Kruuga-konsertti

Kruuga-konsertti tuo esille karjalaisia hääperinteitä pukuineen, itkuvirsineen ja runolauluineen. Kuten perinteisten häiden myös Kruuga-konsertin keskiössä on avioituva antilas ja hänen rituaalinen pukeminen morsiammeksi. Konsertti perustuu lauluhäitä rekonstruoivaan samannimiseen näyttämöproduktioon vuodelta 2016. Produktion lähtökohta on Taipaleen ortodoksisen seurakunnan alueelta Liperistä ja Polvijärveltä 1900-luvun vaihteessa tallennettu, paikallisiin häämenoihin liittyvä aineisto. Konsertissa Taipaleen häälaulut ovat saaneet mausteita vienalaisesta, suistamolaisesta ja äänisniemeläisestä perinteestä. Perinteentutkija FM Leena Jääskeläinen on suunnitellut ja valmistanut puvustuksen perinteisin menetelmin käsityönä.

Kruuga – karjalaiset lauluhäät -produktio sai alkysysäyksen jo vuosia sitten, kun Etelä-Suomesta Taipaleelle kotiutunut kansanlaulaja Emilia Kallonen inspiroitui vanhasta paikallisesta hääperinteestä ja vuonna 2013 hän alkoi koota sitä ohjelmistoksi. Runoarkistot ja itkuvirret syttyivät uudella tavalla eloon, kun Kallonen sai jakaa entisaikojen laulajien ja itkijöiden (eli loihaajien, kuten Taipaleella heitä kutsuttiin) kanssa konkreettisesti saman kotimaiseman. Kalloselle on on ollut arvokasta ikäänkuin tuoda perinteisiä lauluja ja itkuja takaisin kotiin, täällä nykyisin elävän yhteisön kuultaviksi ja uudelleen löydettäväksi. Kyynelkanavat 2022 -tapahtumassa esitettävä Kruuga -konsertti on tämän työskentelyn jatkumoa yhteistyössä Loihu-yhtyeen kanssa.

Konsertissa kuullaan Kallosen sovitus ja tulkinta Taipaleelta tallennetuista hääitkuista. Siinä itketään jäähyväisiä antilaalle, toivotaan hänen vielä viipyvän isänsä kodissa sekä annetaan neuvoja sulhaselle. Itkussa myös neuvotaan, kuinka antilaan hiukset tulee avata ja kiinnittää avioidun naisen palmikoille, jotta uusi elämä olisi onnellinen. Leena Jääskeläisen itkuvirren tyyli ja kieli puolestaan edustavat Leenan oman kotiseudun Karjalan Äänisniemen itkutraditiota. Konsertissa kuultava itku pohjautuu hänen laajaan kenttätyökokemukseensa rajantakaisessa Karjalassa. Itkussa hän kuvailee antilaan erivärisillä nauhoilla koristeltua tytön palmikkoa, kassaa, joka kuvastaa antilaan koko siihen astista elämää ja tyttöaikaa oman sukuyhteisönsä keskellä; ”vallan neičyššyšvaltaišet”, neitsyysajan vapaat kauniit valkeat valtaset.”