Pioneeri – Seppo Lapinjoki

TYÖSSÄOPPIJANA FARMASIALLA

Seppo Lapinjoki, Farmaseuttisen kemian professori, emeritus

Oulusta Kuopioon

Tultuani valituksi farmaseuttisen kemian yliassistentiksi vuoden 1983 lopulla, läksin joulukuussa tutustumaan tulevaan työympäristööni. Oulun Linnanmaan massiiviselta kampukselta tulleelle näyttivät Savilahden pohjukassa kulkevan oikopolun yhdistämät kaksi punatiilistä rakennusta melko vaatimattomilta. Canthiassa minut ottivat vastaan prof. Aarne Huhtikangas ja ass. Timo Lehtola, joista tuli lähimmät työtoverini useiksi vuosiksi. Käytännön asiat selvitettyämme siirryimme glögin tuoksun johdattamina rakennuksen 2. kerrokseen. Savilahden puoleisessa kulmauksessa sijaitsi tuohon aikaan Farmasian saunaosasto keittiöineen ja kokoustiloineen. Siellä oli käynnissä Fortiksen perinteinen joulutarjoilu, jonka yhteydessä pääsin tutustumaan muuhunkin laitoksen väkeen ja opiskelijoihin. Tämä savolainen ”tutkimussauna” osoittautui tulevina työvuosina suosituksi akateemisten rientojen pitopaikaksi. Kesällä hurjimmat rohkenivat löylyjen lomassa jopa Savilahteen uimaan, vaikka se varsinkin tuolloin oli nimensä veroinen.

Farmakognosiasta bioteknologiaan

Yliassistentin opetusvastuulla oli kemian perusasioita ja farmakognosiaa. Kemia oli tuttua biokemistille, mutta farmakognosia, jonka Huhtikangas kertoi suomentuvan ”oppi lääkkeistä”, kuulosti laajalta ja haastavalta. Alan perusoppikirjasta oli kuitenkin helpottavaa huomata, että ”kogno” painottui aikaan, jolloin lääkkeet olivat harvassa ja luonnosta peräisin. Piti kuitenkin haalia lisää alan kirjallisuutta, että rohdokset, niiden käsittely- ja valmistusmenetelmät tulivat niin tutuiksi, että aiheesta saattoi luennoida asiantuntijan elkein. Opetustyöhön sisältyi myös harjoitustöiden ohjaamista suurissa saleissa, jotka tunnettiin lyhenteillä MK 1 ja 2. Harjoitukset toteutettiin paljolti nykyiseen tapaan, mutta EP ym. tietopohja olivat pinoissa salien kirjastonurkkauksissa, koska PC:t ja dataverkot olivat tuntemattomia. Käsikirjojen ylimpänä vartijana toimi farm. teknologian lehtori Outi Raunio. Hän oli tuttu näky kirjastokärryineen muiden opettajien ovilla karhutessaan lainasta palautumattomia käsikirjoja. Kurssien teknisenä pääorganisaattorina, eli preparaattorina toimi vuosikymmenet Eila Turunen. Hän opasti minut, kuten muutkin aloittelevat ”kurssiassarit” talon tavoille ja tehtäviinsä.

Jo työhaastatteluni yhteydessä oli käynyt ilmi, että prof. Huhtikankaan tutkimusryhmällä ja minulla oli yhteinen mielenkiinto lääkebioteknologiaan, joka otti tuolloin ensi askeliaan. Aluksi kehittelimme herkkiä immunoanalyyseja Timo Lehtolan kanssa, joka tarvitsi niitä väitöskirjatutkimuksessaan. Pian vasta-aineiden tehokkaat tuotantoteknologiat alkoivat herättää ajatuksia myös niiden potentiaalista lääkesovelluksissa. Kun myös soluviljelytekniikat kehittyivät nopeasti, ideoimme hankkeen, jossa tavoiteltiin bioteknologisia tuotantomenetelmiä kasviperäisille Catharanthus-alkaloideille (mm. sytostaatit vinkristiini ja vinblastiini). Tältä pohjalta käynnistyi Kuopion farmasian ensimmäinen ns. Tekes-hanke, jossa olivat kumppaneina VTT:n biotekniikan laboratorio, TKK:n org. kemian laitos, ja Lääketehdas Leiras. Saadulla rahoituksella voitiin uudistaa laitekantaa ja palkata henkilökuntaa. Työryhmään tuli runsaasti erikoistyöläisiä ja myös jatko-opiskelijoita heitä ohjaamaan. Mm. Seppo Auriola ja Toivo Naaranlahti hoitelivat pian itsenäisesti HPLC-, MS- ja muuta laiteanalytiikkaa ja valmistuivat farmasian tohtoreiksi rivakassa tahdissa. VTT:n kasvaneen osuuden ja uusien projektien myötä hanke kuitenkin suuntautui yhä enemmän yleiseen kasvibioteknologiaan. Päädyin itsekin 5 vuodeksi VTT:n palkkalistoille ja edessä häämötti muutto Otaniemeen. Osin lähestyvään yliopistouudistukseen liittyen farmaseuttisen kemian professuurit järjesteltiin kuitenkin uudelleen 90-luvun alussa, ja tulin valituksi alan apulaisprofessuuriin. Suuntasimme laitoksen biolääketutkimuksen takaisin vasta-aineisiin ja myöhemmin myös mikrobiologiseen lääkekehitykseen Atte von Wrightin ja Jussi Holmalahden kanssa sekä nukleiinihappokemiaan Alex Azhayevin kanssa. Opetuksessa perinteinen farmakognosia korvautui vähitellen farmaseuttisella bioteknologialla ja biologisilla lääkkeillä, joista luennoin eläköitymiseeni saakka myös HY:ssa farmakognosian dosentin ominaisuudessa.

Pharmacopoea Fennicasta Euroopan lääkevalvontaan

Opetusvastuulleni osui alusta lähtien myös muutamia luentoja lääkkeiden laadunvalvonnasta ja rekisteröinnistä, joksi myyntilupia tuolloin kutsuttiin. Aihepiirin perustaksi osoittautuivat farmakopeat, joita selaillessani tulivat tutuiksi erilaiset farmasian teknologian menetelmät ja laatukontrollit. Viranomaisvalvonta oli tuolloin Lääkintöhallituksen Lääkelaboratorion vastuulla, ja kansallinen konsepti oli melko suppea ja nopeasti hahmotettavissa opetuksen pohjaksi. 80-luvun lopulla Euroopassa käynnistyi kuitenkin mittava uudistus, jonka päämääränä oli yhteinen lääkkeiden valvonta- ja myyntilupamenettely. Kun myös Suomi lähti mukaan, perustettiin lääkelaitos 1993 kehittää osallistumaan ja kehittämään alan viranomaistoimintaa, sekä valmistelemaan kansallisten myyntilupien päivitystä valmisteilla olevien EU:n lääkedirektiivien tasolle. Uusia käänteitä tuli seurattua tarkkaan, koska opetuksen sisältökin oli pidettävä ajan tasalla. Pian uusien myyntilupien arviointiin tarvittiin Lääkelaitokselle myös ulkopuolisia asiantuntijoita. Otin tällöin yhteyttä prof. Liisa Turakkaan, joka oli siirtynyt sinne Kuopiosta johtamaan farmaseuttisen puolen toimintaa, ja hetken neuvoteltuamme aloitin sivutoimisen myyntilupien arvioinnin. Hakemusmappeja ja myöhemmin tiedostoja tuli sitten tutkisteltua yli 10 vuotta, läpi geneeristen valmisteiden mukanaan tuomien alan ruuhkavuosien. Myyntilupadokumentit avasivat aivan uuden näkökulman lääkekehityksen ja teollisen farmasian realiteetteihin. Jo pelkät farmaseuttisen peruslaadun ja säilyvyyden vaatimukset osoittautuivat sellaisiksi, että niitä pitäisi tutkiojoidenkin ymmärtää arvioida aivan lääkekehityksen alusta asti. Lääkevalvontaan liittyvää opetusta laajennettiin Kuopiossa huomattavasti, ja alkoi löytyä myös aiheesta kiinnostuneita opiskelijoita, jotka päätyivät Fimeaan/ EMAaan tai teollisuuden myyntilupaosastoille töihin.

Hallintotöistä emeritukseksi

Akateemiseen työuraan kuuluvat myös eri tasojen hallintotehtävät. Kuopioon tullessani paikalliset käytännöt selvisivät nopeasti kahvi- ja tupakkatauoilla ”kansliapäällikkö” Seija Koistisen kanssa jutellessa. Hän osasi koko työurani ajan aina vähintäänkin vinkata, miltä suunnalta byrokratian mysteereihin kannatti kysellä ratkaisua. Kuopion korkeakoulu ylennettiin 1984 yliopistojen joukkoon, mutta tiedekuntien sijasta talossa oli osastoja ja laitoksia, joiden toimintojen rajat eivät heti oikein hahmottuneet ulkopuoliselle. Kaikki opettivat ja tutkivat, sekä käyttivät laite- ym. resursseja sujuvasti yli yksikkörajojen. Valitettavasti tämä joustava toiminta vuosien varrella kangistui, kun saatiin lisää voimavaroja, joista kiistely johti lisääntyvään reviiriajatteluun. Suuri yliopistouudistus 2010 käänsi kuitenkin suunnan takaisin tiiviimpään yhteistyöhön farmasian sisällä ja koko Terveystieteiden tiedekunnassa. Oppiainelaitokset yhdistettiin ja mukaan liitettiin myös osia kemian ja biokemian yksiköistä Luonnontieteiden ja ympäristötieteiden tiedekunnasta ja tämä soviteltiin osaksi uutta Terveystieteiden tiedekuntaa. Farmasian laitoksen johtaminen 2010 – 2015 tässä myllerryksessä ja budjettirahoituksen supistuessa oli haastava, mutta antoisa päätös työuralle. Se myös johdatteli joustavasti etääntymään tieteellisen tutkimuksen ikuisista arvoituksista.