni kanssa heidän kokemuksiaan siitä, kuinka he navigoivat viranomaisjärjestelmissä, yhteisöissä ja ihmissuhteissa Suomessa.

Olen tavannut jokaista kanssatutkijaani useita kertoja vuosien 2024 ja 2025 aikana ja olemme tehneet teemahaastatteluja, kuvallista työskentelyä, käyneet yhdessä niin viranomaiskäynneillä kuin kirjastoissa ja asuntonäytöissä sekä lukeneet yhdessä kanssatutkijoideni asioissa tehtyjä viranomaisasiakirjoja. Olemme kanssatutkijoideni kanssa yhdessä määritelleet esimerkiksi sitä, mitä termejä tutkimuksessa käytämme sekä rakentaneet analyysejä heidän kokemuksistaan hyödyntäen institutionaalista etnografiaa (esim. Smith 1990). Kiinnitämme tutkimuksessa erityistä huomiota queeriin iloon, vastarintaan ja resilienssiin sekä siihen, millaisia institutionaalisia tarinoita suomalainen viranomaistyö kertoo queeriydestä. Queerin ilon tarkastelussa kieltäydytään narratiivista, jonka mukaan queer-ihmisten elämä olisi passiivista kärsimystä ja käännetään sen sijaan katsetta siihen, kuinka queer-erityinen ilo ja myös -raivo ovat liikkeellepanevia tekijöitä, jotka ylläpitävät queeriä kapinaa, tukea ja yhteisöllisyyttä. (Wright & Burkholder, 2025.)

Pyrin esityksessäni jäsentämään kanssatutkimusta mahdollisuutena queeriyttää sosiaalityötä yhteisen ihmettelyn, tiedon rakentamisen ja vaikuttamistyön keinoin – niin sosiaalityön käytännössä kuin tutkimuksessa. Esityksessä kuvaan väitöstutkimuksessani yhdessä kanssatutkijoideni kanssa tekemiä käytännön ratkaisuja ja kanssatutkijoideni kokemuksia siitä, kuinka kanssatutkijuus voi olla niin aktivismia, inklusiivisempi näkökulma sosiaalityön käytäntöön, kuin myös keino tuottaa tietoa demokraattisemmin keinoin queer-ihmisten kesken, haastaen valtaapitävien instituutioiden rakentamia narratiiveja haavoittuvassa asemassa olevista queer-ihmisistä.

21.7 Sateenkaariseniorien seksuaalisuuden ja läheissuhteiden huomioiminen sosiaalialalla

Abstraktin kirjoittajat: Elli Nevalainen, Seksuelli; Hilkka Lyden, Laurea

Luku tarkastelee, miten sosiaalialalla voidaan paremmin huomioida sateenkaariseniorien seksuaalisuus ja läheissuhteet asiakaskohtaamisissa. Taustana on kirjallisuuskatsaus, jonka pohjalta avataan sateenkaarevien ikääntyneiden kokemuksia sekä palvelujärjestelmän haasteita. Historialliset asenteet ja lainsäädäntö ovat vaikuttaneet siihen, että moni seniori kantaa mukanaan vähemmistöstressiä.

Esitämme työskentelytapoja, jotka vahvistavat itsemääräämisoikeutta ja lisäävät turvallisuuden tunnetta palveluiden asiakkaana. Keskiössä ovat lupa puhua seksuaalisuudesta, asiakkaan itse valitsemien termien käyttäminen, valittujen perheiden ja läheisverkostojen tunnistaminen ja kirjaaminen osaksi palvelusuunnitelmaa, sekä työntekijän oman asenteen ja osaamisen jatkuva kehittäminen. Kuvaamme työntekijän roolia luottamusta rakentavassa vuorovaikutuksessa. Tuomme esiin ikääntyvien transihmisten erityiskysymyksiä ja esimerkkejä pienistä kielellisistä ja toiminnallisista muutoksista, joilla saavutettavuus ja osallisuus paranevat.

Luku päättyy toimenpide-ehdotuksiin organisaatio-, koulutus- ja asiakastyön tasoille. Niihin kuuluvat perehdytys ja täydennyskoulutus, yhdenvertaiset käytännöt, selkeä kieli ja inklusiivisuuden näkyvät signaalit sekä arviointilista, jonka avulla yksiköt voivat varmistaa, että sateenkaariseniorien seksuaalioikeudet ja läheissuhteet tunnistetaan ja niitä tuetaan. Kokonaisuutena luku tarjoaa konkreettisia välineitä, joilla sosiaalialan toimijat voivat edistää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ikääntyneiden yhdenvertaisuutta ja purkaa hoiva- ja palvelujärjestelmään juurtuneita normatiivisia rakenteita.

21.8 Sosiaalityö sateenkaariasiakkaiden kanssa 

Abstraktin kirjoittaja: Petra Malin, Tampereen yliopisto

Esitys keskittyy sosiaalityön mahdollisuuksiin tukea lähisuhde- ja perhenormeista eroavilla tavoilla eläviä yksilöitä ja perheitä. Esityksessä esitellään ideaa artikkelista, jonka tavoitteena on tuottaa tietoa sosiaalityön käytäntöön moninaisissa lähisuhteissa, erityisesti monisuhteissa, elävien palveluita käyttävien ihmisten eettisen ja affirmatiivisen kohtaamisen pohjaksi.

Artikkelissa toteutettaisiin kartoittava kirjallisuuskatsaus tuoreesta sosiaalityötä ja sosiaalipalveluita sekä lähisuhteiden moninaisuutta käsittelevästä kansallisesta ja kansainvälisestä tutkimustiedosta. Kansainvälisesti suhteiden moninaisuutta käsittelevän tutkimuksen määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä nopeasti, mutta tästä tutkimuksesta vain pieni osa paikantuu sosiaalityön tai perheiden tutkimukseen (Gupta ym. 2024). Tavoitteena on kartoittaa saatavilla olevaa tutkimustietoa ja aihetta koskevia tutkimusaukkoja. Artikkelin on tarkoitus myös esitellä suhteiden moninaisuuteen liittyvää käsitteistöä, kuten monisuhteisuutta, polyamoriaa ja ihmissuhdeanarkiaa, ja aiempaa tutkimustietoa sateenkaari-ihmisten lähisuhteiden moninaisuudesta.

21.9 Normikriittinen sosiaalityö: queer-bioetiikan, dekolonialismin ja kummitusten näkökulmia 

Abstraktin kirjoittajat: Tiia Sudenkaarne, Turun yliopisto/Lapin yliopisto; Kris Clarke, Helsingin yliopisto

Tarkastelemme suomalaisen sosiaalityön etiikkaa analysoimalla tapausesimerkkien kautta sitä, miten sukupuolen ja seksuaalinen moninaisuus usein jää cis- ja heteronormatiivisuuden jalkoihin ja altistaa asiakkaat haavoittuvuuksille.
Näkökulmamme pohjautuu aiempaan työhömme queer-bioetiikasta ja dekolonialismista, jota tarkastelemme kummitusten sosiologisen linssin läpi. Bioetiikka viittaa sairauden ja terveyden sekä terveysteknologioiden nostattamien moraalisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten pohdintaan (Sudenkaarne 2021) tavalla, jota nähdäksemme puuttuu sosiaalialalta.  Dekolonialismi haastaa normatiivisen sosiaalityön binaarisia viitekehyksiä (Clarke & Yellow Bird, 2021). Pohdimme sukupuolta ja queer-identiteettiä koskevien eettisten käsitteiden taustalla olevia normatiivisia ontologisia oletuksia, niiden edellyttämää tiedotuottamista ja sitä, miten eettiset kysymykset tulisi ratkaista, kun sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus nähdään normaalina eikä poikkeuksina. Kysymme myös, onko sosiaalityössä erityisiä queer-haavoittuvuuksia (vrt. Sudenkaarne 2019; 2024). Jos on, miten niitä tulisi tunnistaa ja lievittää?
Käyttäen sosiologi Avery Gordonin (2008) käsitettä ”kummittelu” sekä antropologi Mwenza Blellin (Clarke & Blell, 2025; Clarke, Wallengren Lynch & Yellow Bird, 2025; Sudenkaarne & Blell 2022; 2024) näkemyksiä, tarkastelemme käytännön esimerkkejä siitä, miten queer- ja dekolonialististen linssien soveltaminen suomalaisiin konteksteihin voi paljastaa näennäisen hyväntahtoisista ja tehokkaista neoliberaaleista lähestymistavoista intersektionaalisia epäoikeudenmukaisuuksia ((vrt. Clarke & Blell 2025)ja haavoittuvuuksia, joilla on ajallinen luonne. Pohtiessaan menneisyyden merkitystä nykyhetkelle monet teoreetikot ovat käyttäneet ”kummittelun” käsitettä ymmärtääkseen ”eläviä haamuja” (Bhaba 1996), jotka asuttavat nykyaikaisia järjestelmiämme, mutta tulevat näkymättömiksi myös episteemisten, tiedon tuottamiseen liittyvien, marginalisointien kautta (vrt. Clarke & Blell 2025). Näiden kummitusten kohtaaminen vaatii uudenlaista eettisitä tulkintakehystä, joka tähtää paitsi menneen väkivallan tunnistamiseen myös emansipatoristen tulevaisuuksien rakentamiseen (Blell & Sudenkaarne 2024).

22.1 Hyvinvointialueiden ja yksityisten palveluntuottajien yhteistyö Kanta-palveluihin liittymisessä

Abstraktin kirjoittaja: Anu Virtanen, Etelä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Socca

Esityksessä käsitellään hyvinvointialueiden ja sosiaalihuollon yksityisten palveluntuottajien yhteistyötä Kanta-palveluihin liittymisen prosessissa yksityisten palveluntuottajien näkökulmasta. Esitys perustuu Lapin ammattikorkeakoulussa toteutettuun ylempään AMK-tutkintoon liittyviin opinnäytetyöopintoihin (Virtanen & Viinamäki 2025).

Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä (703/2023) määrittää, että sosiaalihuollon palvelunantajan on liityttävä valtakunnalliseen asiakastietovarantoon viimeistään 1.9.2026. Poikkeuksena ovat sellaiset yksityiset palvelunantajat, joilla ei ole käytössään asiakastietojärjestelmää. Liittymisvelvollisuus koskee samanaikaisesti sekä hyvinvointialueita että yksityisiä. Kyseessä on tärkeä, historiallinen muutos sosiaalihuollon toimintakentällä (Hujanen, Ailio & Laukkanen 2024, 176).

Tässä esityksessä yhteistyö määritetään kahden tai useamman tahon tarkoituksellisena prosessina, jossa keskiössä on molempia osapuolia hyödyttävä päätös tai lopputulos ja jonka alkuna on usein ymmärrys siitä, etteivät osapuolet selviä yksin ja heidän arvostuksensa toisiaan kohtaan (Peters & Manz 2007, 119).

Esityksen aineistona on Hyvinvointiala Hali ry:n yhteistyössä Helsingin kaupungin, Vantaan ja Keravan hyvinvointialueen sekä Etelä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Soccan kanssa laatiman yksityisille organisaatioille Kanta-liittymisestä suunnatun kyselyn tulokset. Kyselyyn vastasi kesällä 2025 yhteensä 207 yksityistä organisaatiota ja siihen saatiin vastaajia kaikkien hyvinvointialueiden palveluntuottajista.

Kyselyn tulokset osoittavat, että yksityisten organisaatioiden tilanne Kanta-palveluihin liittymisessä on haastava. Kanta-palveluihin liittyneitä joko koko palvelutuotannon osalta tai osittain oli reilu kymmenen prosenttia vastanneista. Vastanneista lähes puolet tuotti palveluita usealle hyvinvointialueelle, mikä vaikeuttaa sekä liittymismallin valintaa että tiedonsaantia organisaatiota koskevasta kokonaisuudesta. Tulosten perusteella kaiken tasoinen yhteistyö on jäänyt vähäiseksi, sillä vain reilu kolmannes vastaajista oli saanut ohjausta Kanta-kirjaamiseen hyvinvointialueilta. Tuloksien pohjalta olisi tärkeää tiivistää yhteistyötä hyvinvointialueiden ja yksityisten palveluntuottajien välillä ja varmistaa yksityisille riittävä tiedon saanti liittymisestä, jotta palveluntuottajasta riippumatta asiakastieto olisi laadukkaasti kirjattu ja käytettävissä myös tiedolla johtamisessa ja kehittämisessä.

22.2 Empatia ja myötätunto affektiivisena infrastruktuurina purkavan täydennysrakentamisen kontekstissa: diskurssianalyyttinen tarkastelu aikuissosiaalityön lähityöstä

Abstraktin kirjoittaja: Henna Aalto, Tampereen yliopisto

Purkavaan täydennysrakentamiseen liittyvät kaupunkikehitykselliset prosessit ovat etenkin suurissa kaupungeissa varsin yleisiä: maankäytöllisesti arvokkaita asuinalueita keskustojen läheisyydessä saneerataan, jolloin huonokuntoisemmat asunnot puretaan ja tilalle rakennetaan uusia, kalliimpia asuntoja. Purettavien asuntojen usein vähävaraisilla asukkailla ei ole yleensä mahdollisuutta muuttaa takaisin alueelle purkavan täydennysrakentamisen jälkeen. Tämä asettaa jo lähtökohtaisesti haavoittavissa tilanteissa, usein myös sosiaalityön asiakkuudessa olevat asukkaat asemaan, joissa he kokevat asunnottomuuden uhkaa, epävarmuutta ja merkityksellisten (koti)paikkojen menetyksiä eli ’paikastaan siirtämistä’ (displacement). Näissä olosuhteissa asukkaiden parissa työskentelevien lähityöntekijöiden on samanaikaisesti etsittävä nopeasti eettisesti kestäviä ratkaisuja asiakkaiden asumistilanteisiin ja tarjottava kohtaamisissa emotionaalista tukea. Tutkimuksessa tarkastelen, miten lähityöntekijöiden empatia ja myötätunto tuottavat affektiivisena infrastruktuurina, joka mahdollistaa nopeat ratkaisut ja emotionaalisesti läsnä olevan kohtaamisen sekä yhteistyön ja jatkuvuuden   paikastaan siirtämisen tilanteissa, joissa palvelujärjestelmän kyky tarjota konkreettista turvaa on rajallinen.

Aineistona ovat Purettavasta asuinyhteisöstä uusiin koteihin (PURA 2021–2022) -tutkimushankkeessa kerätyt monialaiset työntekijähaastattelut, jotka kohdentuvat purkavan täydennysrakentamisen prosessin aikaisiin lähityön havaintoihin aikuisten parissa tehtävässä sosiaalityössä. Tutkimus sijoittuu sosiaalityön vuorovaikutuksen tutkimuksen perinteeseen ja lähestyy aineistoa diskurssianalyyttisesti keskittyen erityisesti asukkaiden tulevaisuusdiskursseihin. Teoreettinen viitekehys yhdistää dialogisen ajattelun (Bakhtin; Linell; Marková), Barrett-Lennardin (1981) empatiasyklin sekä Berlantin (2016) affektiivisen infrastruktuurin käsitteen, joiden avulla tarkastelen, miten empatia ja myötätunto rakentuvat työntekijöiden puheessa suhteessa asiakkaiden tulevaisuuteen, toivoon ja tilanteiden eettiseen jäsentämiseen rakenteellisen epävarmuuden keskellä. Analyysini nojaa dialogiseen lukutapaan; empatiasykli ja affektiivisen infrastruktuurin käsite toimivat tulkintaa jäsentävinä käsitteinäni.

Alustavien havaintojeni perusteella empatia ja myötätunto kannattelevat tapoja, joilla lähityöntekijät rakentavat ja jäsentävät asukkaiden tulevaisuutta koskevaa puhetta purkavan täydennysrakentamisen kontekstissa, sekä kytkevät nämä vuorovaikutuksessa rakentuvat tulevaisuusnäkymät laajempiin institutionaalisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin.

22.3 Monialainen tiedonmuodostus vaativan lastensuojelutyön kontekstissa

Abstraktin kirjoittaja: Minna Alin, Turun yliopisto

Paljon palveluita tarvitsevat nuoret kohtaavat vaativia elämäntilanteita, joiden ymmärtäminen, ja joissa tukeminen vaatii yhteistyötä professioiden välillä. Lastensuojelussa olevien nuorten vaativissa tilanteissa on usein mukana ammattilaisia eri sektoreilta. Yhteiskunnassa on havaittu, että ajankohtaisia, kompleksisia ilmiöitä, joita ei ole mahdollista ratkaista vain yksittäisen ammattilaisen toimesta. Esimerkiksi suomalaisessa sijaishuollossa on tunnistettu, ettei kaikkien nuorten tuentarpeisiin ole mahdollista vastata olemassa olevilla, palvelujärjestelmäkohtaisilla tukimuodoilla, vaan tarvitaan moninaisempia keinoja ja laajempaa osaamista. Toisaalta yhteiskunnan taloustilanne ja poliittinen ohjaus vaikuttavat siihen, millaisilla ehdoilla ja resursseilla kompleksia ilmiöitä voidaan ratkaista. Organisaatiot ohjaavat työntekijöitään, etenkin kiireessä, usein omien palvelutehtävien toteuttamiseen. Tämä tuottaa palvelujärjestelmien siiloutumista sekä haasteita oikea-aikaisten ja kokonaisvaltaisten palveluiden tuottamiseen.
Esityksessä keskitymme kahdenlaiseen työtapaan, verkostotyöhön ja tiimityöhön, sekä monialaiseen tiedonmuodostukseen näissä konteksteissa. Lastensuojelun palveluita koordinoivat sosiaalityön asiantuntijat. He tarvitsevat kuitenkin muiden asiantuntijoiden tukea muodostaakseen kokonaisvaltaista tietoa ja auttaakseen nuorta tai perhettä haastavassa elämäntilanteessa. Tutkimus pohjautuu kahteen fokusryhmähaastatteluin kerättyyn aineistoon, joissa sosiaalitoimen, terveydenhuollon ja sivistystoimen asiantuntijat sekä myös kokemusasiantuntijat pohtivat monialaista yhteistyötä ja sen merkitystä asiakkaan palveluissa. Tutkimuksessa käytetään sisällönanalyysiä apuna vastaamaan siihen, mitä asiantuntijat kertovat yhteisestä tiedonmuodostuksesta. Tutkimuksen alustavina tuloksina voidaan havaita, että asiantuntijat liittyvät omalla osaamisellaan kokonaistiedon rakentamiseen. Uskallus haastaa itseään ja rohkeus ylittää monialaisuuden rajoja tuottaa sekä laajaa tietopohjaa että mahdollistaa asiakkaan elämäntilanteen tarkastelun uusista näkökulmista. Monialaisesti tuotettua tietoa ei voida pitää omaan sosiaalityön identiteettiin kohdistuvana uhkana vaan uskallus heittäytyä yhteiseen työhön edellyttää ammattilaiselta vahvaa asiantuntijuutta.

23.1 Ammatillisen herkkyyden pedagogisia lähtökohtia sosiaalityössä – kriittinen kirjallisuuskatsaus 

Abstraktin kirjoittajat: Terhi Myller, Itä-Suomen yliopisto, Anne Airaksinen, Itä-Suomen yliopisto 

Kriittisen kirjallisuuskatsauksemme tavoitteena on paikantaa ammatillisen herkkyyden pedagogisia lähtökohtia sekä taustaoletuksia kansainvälisessä ja kansallisessa sosiaalityön tutkimuskirjallisuudessa. Kysymme, mitkä ovat ammatillisen herkkyyden pedagogisia valintoja ohjaavat lähtökohdat aikaisemman sosiaalityön tutkimuksen perusteella? Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytimme Freiren kriittistä oppimiskäsitystä. Noudatimme systemaattisen kirjallisuuskatsauksen protokollaa. Aineiston identifioinnin, seulonnan ja laadunarvioinnin jälkeen mukaanottokriteerit täytti 38 vertaisarvioitua tutkimusta. Analysoimme aineiston narratiivisesti kategorioiden ja teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Alustavien tulosten perusteella ammatillisen herkkyyden pedagogisia valintoja ohjaavat lähtökohdat sosiaalityössä kiinnittyvät sosiokonstruktivistiseen, refleksiiviskonstruktivistiseen, yhteiskuntakuntakriittiseen ja hajanaiseen oppimiskäsitykseen. Toteamme, että ammatillisen herkkyyden eksplisiittiset ja moniulotteiset määritelmät, ja pedagogisten lähtökohtien kriittinen tarkastelu opetussuunnitelmissa, opetuksessa ja ammattikäytänteissä, vahvistavat sosiaalityön itseymmärrystä tieteenalana ja tutkimus- ja ammattikäytänteinä. Lisäksi sosiaalityön tutkimuksessa, koulutuksessa ja ammatillisessa toiminnassa tarvitaan monipuolista ammatillisen herkkyyden käsitteellistämistä. Ammatillisen herkkyyden pedagogisten lähtökohtien tutkimus ei yksinomaan riitä, vaan tarvitaan tutkittua tietoa ammatillisen herkkyyden roolista ja merkityksestä sosiaalityön käytänteissä, tietoperustana ja osana metodologisia keskusteluja.  

23.2 Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta koskeva opetus sosiaalityön yliopistokoulutuksessa 

Abstraktin kirjoittaja: Ilo Söderström, Helsingin yliopisto 

Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuuden teemat ovat jääneet vähälle huomiolle sosiaalityön yliopistokoulutuksessa Suomessa. Toistaiseksi teemat eivät ole olleet pääasiallisena fokuksena yhdelläkään sosiaalityön kurssilla. Myös niihin liittyvä sosiaalityön tutkimus on Suomessa vähäistä, mikä osaltaan hankaloittaa aiheen käsittelyä koulutuksessa.

Esityksessä esitän tuloksia artikkelista, jossa tutkittiin suomalaisten sosiaalityön maisteriopiskelijoiden asenteita ja tiedon tarpeita seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta koskien (Söderström ym., 2025). Aineistona oli opiskelijoille suunnattu kysely, jonka vastauksia analysoitiin kuvailevin tilastollisin menetelmin ja khiin neliö -testillä. Opiskelijoiden kyselyssä raportoimat asenteet olivat enimmäkseen positiivisia, mutta sukupuolen moninaisuuteen ja perheiden moninaisuuteen liittyi opiskelijoilla enemmän epävarmuuksia ja syrjiviä asenteita. Lisäksi opiskelijoiden ymmärrys sateenkaarisyrjinnän eri muodoista ja sateenkaari-ihmisten erityisistä sosiaalityön palvelutarpeista vaikutti olevan puutteellista. Opiskelijan omalla identiteetillä vaikutti olevan vaikutusta vastauksiin; sateenkaarevien opiskelijoiden vastaukset erosivat merkittävästi cis-heteroseksuaalisten opiskelijoiden vastauksista.

Tutkimuksen tulokset toivat esiin tarpeen vahvistaa seksuaalisuuden, sukupuolen ja perheiden moninaisuuden näkökulmia sosiaalityön yliopistokoulutuksessa. Sosiaalityön koulutuksen tehtävänä on valmistaa kaikkia sosiaalityöntekijöitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien asiakkaiden kanssa työskentelyyn asiantuntevasti ja syrjinnänvastaisesti. Tärkeää on myös huomioida sateenkaarevat opiskelijat ja vahvistaa heidän osallisuuttaan alalla.

Esityksessä esittelen myös tekeillä olevan avoimen, sote-aloille suunnatun verkkomateriaalin seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta, joka on helposti lähestyttävä pedagoginen keino vahvistaa sateenkaariteemojen käsittelyä sosiaalityön opinnoissa. Verkkokurssia tuotetaan pohjoismaisessa yhteistyöhankkeessa nimeltä Affirm-ed, ja se on suunnattu erityisesti sote-alojen opiskelijoille ja ammattilaisille. Verkkomateriaali avautuu syksyllä 2026. 

23.3 Ihmisoikeusajattelun opettamisen välttämättömyys sosiaalialalla 

Abstraktin kirjoittajat: Karoliina Nikula, Laurea-ammattikorkeakoulu, Katri Kärkkäinen, Laurea-ammattikorkeakoulu  

Tausta
Perus- ja ihmisoikeustoimintaohjelma korostaa tarvetta vahvistaa ihmisoikeuskasvatusta ja -koulutusta kaikilla koulutusasteilla. Perus- ja ihmisoikeuksien tunteminen on välttämätöntä. Oikeusasiamies on useaan otteeseen huomauttanut, että viranomaisilla on puutteita perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvässä osaamisessa. Niiden toteutumista ja edistämistä ei huomioida riittävästi, ja aiheeseen liittyvä koulutus on riittämätöntä. Keskeinen ongelma sosiaalialan työn arjessa vaikuttaa olevan se, ettei ihmisoikeusrikkomuksia havaita tai ettei rikkomuksiin osata puuttua. Tämä havainto kääntää katseet myös sosiaalialan koulutukseen. 

Tavoite
Pohdimme esityksessä ihmisoikeusajattelun opettamisen tärkeyttä sosiaalialalla. Jäsennämme ilmiötä mm. sosiaalialan eettisten ohjeiden, tuoreen perus- ja ihmissoikeustoimintaohjelman ja aiemman tutkimuskirjallisuuden pohjalta. Pohdimme perusteita ihmisoikeusajattelun välttämättömyydelle sosiaalialan koulutuksessa, jäsennämme sitä, mitä Human rights based approach (HRBA) periaatteet tarkoittavat sosiaalialan koulutuksessa ja sosiaalialan arjessa; pohdimme välineitä, joilla vahvistaa ihmisoikeusajattelua koulutuksessa: esim. eettisen toiminnan malli, HRBA-periaatteet, moraalinen rohkeus. Lopuksi esitämme, mitä asialle pitäisi tehdä ja mitä tutkia.

Menetelmä
Menetelmä on filosofinen reflektio, jonka keskeiset elementit ovat problematisointi, eksplikointi ja argumentointi. Problematisointi viitaa ongelmien herättelyyn, jossa välineenä toimii kriittinen epäily. Eksplikointi viittaa käsitteiden analysointiin ja määrittelyyn, kysymysten täsmentämiseen ja uusien näkökohtien esittämiseen sekä filosofisten näkökohtien muotoiluun. Argumentointi viittaa vastausyritysten muotoiluun ja argumenttien esittämiseen vastausyritysten tueksi tai niitä vastaan. 

Pohdinta
Tunnistamme aihepiirissä moninaisia tutkimuksen ja tiedon tarpeita. Tulisi systemaattisesti analysoida, miten ihmisoikeusajattelu näkyy sosiaalialan opetussuunnitelmissa; miten opettajat tuntevat ihmisoikeudet ja niiden suhteen opettamaansa alaan ja miten opettajat sisällyttävät ihmisoikeuksien opetuksen ja opiskelun osaksi opettamiaan opintoja. Lisäksi tulee tutkia, miten opiskelijat tuntevat ihmisoikeuksia ja tunnistavat niiden suhteen omaan alaan ja omaan ammatti-identiteettiin, sekä miten jo valmistuneet alalla toimivat edistävät ihmisoikeuksien toteutumista omassa työssään sosiaalialalla.

23.4 Sosiaalityön väitöskirjatutkijoiden työnohjauspilotti – Ratkaisukeskeisen etäryhmätyönohjausmallin rakentuminen 

Abstraktin kirjoittajat: Heli Tiirola, Itä-Suomen yliopisto, Marina Bergman-Pyykkönen, Helsingin yliopisto; Camilla Granholm, Turun yliopisto 

Väitöskirjan tekeminen on pitkäjänteinen oppimisen prosessi, jonka aikana voi ilmetä monia jaksamiseen ja työhyvinvointiin liittyviä haasteita, kuten yksinäisyyttä, rahoituksen epävarmuutta, tiukkoja aikatauluja, tutkimusaiheen kuormittavuutta ja julkaisemisen paineita. Tutkimukset osoittavat, että väitöskirjatutkijat voivat pahimmillaan erittäin huonosti, mikä voi johtaa vakaviin mielenterveysongelmiin. Moni kokee epävarmuutta lomaoikeuksista. Ohjauksen puutteet lisäävät kuormitusta ja voivat aiheuttaa loppuun palamista. Osa väitöskirjatutkijoista tarvitsee nykyistä vahvempaa ja systemaattisempaa tukea. Ratkaisuksi on suositeltu ryhmämuotoisen ohjauksen vahvistamista. 

Vastasimme väitöskirjatutkijoiden tuen tarpeisiin järjestämällä työnohjauspilotin sosiaalityön väitöskirjatutkijoille. Työnohjaus toteutettiin etäryhmätyönohjauksena soveltaen erilaisia ratkaisukeskeisiä menetelmiä. Tavoitteena oli tarjota tukea ja kehittää ohjaajien ja väitöskirjatutkijoiden (n=7) yhteistyönä etäryhmätyönohjausmalli. Pilotti järjestettiin vuoden 2025 aikana. Se sisälsi kahdeksan kahden tunnin työnohjaustapaamista, joiden välissä väitöskirjatutkijat kirjoittivat matkakertomuksia kokemuksistaan, oivalluksistaan sekä ajattelun ja toiminnan muutoksistaan väitöskirjatutkijana.  

Esittelemme sosiaalityön väitöskirjatutkijoiden tuentarpeita ja etäryhmätyönohjausmallin rakentumista ratkaisukeskeisen työnohjauksen kontekstissa. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Minkälainen etäryhmätyönohjaus tukee sosiaalityön väitöskirjatutkijoita? 2. Miten ratkaisukeskeinen etäryhmätyönohjausmalli muodostui sosiaalityön väitöskirjatutkijoiden ja työnohjausryhmän ohjaajien reflektioissa? Aineisto koostuu väitöskirjatutkijoiden kirjoittamista matkakertomuksista, ohjaajien muistiinpanoista ja väitöskirjatutkijoiden ryhmähaastattelusta. Aineisto analysoitiin narratiivisella prosessianalyysillä. 

Tutkimustulosten mukaan työnohjausmalliin tuli 18 muutoskohtaa ennen lopullisen mallin muodostumista. Sosiaalityön väitöskirjatutkijat hyötyvät etäryhmätyönohjauksesta, joka toteutetaan systemaattisena case-työnohjauksena. Vertaisuuden ja monitasoisen reflektion käyttäminen oli erityisen toimivaa. Erilaisten väitöskirjatutkijoiden tukea tulee kehittää työhyvinvoinnin parantamiseksi. Tutkimustulosten pohjalta laadimme toimenpide-ehdotuksia väitöskirjatutkijoiden tukimuotojen kehittämiseksi.

Avainsanat: Etäryhmätyönohjaus, sosiaalityön väitöskirjatutkija, vertaisuus, ratkaisukeskeisyys, kehittäminen 

23.5 Sosiaalityön opiskelijoiden valmistaminen köyhyyden käsittelyyn käytännössä: Kartoittava kirjallisuuskatsaus opetusmetodeista, oppimistuloksista ja opiskelijoiden näkemyksistä köyhyyteen 

Abstraktin kirjoittajat: Jasmin Luomavuori, Helsinign yliopisto, Maija Jäppinen, Helsingin yliopisto; Elina Aaltio, Tampereen yliopisto; Katri Viitasalo, Helsingin ylopisto; Laura Alasimonen, Helsingin yliopisto 

Köyhyys on moniulotteinen ongelma, joka vaikuttaa miljoonien ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin maailmanlaajuisesti (United Nations, 2025). Sosiaalityö on eettisesti sitoutunut köyhyyden lievittämiseen sekä sosiaalisen ja taloudellisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla (IFSW, 2018; Payne, 2020; Stoeffler & Joseph, 2020). Vaikka sosiaalityössä ollaan tietoisia köyhyyden yleisyydestä ja sen moninaisista vaikutuksista, tutkijat ovat esittäneet huolensa siitä, onko sosiaalityön opiskelijoilla riittävät ammatilliset valmiudet kohdata köyhyydessä eläviä asiakkaita (Davis & Wainwright, 2005; Krumer-Nevo et. al, 2009; Stoeffler & Joseph, 2020).

Köyhyyskysymysten käsittelyn merkitys koulutuksessa on vahvasti tiedostettu, ja tutkijat sekä opettajat ovat kehittäneet erilaisia viitekehyksiä köyhyyden teemojen integroimiseksi opetusohjelmiin. Tieto siitä, mitä ja miten aiheesta opetetaan, ja miten opiskelijat sen vastaanottavat, on kuitenkin sirpaleista. Tässä kirjallisuuskatsauksessa siten kartoitamme, miten sosiaalityön koulutus valmentaa opiskelijoita köyhyyden huomioimiseen ja käsittelyyn aiemman empiirisen tutkimuskirjallisuuden valossa. Tutkimuskysymyksemme ovat: (1) Mitä köyhyyteen liittyviä opetusmetodeja ja niihin yhdistettyjä oppimistuloksia sosiaalityön koulutusta käsittelevässä tutkimuksessa on raportoitu? (2) Mitä aiemmassa tutkimuksessa on raportoitu opiskelijoiden köyhyyteen liittyvistä näkemyksistä? (3) Mitä opetuksellisia epäkohtia ja kehitysehdotuksia aiemmassa tutkimuksessa on paikannettu?

Kirjallisuuskatsauksen teossa seuraamme Joanna Briggs Instituutin (JBI) ohjemanuaalia kartoittavan kirjallisuuskatsauksen tekoon ja tulokset raportoimme PRISMA-ScR tarkistuslistaa noudattaen (Tricco et al., 2018). Sisäänottokriteerit laadimme Populaatio, Konsepti ja Konteksti viitekehyksen (Peters et al., 2024) mukaisesti: populaation muodostavat sosiaalityön opiskelijat, konseptina toimivat käytetyt opetusmetodit ja oppimistulokset sekä opiskelijoiden näkemykset köyhyydestä, ja kontekstin olemme rajanneet sosiaalityön opetukseen yliopistoissa tai vastaavissa professionaalisissa sosiaalityön koulutusohjelmissa. Katsauksen ulkopuolelle olemme jättäneet tohtorikoulutuksen sekä jo valmistuneiden sosiaalityöntekijöiden jatkokoulutuksen esimerkiksi työpaikan järjestämänä. Katsaukseen tulevien artikkelien tulee olla vertaisarvioituja empiirisiä artikkeleita, jotka on julkaistu englanniksi aikavälillä 2010–2024. Katsauksen tulokset analysoimme kuvailevan sisällönanalyysin avulla (Pollock et al., 2023). 

24.1 Ylirajainen yhteisöllisyys ja yhteisöllisen väkivallan dynamiikka: sosiaalityön tutkimuksellisia näkökulmia

Abstraktin kirjoittaja: Minna Taipale, Turun yliopisto

Esityksen tavoitteena on tutkimustulosteni pohjalta edistää sosiaalityön ymmärrystä yhteisöllisen väkivallan ilmiöstä sekä väkivaltaa mahdollistavista uskonnollisten ja kulttuuristen yhteisöjen rakenteista. Yhteisöllisen väkivallan käsitteellä esityksessä tarkoitan monitekijäistä väkivaltaa, jossa tekojen toteuttajina on laajempi lähipiiri tai yhteisö. Esitys perustuu väitöskirjani julkaistun tutkimusartikkelin sekä kansainvälisen tutkimusartikkelin käsikirjoituksen tuloksiin. Väitöskirjatutkimukseni kiinnittyy laajempaan uskonnollisia ja kulttuurisia vähemmistöjä sekä maahanmuuttajaperheitä koskevaan sosiaalityön tutkimukseen kahden sosiaalityön tutkimushankeen LAMPE – Lastensuojelun asiantuntijuus maahanmuuttajalasten ja -perheiden sosiaalityössä ja Uskontojen ja kulttuurien tulkitseminen ja asiantuntijuus sosiaalityössä — SOWREL – tutkimushanke kautta.

Esityksessä esiteltävien tulosten aineistoina ovat väitöskirjaani sisältyvä integroiva kirjallisuuskatsaus sekä vuosien 2023-2024 kuluessa toteutetun etnografisen kenttätutkimuksen itsereflektiomuistiinpanot ja muslimiyhteisöjen jäsenten haastatteluaineisto. Aineistojen analyysi on toteutettu sisällönanalyysillä ja fenomenografisen analyysin keinoin.

Tutkimustulosten pohjalta yhteisölliselle väkivallalle leimallista monitekijäisyyden ohessa on yhteisön sisäinen ”hiljainen hyväksyntä”. Yhteisölliseen väkivaltaan voi sisältyä yhtäaikaisesti useita erilaisia väkivallan muotoja, kuten pakottavaa henkistä ja uskonnollista kontrollia ja fyysisiä tai seksuaalisia väkivallan tekoja. Yhteisöjen sisäinen väkivalta näyttäytyy kompleksisena syystä, että teoilla on lokaalien yhteisöjen lisäksi kytkös ylirajaisiin globaalisti rakentuneisiin yhteisöihin.

Yhteiskunnan moninaistuessa sosiaalityössä tarvitaan laajemmin uskontoihin ja ylirajaiseen yhteisöllisyyteen kytkeytyvien kulttuuristen merkitysten ja arvomaailmojen tiedostamista ja tunnistamista. Väkivallan kytkös uskontoon ja yhteisöllisyyteen tuo esille väkivaltailmiön kompleksisuutta ja sen, että sosiaalityössä on tunnistettava yhä paremmin väkivallan dynamiikkaa muuttava kollektiivisuus. Yhteisöllinen väkivalta on haavoittavaa yksilöille, mutta lisäksi se muovaa erilaisten yhteisöjen toimintaa ja suhtautumista väkivaltaan. Yhteisöllisen väkivallan taustamekanismien sekä vaikutusten tunnistaminen on nykypäivänä yhä keskeisempää, jotta voidaan varmistaa erilaisissa yhteisöissä elävien yksilöiden itsemääräämisoikeuden ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

24.2 Sosiaalityön arki hitaan väkivallan keskellä Libanonin palestiinalaisleireillä

Abstraktin kirjoittaja: Evelina Sironen, Jyväskylän yliopisto

Tässä esityksessä tarkastelen hitaan väkivallan käsitteen avulla Libanonin palestiinalaisleireillä tapahtuvan sosiaalityön tilallisia ja materiaalisia todellisuuksia. Esitykseni pohjautuu kuuden kuukauden mittaiseen kenttätyöhön palestiinalaisleireillä ja niiden lähialueilla syksyllä 2023 ja keväällä 2024, jossa havainnoin etnografisia menetelmiä hyödyntäen paikallista sosiaalityötä eräässä kansalaisjärjestössä. Osallistavan havainnoinnin lisäksi toteutin 15 haastattelua sosiaalityöntekijöiden, sosiaalityön keskusten johtajien sekä vapaaehtoisten kanssa.

Kenttätyöni aikana ja aineistoni analyysissa huomioni kiinnittyi palestiinalaisleirien asteittaiseen ja syvenevään marginalisoitumiseen. Israelin asuttajakolonialistinen projekti, alueelliset sodat, Libanonin valtion pitkäaikainen rakenteellinen syrjintä palestiinalaisväestöä kohtaan sekä paikalliset ja globaalit kriisit ovat vaikuttaneet leirien arkeen, ihmisten ja ympäristön hyvinvointiin ja kaventaneet asukkaiden selviytymismahdollisuuksia. Leirien asteittainen rappeutuminen ja ihmisarvoisten elämänedellytysten kaventuminen näyttäytyi ihmisten arkielämän kokemuksissa jatkuvana epävarmuutena tulevaisuudesta. Esityksessäni keskityn ensinnäkin leirien epävakaaseen infrastruktuuriin sekä erilaisten epävarmuutta lisäävien kriisien keskellä elämiseen ja tässä kontekstissa tapahtuvaan sosiaalityöhön. Toiseksi huomioni kiinnittyy siihen, miten Libanonin valtion yhtäältä laiminlyövä, mutta samanaikaisesti kontrolloiva toiminta näyttäytyi suhteessa sosiaalityöntekijöiden ja asukkaiden kohtaamiin haasteisiin leireillä. Kolmanneksi tarkastelen, miten edellä mainitut arkielämän ja sosiaalityön todellisuudet heijastuivat tutkimukseni aikana ajankohtaiseen ja konkretisoituvaan huoleen sodasta ja sen seurauksista jo valmiiksi heikon infrastruktuurin ja materiaalisen puutteen keskellä.

24.3 Lähisuhdeväkivalta ilmiönä Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen työikäisten palveluissa

Abstraktin kirjoittaja: Ulla Miettinen, Pohjois-Karjalan hyvinvointialue

Työskentelen Pohjois-Karjalan hyvinvointialueella työikäisten palveluissa sosiaalityöntekijänä ja olen vuodesta 2024 kuulunut sekä rakenteellisen sosiaalityön että lähisuhdeväkivallan ehkäisy -työryhmiin.
Sosiaalityön tehtävät on säädelty sosiaalihuoltolaissa ja työn yhtenä keskeisenä tavoitteena on auttaa niin perheitä kuin yksilöitä muun muassa taloudellisessa ja elämänhallintaan liittyvissä ongelmissa kuin myös erilaisissa kriisitilanteissa. Rakenteellisen sosiaalityön tavoitteena on tehdä näkyväksi sosiaalihuollossa esille tulleita erilaisia ongelmia ja haasteita, jotka vaikeuttavat muutokseen tähtäävän sosiaalityön toteuttamista.
Halusin tietää, miten lähisuhdeväkivalta näyttäytyy omassa työssäni työikäisten palveluissa, joten kirjasin ja tilastoin tammi-heinäkuun 2025 välisenä aikana kaikki ne asiakastapaukset, joissa oli esiintynyt lähisuhdeväkivaltaa. Tuloksena oli yhteensä 32 asiakastapausta, jotka kategorioin ikäryhmittäin, sukupuolittain ja tiettyjen erityispiirteiden osalta (esimerkiksi tuliko asia ilmi huoli-ilmoituksen perusteella, liittyikö tapauksiin lapsia, oliko tekijä tai uhri jälkihuoltonuori jne.) Lisäksi kirjasin ylös, miten olin työntekijänä toiminut eri tapauksissa.
Eniten lähisuhdeväkivaltaa kohdentui naisiin ja erityisesti 18–25-vuotiaiden sekä 56-65- vuotiaiden ikäryhmissä.  Saman perheen sisällä eri perheenjäsenten kesken ilmenemistä toisistaan poikkeavaa lähisuhdeväkivaltaa oli 5 tapausta 32:sta. Lähisuhdeväkivaltaa ilmeni myös omaishoidossa ja palveluasumisessa olevien asiakkaiden kohdalla (N=4), osassa tapauksissa sosiaalitoimeen otettiin yhteyttä huoli-ilmoituksen perusteella (30%).  Useissa tapauksissa lähisuhdeväkivalta ei ollut enää akuutti asia, vaan asiakas tarvitsi tukea tilanteen aiheuttamaan haasteeseen.
Omassa kartoitustyössäni jäin miettimään mitkä ovat ne heikot signaalit, joiden avulla lähisuhdeväkivaltaa osaisin havaita mahdollisimman nopeasti ja mitkä ovat ne haasteet, miksi sitä ei havainnoida ajoissa.
Tavoitteenani on tehdä kvantitatiivinen tutkimus lähisuhdeväkivallan ilmenemisestä koko työikäisten palveluissa Pohjois-Karjalan hyvinvointialueella osana rakenteellista sosiaalityötä.  Tutkimuksen tavoitteena on saada määrällistä tietoa lähisuhdeväkivallan ilmenemisestä työikäisten palveluissa lähisuhdeväkivallan ehkäisemisen edelleen kehittämiseksi.

24.4 Digitaalisen väkivallan seuraukset sosiaalialan ammattilaisten ja digitaalisen väkivallan kohteena olleiden kuvaamina 

Abstraktin kirjoittaja: Elli Hyväri, Tampereen yliopisto  

Tieto- ja viestintäteknologioiden kehitys ja yleistyminen osaksi arkisia toimintoja on mahdollistanut niiden hyödyntämisen myös väkivallan välineenä. Digitaalisessa väkivallassa pääte- äly- tai paikannuslaitteita, ohjelmistoja, sovelluksia tai pikaviestipalveluja hyödynnetään väkivallan, kuten kontrolloinnin, tarkkailun ja vahingoittamisen välineinä. Digitaalinen väkivalta on toistaiseksi heikommin tunnistettu väkivallan muoto ja sen vakavuutta on usein vähätelty. Digitaalisen väkivallan aiheuttamia seurauksia väkivallan kohteena olleille on kuitenkin tutkittu toistaiseksi vähän. 
Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia seurauksia digitaalisella väkivallalla on sosiaalialan asiakkailla ammattilaisten raportoimana sekä digitaalista väkivaltaa kokeneiden kuvaamana. Tutkimuksessa hyödynnetään määrällistä aineistoa sosiaalialan ammattilaisille kohdennetusta kyselystä ja laadullista aineistoa kyselystä digitaalisen väkivallan kohteina olleille.
Tulosten mukaan digitaalisen väkivallan seuraukset ovat laaja-alaisia ulottuen psyykkisestä ja fyysisestä terveydestä, sosiaalisiin suhteisiin sekä työhön, opiskeluun, talouteen ja toimeentuloon. Sosiaalialan ammattilaiset raportoivat yleisimmin asiakkaiden kokeneen digitaalisen väkivallan aiheuttamia psyko-emotionaalisia seurauksia, kuten ahdistusta, masennusta, pelkoa, turvattomuutta ja häpeää. Lisäksi ammattilaiset raportoivat sosiaalisiin suhteisiin ja taloteen liittyviä vaikeuksia. Digitaalisen väkivallan kohteena olleiden kokemuksissa korostuivat psyko-emotionaalisten, sosiaalisten ja taloudellisten seurausten väliset yhteydet sekä digitaalisen väkivallan seurausten erityispiirteet. Digitaalisen väkivallan torjuminen osoittautui haastavaksi ja edellytti sen kohteena olleilta merkittävästi omia toimia ja resursseja.
Tutkimus tuo esiin, kuinka digitaalinen väkivalta heikommin tunnistettuna väkivallan muotona voi aiheuttaa laaja-alaisia seurauksia väkivaltaa kokeneiden elämässä niin psyko-emotionaalisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisesti. Digitaalisen väkivallan vakavia seurauksia ei toistaiseksi tunnisteta yhteiskunnassa ja sen instituutioissa riittävästi. Digitaaliselta väkivallalta voi olla erityisen vaikeaa suojautua ja vastuu jää usein väkivallan kohteena olleen harteille. Digitaalisen väkivallan torjuminen vaatii yhteiskunnallista tahtotilaa, uusien teknologisten ratkaisujen kehittämistä, sosiaalialan ammattilaisten tietoutta ja keinoja puuttua digitaaliseen väkivaltaan sekä väkivaltaa normalisoivien asenteiden purkamista. 

24.5 Kokemuksia sisarusten välisestä väkivallasta 

Abstraktin kirjoittaja: Elina Eeva, Helsingin yliopisto 

Tässä tutkimuksessani tarkastelen sisarusten välistä väkivaltaa fenomenologisesta näkökulmasta. Fenomenologinen lähestymistapa mahdollistaa väkivallan tarkastelun elettyinä kokemuksina, joilla on yksilöille ainutlaatuinen merkitys. Kysyn, miten sisarusten välinen väkivalta merkityksellistyy väkivallan kokijoille. Tutkimusaineistoni muodostuu 17 täysi-ikäisen henkilön omakohtaisista kertomuksista sisarusten välisestä väkivallasta. 

Käsitän sisarusten välisen väkivallan yhdeksi lähisuhdeväkivallan muodoksi, jossa väkivallan tekijä ja kokija ovat sisaruksina läheisessä suhteessa toisiinsa. Sisarusten välistä väkivaltaa on ilmiötasolla tutkittu melko vähän ja tutkimus on keskittynyt pääosin Yhdysvaltoihin. Suomessa sisarusten välinen väkivalta ei ole erottunut väkivaltatutkimuksen kentällä eikä aiheesta ole tehty suomalaista laadullista tutkimusta yksittäisiä opinnäytetöitä enempää. Ilmiö on kuitenkin viime vuosina saanut hieman kansallista näkyvyyttä esimerkiksi erilaisten määrällisten tilastojen (esim. Suonpää ym. 2024; Mielityinen ym. 2023) sekä satunnaisten valtamedian nostojen (esim. YLE 2025) kautta. 

Sisarusten väliseen väkivaltaan liittyy vahva kokemuksellisuuden ulottuvuus, jonka tutkiminen on tärkeää ilmiön kokonaisuuden ymmärtämiseksi sekä siihen liittyvien vaikutusten paikantamiseksi. Sisarusten välisen väkivallan tunnistamista yhdeksi lähisuhdeväkivallan muodoksi haastaa siihen liittyvän käsitteellisyyden ja määrittelyn vaikeus (Perkins 2014), sekä sisarusten välisiin konflikteihin liittyvä vahva normalisointi (esim. Meyers 2014; Kiselica & Morrill-Richards 2007). 

Tutkimukseni antaa äänen niille, joiden kokemukset jäävät usein kuulematta. Samoin se pyrkii lisäämään tietoisuutta vähälle tutkimushuomiolle jääneestä ilmiöstä, jolla voi olla merkittäviä vaikutuksia niin yksilöön, perhesuhteisiin kuin laajemminkin yhteiskuntaan.

24.6 Lasten pakottavan kontrollin kokemusten tunnistamattomuus ja sen seuraukset lasten turvallisuudelle 

Abstraktin kirjoittaja: Nenna Jyläskoski, Lapin yliopisto 

Esitys pohjautuu tekeillä olevaan tutkimusartikkeliimme, jossa tarkastelemme lasten ja nuorten kokemuksia vanhemman tai vanhempipuolen toteuttamasta pakottavasta kontrollista.  Määritämme pakottavan kontrollin tekijän käyttämiksi tarkoituksellisiksi ja vahingollisiksi vallankäytön taktiikoiksi, ja se voi sisältää erimuotoista väkivaltaa. Tutkimuksessa tarkastelemme lasten ja nuorten kokemuksia siitä, kun ammattilaiset eivät ole tunnistaneet pakottavaa kontrollia ja tunnistamattomuudesta aiheutuvia seurauksia lasten turvallisuudelle. Tutkimus on osa laajempaa Suomen Akatemian rahoittamaa ”Pakottava kontrolli ja muuntuvat valtakäytännöt: Lasten kokemusten ja tarpeiden ymmärtäminen” (CAPUCS) -hanketta.

Artikkeli pohjautuu 7–17-vuotiailta lapsilta ja nuorilta kerättyihin tehtäväpohjaisiin yksilö- ja sisarusparihaastatteluihin, joita on toteutettu Suomessa (N=15) ja Kanadassa (aineiston keruu kesken). Esityksessä tuomme esille alustavia havaintoja aineiston analyysista.

Pakottavaa kontrollia on tutkittu Suomessa vain vähän lasten ja nuorten näkökulmasta. Myös kansainvälinen tutkimus on pitkälti kohdistunut aikuiseen uhriin, pääsääntöisesti lapsen äitiin. Ilmiötä luonnehditaan vaikeasti tunnistettavaksi ja lasten kokemusten tunnistamisessa on erityisiä haasteita. Kun ammattilaiset eivät tunnista ilmiötä, voi pakottavan kontrollin käyttäjä hyödyntää ammattilaisia lasta ja tämän toista vanhempaa vastaan. Tutkimus lisää tietoa siitä, miten lasten ja nuorten kokemusten – ja siten myös avun ja tuen tarpeiden – tunnistamattomuus näyttäytyvät lasten kokemuksissa ja miten lasten kokeman pakottavan kontrollin tunnistamisen mahdollisuuksia voitaisiin parantaa. 

24.7 Lapsiin kohdistuva teknologiavälitteisen väkivallan tunnistaminen ja siihen puuttuminen sosiaalialan ammattilaisten näkökulmasta 

Abstraktin kirjoittaja: Outi Kekkonen, Tampereen yliopisto 

Lapsiin kohdistuu paljon teknologiavälitteistä väkivaltaa, joka jää aikuisilta huomaamatta. Lapset harvoin kertovat kokemuksistaan aikuiselle tilanteeseen liittyvän häpeän takia tai lapsi ei ymmärrä mitään pahaa tapahtuneen tai lapsi ei usko kertomisesta olevan hyötyä. Esityksessä tarkastellaan, millaista teknologiavälitteistä väkivaltaa lapsiin kohdistuu ja miten siihen voidaan puuttua sosiaalialan ammattilaisten näkökulmasta. Esityksen aineistona ovat DigiSOS-hankkeessa kerätyt sosiaalityön ammattilaisten fokusryhmä- ja yksilöhaastattelut (N=27) sekä sosiaalialan ammattilaisten sähköisen kyselyn avovastaukset (N=493). Analyys oli aineistolähtöistä ja siinä hyödynnettiin temaattista sisällönanalyysia, jonka avulla jaoteltiin lapsiin kohdistuvan teknologiavälitteisen väkivallan muotoja ja tekijöitä.
Tulosten mukaan lapsiin kohdistuu teknologiavälitteistä väkivaltaa heidän perheenjäsentensä toteuttamana ja perheen ulkopuolelta. Väkivalta näyttäytyi perheen sisäisenä lähisuhdeväkivaltana, jossa väkivalta kohdistui lapseen tai lasta hyödynnettiin välineenä aikuisten välisessä väkivallassa. Perheen ulkopuolisena teknologiaväliteinen väkivalta ilmeni vertaissuhteissa ja muun aikuisen lapseen kohdistamana. Lisäksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten tekemät kirjaukset voivat välillisesti aiheuttaa lapseen kohdistuvan väkivallan riskin, jos väkivallan tekijä sai kirjaukset tietoonsa. Digitaalisuus on luonut ympäristön, jossa väkivallan teot säilyvät verkossa, mikä voi johtaa uhrin uudelleen traumatisoitumiseen. Tallennettu haavoittava materiaali voi levitä verkossa hallitsemattomasti ja väkivallan tekoa voi jatkaa kuka tahansa materiaalin käsiinsä ja lapseen kontaktin saava henkilö. Myös someen jaetut henkilökohtaiset ja arkaluontoiset tiedot voivat altistaa uudelleen uhriutumiselle. Lapsuuden aikaiset väkivallan kokemukset kasvattavat merkittävästi riskiä sosiaalisiin, psyykkisiin ja fyysisiin haasteisiin aikuisuudessa. Lapsen suojelun näkökulmasta on huolestuttavaa, että teknologiavälitteiseen väkivaltaan puuttuminen on haastavaa ja ilmiötä ei tunnisteta koko laajuudessaan. Teknologian ja digitaalisten alustojen kautta väkivalta ulottuu jopa turvakoteihin ja sijaishuoltoon, joissa lapsen on tarkoitus olla turvassa häneen kohdistuvalta väkivallalta. 

24.8 Technology-facilitated client violence in Finnish social services: A Street-level bureaucracy perspective

Abstraktin kirjoittaja: Sisko Piippo, Itä-Suomen yliopisto

Client violence remains a persistent challenge in social services, yet the implications of digitalisation for such violence have received little scholarly attention. This article examines technology-facilitated client violence (TFCV)—threats, harassment, and intimidation through digital means—within the framework of street-level bureaucracy. Drawing on open-ended survey responses from Finnish social service professionals (n = 135) and interviews with managers (n = 18), the study employs qualitative content analysis following the Gioia methodology. The analysis explores how TFCV manifests, is interpreted, and reshapes street-level welfare work. TFCV was observed through four interrelated dimensions: intrusive and ongoing contact, intimidation and coercion, public professional discrediting, and technology-facilitated personal harm. Workers’ interpretations of TFCV revealed experiences of lost control and disrupted work rhythms, emotional and moral strain, public undermining of competence, authority and decision-making legitimacy, and the intrusion of violence into private life. The findings highlight an ethical tension between clients’ rights to scrutiny and participation and the protection of professional integrity in the digital age. The study calls for organisational and policy measures to enhance protection against TFCV without compromising clients’ legitimate rights.

24.9 Constructing the Realm of the Possible: Managerial Talk on Digital Violence in Human Services  

Abstraktin kirjoittajat: Pasi Hirvonen, Itä-Suomen yliopisto, Sisko Piippo, Itä-Suomen yliopisto 

Human service organizations increasingly face new and digitally mediated forms of violence and harm, requiring managers to make sense of and respond to phenomena that are operationally complex and normatively ambiguous. We argue that strategic discourse provides a critical site through which managers construct the realm of possible organizational responses to such challenges. Rather than viewing strategy as the articulation of predefined plans, we approach strategic talk as a process of possibility making that defines what actions can, may, and should be pursued. 
To theorize this process, we draw on positioning theory (Harré & Van Langenhove, 1999; McVee et al., 2024), which conceptualizes human action as situated within overlapping moral orders that grant or withhold rights and duties. Building on Van Langenhove’s (2021) distinction between observable behavior and the realm of the possible, we focus on how managers discursively configure three determinants of organizational response on digital violence: capacities (what the organization is able to do), restrictions (what it is permitted or not permitted to do), and intentions (what it seeks or wishes to do). This lens treats strategy discourse as a site where actors mobilize resources, navigate normative constraints, and project future-oriented aims. 
We further integrate Boyd et al.’s (2019) notion of speculation and reasoning markers to illuminate the linguistic resources through which possibility spaces are enacted. Modal and conditional expressions – such as might, could, if, and because – signal and sustain speculative reasoning, enabling actors to link current organizational narratives to imagined futures. These connective episodes expand or contract the horizon of feasible strategic action, illustrating strategy as a discursive practice of positioning rather than a deterministic blueprint. 
Empirically, the study draws on interviews with 18 managers working in human service organizations, providing insight into how strategic discourse operates in practice. We ask: How do managers construct and negotiate a possibility space for organizational responses to digital forms of violence and harm in human service settings, and how do they position themselves, their staff, and their organizations in doing so? By combining positioning theory with dialogic discourse analysis, we offer a framework for examining strategy talk as a moral and discursive practice through which uncertainty is managed, agency is negotiated, and the realm of the possible is dynamically shaped. 

24.10 Ohjelmateoria turvakotien asiakastyön keskeisimmistä osatekijöistä ja vaikutuksista 

Abstraktin kirjoittaja: Johanna Hietamäki, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 

Tutkimus turvakotipalveluiden ohjelmateoriasta – eli käsityksistä siitä, miten ja miksi turvakoti-intervention ajatellaan vaikuttavan asiakkaisiin – on vähäistä ja pitkälti tutkimatonta. Ohjelmateoria kuvataan usein loogisen mallin avulla. Tämän lisäksi on tärkeää avata mekanismit, joiden avulla pyritään tutkimaan keskeisiä selityksiä siitä, miksi ja miten ohjelmateorian osatekijät ovat yhteydessä toisiinsa. Ohjelmateorian muodostaminen on keskeistä, kun tavoitteena on tutkia intervention vaikutuksia. Tässä tutkimuksessa ohjelmateorian laatiminen muodostaa tutkimuksen ensimmäisen osan ja antaa lähtökohdan turvakotien vaikutuksia koskevalle tutkimukselle.

Tavoitteena on muodostaa käsitys siitä, mitkä ovat keskeisimmät turvakotipalvelun osatekijät ja vaikutukset sekä tarkastella näihin liittyviä mekanismeja. Lisäksi huomioidaan mahdolliset erot eri asiakasryhmien välillä ohjelmateorian suhteen.

Aineiston muodostavat ryhmähaastattelut seitsemässä turvakodissa (jokaisessa kaksi ryhmähaastattelua, N=36 ammattilaista), ryhmähaastattelut kahdessa väkivaltatyön avopalvelussa (kummassakin kaksi ryhmähaastattelua, N=7 ammattilaista), ryhmähaastattelut kahdessa parisuhdeväkivaltaa kokeneiden vertaistukiryhmässä (N=10) sekä yksilöhaastattelut (N=5).

Haastattelut analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä keskittyen ohjelmateorian eri osatekijöiden tarkasteluun. Analyysin pohjalta muodostettiin looginen malli ja kuvaukset aineistosta havaituista mekanismeista. Tämän jälkeen loogista mallia ja mekanismeja arvioitiin ja työstettiin viidessä työpajassa, joihin osallistui yhteensä 46 ammattilaista ja 6 lähisuhdeväkivaltaa kokenutta.

Esityksessä kuvataan ohjelmateorian muodostamisen prosessia, sen onnistumisen edellytyksiä ja haasteita. Lisäksi esitellään alustavia tuloksia ohjelmateoriasta ja sen liittyvistä mekanismeista. Ohjelmateoria muodostuu useista osa-alueista, joiden työstäminen on parhaillaan käynnissä. Tällä hetkellä turvakotien ohjelmateorian osa-alueita ovat: 1) väkivaltaa kokeneiden tilanteet, 2) asiakkaiden odotukset ja tarpeet, 3) turvakoti paikkana, 4) haasteet turvakodissa asumisessa, 5) turvakodin asiakastyö, 6) turvakodin tuotokset, 7) lyhyen aja myönteiset vaikutukset, 8) pitkän aikavälin myönteiset vaikutukset, 9) kielteiset vaikutukset ja seuraukset, 10) turvakodin jälkeiset palvelut. 

24.11 Tilannearviointi lastensuojelun rajapinnoilla lapsiin kohdistuvien lähisuhdeväkivaltaepäilyjen yhteydessä 

Abstraktin kirjoittaja: Noora Aarnio, Sisä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus

Laadukas lapsen tilanteen arviointi lastensuojelun rajapinnoilla vaatii erityistä ammatillista osaamista, tietoa ja analyyttisyyttä, jotta arvioinnin tarkkuus toteutuu sekä lapsen ja perheen kanssa työskentely ja päätöksenteko suunnataan oikein. Suomessa lapsiperheiden ja lastensuojelun sosiaalityössä lapsen tilanteen arviointia toteutetaan pohjoismaisen mallin mukaisesti lapsen tarpeiden, niihin vastaamisen ja sosiaalisten suhteiden lähtökohdista riskinäkökulmien jäädessä vähemmälle huomiolle. Lapsen tilanteen arvioinnin tavoitteena on saavuttaa tietoa lapsen ja perheen tilanteesta, asuinolosuhteista sekä vanhempien kyvystä tarjota riittävää hoivaa ja huolenpitoa lapselle.

Terveydenhuoltoon on laadittu hoitosuositus lapsiin kohdistuvien kaltoinkohteluepäilyjen yhteydessä (HOTUS), joka perustuu tutkimustietoon lapseen kohdistuvan kaltoinkohtelun riskeistä. Oikeuspsykologisessa tutkimuksessa on tunnistettu lapsen herkkyys aikuisten vaikuttamiselle väkivaltaepäilyjen yhteydessä ja tutkimuksen pohjalta on laadittu tutkimusnäyttöön perustuva selvittävän haastattelun menetelmä. Sosiaalityössä on terveydenhuollon tapaan kasvava vaade näyttöön perustuviin toimintatapoihin (evidence-based practice, EVB). Suomessa ei ole kuitenkaan konsensusta siitä, miten arviointia tulisi tehdä lapsiperheiden ja lastensuojelun sosiaalityössä lapsiin kohdistuvan väkivallan yhteydessä. Myöskään kotimaista tutkimusta ei ole siitä, miten lapsiperheiden ja lastensuojelun sosiaalityö arvioi lapsen tilannetta silloin, kun lapseen kohdistuu väkivaltaepäily.

Esitys perustuu väitöskirjatutkimukseen: ”Tilannearviointi lastensuojelun rajapinnoilla lapsiin kohdistuvien lähisuhdeväkivaltaepäilyjen yhteydessä -sosiaalityöntekijän näkökulma”. Aineisto koostuu sosiaalityöntekijöille suunnatusta kyselytutkimuksesta ja haastatteluista, jotka on kerätty Sisä-Suomen alueella (Pirkanmaa, Kanta-Häme ja Etelä-Pohjanmaa) vuosina 2024-2025. Esityksessä käsitellään alustavia tuloksia, lapsiin kohdistuvan lähisuhdeväkivallan tunnistamisesta ja arvioinnissa kerättävien riskitietojen painotuksista. Lisäksi käsitellään arvioinnissa hyödynnettäviä tietotyyppejä ja arviointiin vaikuttavia tekijöitä sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta.

24.12 Lapsen kertomus keskiössä: Lastensuojelun ja poliisin yhteistyö epäiltäessä lapseen kohdistuvaa 

Abstraktin kirjoittaja: Miia Ståhlberg, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Epäiltäessä lapseen kohdistuvaa perheen sisäistä väkivaltaa, on lapsen kertomus usein ainoa todiste. Se, miten viranomais- ja palvelujärjestelmämme toimii lapsen kertomuksen äärellä, on merkityksellistä niin lapsen kokemuksen, uudelleen traumatisoitumisen riskin ja kertomuksen luotettavuuden kannalta. Tutkimuksessa tarkastellaan lastensuojelun ja poliisin alkuvaiheen toimintaa näissä tilanteissa. Erityisesti selvitetään, miten lapsen haastattelu toteutetaan monialaisessa yhteistyössä, kun lastensuojelu tarvitsee lapsen kertomusta suojelutarpeen arviointia ja poliisi rikosepäilyn arviointia varten.
Aineisto koostuu vuoden 2025 Poliisiammattikorkeakoulun ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen järjestämien Lapsirikostutkinnan neuvottelupäivien ennakkotehtävänä toteutetun sähköisen kyselyn vastauksista (n = 129). Aineistoa kuvailevat tilastolliset analyysit tehtiin SPSS-ohjelmalla ja avovastauksia tarkasteltiin sisällönanalyysin keinoin.
Kyselyyn vastanneet ammattilaiset työskentelevät poliisissa, syyttäjälaitoksella tai Lasten ja nuorten oikeuspsykologian- tai psykiatrian yksikössä. Laadulliset vastaukset osoittavat, että lastensuojelun ja poliisin eritahtiset prosessit vaikeuttavat väkivaltaepäilyn lapsiystävällistä selvittämistä ja lisäävät riskiä, että lapsi joutuu kertomaan vaikeista kokemuksistaan toistuvasti eri viranomaisille. Mitä lievemmästä epäilystä on kyse, sitä todennäköisempänä näyttäytyy skenaario, jossa lapsi kertoo ensin lastensuojelun sosiaalityöntekijälle, mitä on tapahtunut, ja myöhemmin toistaa saman poliisille sekä mahdollisesti myös lääkärille.
Kyselyssä tulee esiin, että osa vastaajista näkee lievimpien väkivaltaepäilyiden selvittämisen enemmän lastensuojelun kuin poliisin tehtäväksi. Lapsiin kohdistuvan väkivallan selvittämistehtävän rajautuminen osittain vain suojelutarpeen selvittämistä edellyttäväksi ilmiöksi tarkoittaa, että suojelutyön viitekehystä suhteessa lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan tulee vahvistaa ja varmistaa, että lastensuojelussa on riittävästi keinoja ja osaamista auttaa lapsia. Viranomaisille tulee myös luoda edellytykset tehdä työtään lapsiystävällisesti. Heille tulee olla tosiasiallisesti mahdollista viranomaisyhteistyössä toteuttaa toimintatapaa, joka on parhaiten lapsen edun mukainen ja vähentää lapsen päällekkäisiä haastatteluja eri ammattilaisten toimesta.

24.13 Väkivallasta saa puhua – Lähisuhdeväkivaltatyön avainhenkilömalli LÄHDE

Abstraktin kirjoittajat: Jonna Laitonen, THL, Jenni Krogell, THL

Tilastojen valossa Suomi on EU:n toiseksi vaarallisin maa naisille, tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan naisista lähes puolet ja miehistä yli kymmenen prosenttia on kokenut seksuaaliväkivaltaa. Lähisuhde- ja seksuaaliväkivallan kustannukset ovat mittavat. Vain pieni osa väkivallasta tulee ammattilaisten tietoon ja erityisesti parisuhteessa tapahtuva seksuaaliväkivalta jää usein piiloon. Kokemukset aiheuttavat usein häpeää ja syyllisyyttä, mikä vaikeuttaa avun hakemista.

Lähisuhdeväkivallan avainhenkilömalli LÄHDE-hankkeessa vahvistetaan ammattilaisten osaamista väkivallan tunnistamiseen ja siihen puuttumiseen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tavoitteena on parantaa ammattilaisten ymmärrystä väkivallasta ilmiönä ja madaltaa puheeksi ottamisen kynnystä. Avainhenkilömallin mukainen koulutus sopii eri toimialoilla kohtaamistyötä tekeville ammattilaisille ja kattaa niin väkivallan kokijan kuin väkivaltaa käyttäneen kohtaamisen. Koulutuksiin osallistuneet ovat kokeneet valmiuksiensa parantuneen sekä väkivallan tunnistamisessa että osapuolten auttamisessa.

Malli on tunnistettu toimivaksi käytännöksi ja sen jalkauttamista on suositeltu kansallisissa ohjeissa. Mallin rakenne on kolmiportainen, sisältäen puheeksiotto-, avainhenkilö- ja kouluttajakoulutuksen.  Sen periaatteita ovat dialogisuus, kokemuksellisuus ja jatkuvuus. Se sopii mallinnettavaksi hyvinvointialueiden ja kuntien väkivaltatyön rakenteisiin. LÄHDE-hankkeessa rakennetaan seksuaaliväkivallan osaamispaketti osaksi Puutu väkivaltaan verkkokoulua. Osaamispaketin tavoitteena on vahvistaa ammattilaisten ymmärrystä ja osaamista seksuaaliväkivalta-asioihin liittyen. Avainhenkilömalli tukee alueiden välistä yhteistyötä väkivallan vastaisessa työssä.

Avainhenkilömallin vahvuutena on sen juurruttaminen perustason työhön. Johdon tuki, sitoutuminen ja ymmärrys ennaltaehkäisyn merkityksestä ovat edellytyksiä sen toimivuudelle.  Mallin avulla ammattilaisten väkivaltatietoisuus vahvistuu ja varhainen puuttuminen voi katkaista väkivallan kierteen ajoissa.  Mallin tavoitteena on tehdä väkivallan ehkäisystä osa kaikkien ammattilaisten jokapäiväistä työtä ja siksi sen vaikutus on laaja, kustannustehokas ja kestävä.

24.14 NAKOVA Pohjois-Pohjanmaan toimintamalli naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa vastaan 

Abstraktin kirjoittaja: Iida-Maria Bimberg, Pohde 

NAKOVA-hanke on käynnistynyt 1.4.2025 ja kestää 31.8.2028 saakka. Hankkeessa kehitetään toimintamallia naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa vastaan. Hankkeen keskeisinä tavoitteina on yhteistyötapojen ja koordinaation kehittäminen hyvinvointialueella, palvelukartan kuvaaminen ja kehittämistarpeiden tunnistaminen, palveluiden kehittäminen sekä toimintamallin juurruttaminen mm. viestinnän, kouluttamisen ja osaamisen vahvistamisen keinoin. 

Tähän mennessä hankkeessa on ehditty tuottaa monikielistä materiaalia väkivallan tunnistamisen tueksi, kehittämään yhteistyöntapoja ja koordinaatiota eri toimijoiden kesken sekä aloittamaan palvelumuotoiluprosessi palvelukartan kuvaamiseksi. Palvelumuotoilun prosessi koostuu asiakasraadin ja monitoimijaisten työpajojen vuorotteluna. 

Jo tässä vaiheessa tulokset asiakasraadista ja työpajoista ovat erittäin mielenkiintoisia. Olemme tunnistaneet palveluprosessin eri vaiheet, asiakkaiden kokemukset, tunteet ja tarpeita sekä ammattilaisten ensimmäisiä näkemyksiä eri toimijoiden rooleista prosessin eri vaiheissa, sekä palveluiden kehittämistarpeista. Olemme myös aloittaneet tunnistamaan seuraavien erityisryhmien tarpeita prosessin eri vaiheissa: vammaiset, maahan muuttaneet, ikäihmiset sekä sateenkaariväestö. 

Esityksessä kerrotaan NAKOVA-hankkeesta, erityisesti asiakasraatien ja monitoimijaisen työpajan tähän mennessä saaduista tuloksista, sekä esitellään tämänhetkisen tiedon pohjalta saatu kuvaus palvelukartasta. Esityksessä esitellään myös hankkeessa tuotetut monikieliset Väkivallan muodot -kortit ja kerrotaan ensimmäiset kokemukset ammattilaisilta niiden hyödyntämisessä. 

Esityksessä käsitellään myös hyviä käytäntöjä traumatietoiseen asiakasosallisuuteen palveluiden kehittämisessä. Hankkeessa on lähdetty kehittämään hyvinvointialueen näkökulmasta poikkeuksellisen asiakaslähtöisesti lähisuhdeväkivallan ja naisiin kohdistuvan väkivallan kokijoiden palveluiden kokonaisuutta. Hankkeessa halutaan kuvata myös osallistamisen ja palvelumuotoilun prosessi tavalla, joka mahdollistaa asiakaslähtöisen ja työntekijöitä osallistavan kehittämisen myös jatkossa. 

25.1 Kehitysvammaiset ihmiset Kelan asiakkaina 

Abstraktin kirjoittajat: Antti Teittinen, Kela, Jukka I Hänninen, Kela 

Rekisteripohjainen tutkimus paljastaa yleisen kehityskulun, jossa kehitysvammaiset henkilöt siirtyvät suoraan lapsuuden vammaisetuuksista aikuisuuden työkyvyttömyyseläkkeisiin heti perusopetuksen päätyttyä (oppivelvollisuus- ja työkyvyttömyyseläkkeen muutos siirtää ikärajoja 18 vuoteen siirtymäaikojen jälkeen). Tämä ilmiö viittaa järjestelmälliseen polkuun, joka ohittaa työmarkkinoille osallistumisen ja herättää kriittisiä kysymyksiä taloudellisen kansalaisuuden toteutumisesta.
Tutkimuskysymykset:
1. Mitä sairausvakuutusetuuksia ja muita Kelan etuuksia kehitysvammaiset henkilöt saavat ja kuinka paljon? 
2. Miten Kelan etuudet ja palvelut toimivat osana kehitysvammaisten ihmisten arkea, hyvinvointia ja osallisuutta? 
Aineisto ja menetelmät: Tutkimus hyödyntää laajoja hallinnollisia rekisteriaineistoja vuosilta 2015–2025. Keskeiset lähteet ovat Kelan sosiaaliturva- ja tilastojärjestelmät. Aineisto sisältää älyllisen kehitysvammadiagnoosin (F70-79) saaneiden henkilöiden tiedot vammaisetuuksista ja eläkkeistä sekä yleisimmistä Kelan muista etuuksista, kuten sairausvakuutuskorvauksesta, asumistuesta toimeentulotuesta, ansio- ja pääomatuloista sekä demografisista muuttujista (ikä, sukupuoli, alue, koulutustausta). Henkilöiden anonymiteetti turvataan Kelan sisäisen asiakastunnisteen avulla. Lisäksi politiikkadokumentteja ja raportteja hyödynnetään kontekstin luomiseksi. Tutkimuksessa käytetään monimenetelmällistä otetta eli samanaikaisesti peilataan kuvailevilla tilastollisilla menetelmillä politiikkadokumenttien diskurssianalyyttisia tulkintoja vammaisuuden määrittelyistä.
Tulokset: Alustavat havainnot osoittavat, että siirtymä lapsuuden etuuksista aikuisuuden eläkkeisiin muodostaa rakenteellisen polun, joka rajoittaa työmarkkinoille osallistumista. Tulot muodostuvat pääosin sosiaaliturvaetuuksista, ja ansiotaso jää merkittävästi alle väestön keskiarvon.
Johtopäätökset: Tutkimus tuottaa uutta tietoa kehitysvammaisten henkilöiden sosioekonomisista asemista ja etuuspoluista Suomessa. Tulokset haastavat pohtimaan kehitysvammaisten ihmisten kansalaisuuden toteutumista ja lainsäädännön roolia työmarkkinoilta syrjäyttävien rakenteiden ylläpitämisessä.  Avainsanat: kehitysvamma, rekisteritutkimus, sosiaaliturva, kansalaisuus, Suomi 

25.2 Vammaispalvelujen seurantahanke – yhteistyön rakenteet ja käytännöt muutoksessa

Abstraktin kirjoittaja: Päivi Hömppi, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti keväällä 2025 Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen toteuttaman Vammaispalvelujen seurantahankkeen, joka jatkuu vuoden 2027 loppuun. Hankkeen tavoitteena on seurata uuden vammaispalvelulain toimeenpanoa ja arvioida sen keskeisten tavoitteiden toteutumista.
Uusi vammaispalvelulaki korostaa yksilöllistä ja yhdenvertaista palvelutarpeen arviointia sekä monitoimijaisen yhteistyön merkitystä. Vammaisille henkilöille voidaan myöntää ensisijaisten lakien mukaisia palveluja silloin, kun ne ovat riittäviä ja asiakkaan edun mukaisia. Eri lakien perusteella tulee rakentaa asiakkaan tarpeisiin vastaava kokonaisuus, mikä edellyttää toimivaa yhteistyötä sosiaalityön eri sektoreiden välillä.
Vammaispalvelujen seurantahankkeen kohteena ovat erityisesti vammaisten henkilöiden oikeuksien toteutuminen, vammaispalvelulain asema erityislakina sekä kustannuskehitys ja sen taustatekijät. Kyselyissä painottuvat eduskunnan lausumissa esitetyt teemat ja lain toimeenpanon käytännöt.
Seurantahankkeessa tehtiin kesällä 2025 tilannekuvakysely, jonka avulla kartoitettiin hyvinvointialueiden vammaispalveluiden tilannetta. Tässä esityksessä tarkastellaan seurantahankkeen ensimmäisen kyselyn tuloksia sekä ensimmäisiä havaintoja syksyllä 2025 hyvinvointialueille lähetetystä laajemmasta seurantakyselystä. Lisäksi luomme katsauksen hankkeen tulevaisuuteen.

25.3 Tuetun asumisen arki kehitysvammaisen asukkaan kuvaamana 

Abstraktin pääkirjoittaja: Sonja Miettinen, Kehitysvammaliitto 

Tuettua asumista on kehitetty kehitysvammaisen henkilön itsenäistä elämää tukevana asumisratkaisuna, mutta sen käyttö on toistaiseksi jäänyt ympärivuorokautista asumispalvelua huomattavasti vähäisemmäksi. Useilla hyvinvointialueilla on tavoitteena lisätä tuettua asumista lähitulevaisuudessa osana pyrkimyksiä keventää palvelurakennetta. Samalla on todettu, että tämä edellyttää myös asumisen tuen kehittämistä siten, että itsenäisempi asuminen mahdollistuisi aiempaa useammalle kehitysvammaiselle henkilölle. Tässä kehittämistyössä on tärkeää kuulla ja huomioida asukkaiden kokemuksia ja näkemyksiä siitä, mikä tukiasumisessa toimii ja mikä ei toimi sekä miten sitä tulisi kehittää. 

Tämä esitys perustuu käynnissä olevaan tutkimushankkeeseen, jossa tarkastellaan tuetun asumisen arkea asukkaiden näkökulmasta. Tutkimuksessa on hyödynnetty photovoice-menetelmää, jossa pyritään vahvistamaan osallistujien ääntä heidän itse ottamiensa valokuvien avulla. Esityksessä käsitellään kehitysvammaisten tukiasukkaiden kanssa toteutetun työskentelyn alustavia tuloksia, jotka tuovat esiin niin arjen sujuvuuden ja osallisuuden haasteita kuin asukkaiden voimavarojakin, jotka jäävät helposti piiloon. Samalla tutkimus osoittaa tarpeen kehitysvammaisten henkilöiden kuulemisen käytäntöjen vahvistamiseen asumisen tuen myöntämisen, tuottamisen ja kehittämisen prosesseissa.   

25.4 Pragmatistinen näkökulma vammaissosiaalityön yhteistyöhön  

Abstraktin kirjoittaja: Jari Lindh, Lapin yliopisto 

Vammaissosiaalityön käytännöt rakentuvat tilanteissa, joissa asiakkaiden oikeudet, palvelujärjestelmän rakenteet ja ammatillinen harkinta risteävät. Hyvinvointialueuudistuksen myötä nämä risteymät ovat entisestään monimutkaistuneet, ja työ edellyttää tiivistä yhteistyötä niin asiakkaiden, palveluntuottajien, vammaisneuvostojen kuin hallinnollisten toimijoidenkin kanssa. Tässä esityksessä tarkastelen vammaissosiaalityön yhteistyö- ja harkintaprosesseja pragmatistisen sosiologian näkökulmasta hyödyntäen Brownin ja Tavoryn (2024) esittämää kolmijakoista analyysikehystä; toiminnan seuraukset, rutiinien ja luovan ongelmanratkaisun vuorottelu sekä merkitysten neuvottelu. Esitys perustuu kahteen tutkimukseen: Harkinta vammaissosiaalityössä (HaraVa) jossa analysoitiin vammaissosiaalityön harkintaa ja sen ehtoja sekä Rakenteellisen vammaissosiaalityön tietoperusta ja -käytännöt hyvivointialueilla (RAVATTI), jossa tarkastellaan rakenteellisen vammaissosiaalityön tiedonmuodostusta, tiedonkulkua ja institutionaalista vaikuttamista.

Tulosten tarkastelu yhdessä nostaa esiin vammaissosiaalityön prosessin, joka ei ole vain juridista päätöksentekoa tai palveluohjausta, vaan jatkuvaa tilanteista ongelmanratkaisua ja tulkintatyötä. Vammaissosiaalityön yhteistyö rakentuu kolmen toisiinsa kietoutuvan dynamiikan varaan. 1) Työn vaikuttavuus määräytyy konkreettisissa teoissa ja niiden seurauksissa asiakkaiden arjessa. Se, miten harkinta toteutuu, mitä päätökset mahdollistavat tai estävät ja kuinka nopeasti palvelut organisoituvat, määrittää asiakkaiden toimijuuden ja oikeuksien toteutumisen käytännössä. 2) Yhteistyö tapahtuu rutiinien ja luovan soveltamisen jännitteessä erityisesti silloin, kun työntekijät navigoivat palvelukokonaisuuksien epäyhtenäisyyden, hajanaisten vastuutahojen ja tiedonkulun katkoksien keskellä. Epäselvissä nivelvaiheissa ammattilaiset joutuvat paikkaamaan järjestelmän puutteita ja rakentamaan yhteistyötä yli organisatoristen rajapintojen. 3) Vammaissosiaalityö on jatkuvaa merkitysten neuvottelua, jossa asiakkaiden kokemustieto, työntekijöiden ammatilliset tulkinnat ja rakenteelliset tiedon muodot eivät aina kohtaa, ja yhteistyön edellytykset muotoutuvat sen mukaan, mikä tieto tunnistetaan relevantiksi ja kenen tulkinnat institutionalisoituvat. Esityksessä korostetaan, että pragmatismi tarjoaa analyyttisen kehyksen ymmärtää vammaissosiaalityötä moniulotteisena yhteistyöprosessina, jossa vaikuttavuus syntyy tilanteissa, suhteissa ja toiminnan seurauksissa, ei pelkästään palvelurakenteissa tai säädösten tasolla. 

25.5 Osallisuusryhmät yhteistyöhön pohjautuvana käytäntönä vammaissosiaalityössä 

Abstraktin kirjoittajat: Mari Kivistö, Lapin yliopisto, Liisa Hokkanen, Lapin yliopisto 

Asiakkaiden osallisuutta on toistuvasti peräänkuulutettu sosiaali- ja terveydenhuollon palvelukäytäntöihin. Sosiaalityössä osallisuutta on pidetty yhtenä toiminnan peruslähtökohdista ja eettisistä kulmakivistä. Niin asiakas- kuin rakenteellinenkin sosiaalityö tarvitsee asiakkaiden osallisuutta, ovathan ihmiset oman elämänsä asiantuntijoita. Osallisuuden toteutuminen ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Haasteellisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa muut toiminnalle asetetut tavoitteet voivat ohittaa osallisuuden. Tällä hetkellä asiakkaiden osallisuutta hyvinvointialueilla haastavat muun muassa muuntuvat palvelurakenteet ja tiukennetut talousraamit. Kuitenkin hyvinvointialueilla on tunnistettavissa tahtoa huomioida asiakkaiden osallisuutta, jota juuri tälläkin hetkellä tarvitaan parhaiden mahdollisten rakenteiden ja palvelukäytänteiden muodostamiseksi. 
Tarkastelemme esityksessämme vammaissosiaalityön osallisuusryhmiä yhteistyöhön pohjautuvina (hyvinä) käytäntöinä. Osallisuusryhmät ovat yksi mahdollisuus vahvistaa asiakasosallisuutta, palveluiden yhteiskehittämistä sekä rakenteellista sosiaalityötä. Asiakasosallisuusryhmissä asiakkaiden muodostaman vertaisryhmän ja ammattilaisen yhteistyöllä tavoitellaan palvelujärjestelmän asiakaslähtöisyyttä. Asiakasosallisuusryhmien tuottaman ja käsittelemän tiedon avulla palvelurakenteita ja käytäntöjä on mahdollista muovata tarpeita paremmin vastaaviksi. Asiakkaiden kokemustiedon tuleminen järjestelmälähtöisen asiantuntijatiedon rinnalle ei kuitenkaan ole yksinkertaista muun muassa institutionaalisten valtasuhteiden vuoksi. Lisäksi osallistuminen ja osallisuus erilaisissa työryhmissä muodostuu usein valikoivaksi. 
Esityksemme pohjautuu Osallisuus sosiaalityössä -teoksessa (toim: Pirskanen, Tammelin, Alakärppä & Mänttäri-van der Kuip 2025) julkaistuun tutkimusartikkeliimme. Tuomme esille asiakasosallisuusryhmien mahdollisuuksien ohella osallisuutta yhdenvertaisesti mahdollistavan ja vaikuttavan osallisuusryhmätoiminnan kriittisiä tekijöitä. Tutkimuksemme pohjalta kannustamme yhteistyötä sisältävän asiakasosallisuusryhmätoiminnan käyttöönottoon hyvinvointialueilla. 

1. Kohti yhteistä ymmärrystä: tiedonmuodostuksen prosessit ja tiedolla johtaminen aikuissosiaalityössä tiimoilta (lyhenne Timo)

Abstraktin kirjoittajat: Iida Kulmala, Turun yliopisto; Elina Laine, Turun yliopisto; Kirsi Günther, Turun yliopisto

Sosiaalityön tutkimuksen päivillä esittelemme tutkimushankettamme: Kohti yhteistä ymmärrystä: tiedonmuodostuksen prosessit ja tiedolla johtaminen aikuissosiaalityössä tiimoilta (lyhenne Timo). Tutkimushanke on STM- rahoittama.

TIMO-tutkimushankkeessa keskitytään aikuissosiaalityön tiedonmuodostukseen ja tietojohtamisen prosesseihin. Hankkeessa tarkastellaan sitä, kuinka sosiaalityöntekijät, esihenkilöt ja johtajat yhdessä rakentavat ymmärrystä asiakastyössä syntyvästä tiedosta sekä sen hyödyntämisestä toiminnan kehittämisessä ja johtamisessa. Tiedonmuodostus ei ole pelkkää tiedon keräämistä, vaan monivaiheinen ja kontekstisidonnainen prosessi, joka liittyy asiantuntijuuden kehittymiseen, asiakastyön arkeen sekä hallinnollisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Tiedonmuodostuksen kontekstina toimii aikuissosiaalityö. Tutkimuskysymykset ovat: miten aikuissosiaalityön arjessa tuotetaan tietoa asiakkaan ja työntekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa, mitä tietoa aikuissosiaalityössä dokumentoidaan ja miten kirjattu tieto tukee aikuissosiaalityön työtä, miten aikuissosiaalityön organisaatioissa hyödynnetään tietoa ja millaisia tiedolla johtamisen käytäntöjä aikuissosiaalityössä on ja millainen suhde aikuissosiaalityön vuorovaikutuksessa tuotetulla asiakastiedolla, dokumentoidulla tiedolla ja tiedolla johtamisella on? Vastauksia tutkimuskysymyksiin etsitään organisaation asiakirjoista, työntekijöiden ja johtajien haastatteluista sekä havainnoimalla työntekijöiden asiakastilanteita.

TIMO-hankkeen tavoitteena on tuottaa uutta tutkimusperustaista tietoa aikuissosiaalityön tiedonmuodostuksesta ja tiedon hyödyntämisestä johtamisessa ja palveluiden kehittämisessä. Hanke täydentää aiempaa teknologiapainotteista tiedolla johtamisen tutkimusta tarjoamalla näkökulman, joka korostaa sosiaalityön vuorovaikutuksellisia prosesseja ja tiedon sosiaalista luonnetta.

2. Sosiaalioikeuden ja sosiaalityön keskinäisriippuvuus vammaissosiaalityössä

Abstraktin kirjoittaja: Niina Gråsten, UEF

Vammaissosiaalityö on sosiaalityön arvoihin ja etiikkaan sitoutunutta toimintaa, joka asiakkaan näkökulmasta on hänen elämäntilanteeseensa vaikuttavaa muutostyötä. Työn ominaispiirteitä ovat vammaisuuden ymmärtäminen, asiakkuuksien pitkäkestoisuus ja jopa elämänkulullinen luonne. Vammaissosiaalityöllä on kiinteä yhteys asiakkaan oikeuksien toteutumiseen konkreettisella tasolla. Vammaisten henkilöiden oikeuksien turvaaminen perustuu oikeudellisesti sitoviin kansainvälisiin sopimuksiin ja kansalliseen lainsäädäntöön, jotka ohjaavat sekä vammaissosiaalityön päätöksentekoa että käytännön asiakastyötä.

Ehdotan työryhmään esitystä, jossa tarkastelen sosiaalioikeuden ja sosiaalityön toisiaan edellyttävää kokonaisuutta vammaissosiaalityön näkökulmasta. Esitys perustuu tutkimukseen, jossa vammaissosiaalityön vaativuutta tarkasteltiin ihmisarvon käsitteen avulla sekä oikeudellisesti huomioiden ihmisoikeussopimukset ja kansallinen lainsäädäntö että empiirisesti sosiaalitutkimuksen avulla. Aineistona analyysissä käytettiin Vammaisuus ja ihmisarvo -hankkeessa kerättyjä haastatteluja (n=35). Haastatteluissa vammaiset lapset ja nuoret sekä heidän vanhempansa kuvasivat kokemuksiaan palvelujärjestelmästä, sen toiminnasta ja ihmisarvon toteutumisesta. Kuvauksissa korostui palvelujärjestelmän rakenteellinen vaativuus vammaisten palveluihin liittyen: palvelujen hakeminen näyttäytyi perheille usein kamppailuna, jossa perheiltä edellytettiin aktiivista toimijuutta ja oikeudellista tietoa. Myönteiset kokemukset liittyivät yhtäältä sosiaalityöntekijän kykyyn tunnistaa palveluntarve ja perheen kuormitus ja toisaalta kohtaamisten arvostavaan vuorovaikutukseen. Kielteiset kokemukset kuvasivat taistelua, epäselvyyksiä ja tiedon puutetta.

Tutkimuksen tulokset osoittivat, että sosiaalityöntekijä toimii palvelutarpeen arvioinnissa portinvartijana paitsi palveluihin myös oikeuksien toteutumiseen. Tästä syystä asiakkaan edun mukainen toiminta edellyttää kykyä toimia yhtä aikaa juridisessa ja eettisessä ammattiroolissa sekä sovittaa ratkaisut asiakkaan elämäntilanteeseen. Tutkimuksen perusteella vammaissosiaalityössä sosiaalityön ammatillinen toiminta ja oikeudellinen sääntely muodostavat kokonaisuuden, jossa juridiset, eettiset ja rakenteelliset ulottuvuudet limittyvät toisiinsa erottamattomasti. Havainnot toivat esiin tarpeita tieteenalojen keskinäiselle vuoropuhelulle ja tutkimukselle yhteisten teemojen ympäriltä.

3. Young people’s everyday communities as spaces of solidarity, belonging and inclusion – possibilities for social work

Abstraktin kirjoittajat: Riikka Korkiamäki, Tampereen yliopisto, Annika Lehtonen, Tampereen yliopisto; Maaro Niskanen, Tampereen yliopisto; Elina Vaahensalo, Tampereen yliopisto; Tiina Määttä, Tampereen yliopisto; Ayeshah Emon, Tampereen yliopisto

Our poster presents the research project in which we examine solidarity as a form of belonging and inclusion, and the potential of social work to identify and facilitate solidarity in contemporary communities characterized by pluralism of values and attachments. In SoliPro (Solidarity in Practice – Young people’s everyday communities as sources of recognition and spaces of preventive social work) -research project we study solidarity as young people’s (age 15–18) experiences and practices in their everyday environments. The project examines what constitutes solidarity for young people and how their solidarities are negotiated in relation to communities, spaces, belonging, togetherness and otherness, and social and societal positions of power and inequality. Drawing on the concept of spatial solidarity, the project investigates (1) what are the sources of young people’s contemporary solidarities, (2) how places condition solidarities in their everyday communities, and (3) what are the politics of employing and promoting solidarity. These questions are investigated in three locations representing the central communal environments of young people: school, street and social media. Through multiple datasets and multi-method approach, the project aims to understand young people’s micro-solidarities, and how these solidarities can be used in professional work with young people to enhance individual and communal wellbeing.