Yliopistonlehtori Susanna Kohonen
Olen Susanna ja työskentelen englannin lehtorina kielikeskuksella. Opettajan pedagogisten opintojen lisäksi minulla on myös draamapedagogiikan ja kulttuurienvälisen viestinnän taustaa.
Useita vuosia sitten ymmärsin ja hyväksyin, että opettajan työni ei enää koskaan olisi samankaltaista kuin aiemmin. Nimittäin noin 80% opetustyöstäni muuntui etä- ja monimuoto-opetukseksi jo kauan ennen koronaa. Minulta, joka uskon vuorovaikutukseen, kokemukselliseen oppimiseen, toiminnallisiin työmuotoihin – toisin sanoen ihmisten välille muodostuvaan yhteyteen ja sen taikaan. Se ei mitenkään voi onnistua, niin ajattelin, virtuaalisissa ja digitaalisissa ympäristöissä. Halusin olla holistinen.
Opetustyö muuttui yksinään tietokoneen ruudun ääressä puurtamiseksi. Niska ja hartiat jumittivat, rannekanavat eivät tykänneet, iskiaskin iski. Ennen kaikkea mielenmaisemani saivat synkkiä sävyjä.
Että tämmöistäkö kehollisuus ja vuorovaikutteisuus olisi opetustehtävissäni tästä lähtien, mietin. Tämmöistäkö tarjoan myös opiskelijoille – ruutuun tuijottamista, niskajumeja, rannekipuja.
Harkitsin jopa sitäkin, halusinko vielä jatkaa opetusalalla. Koska halusin, pohdin, kuinka tekisin työni jälleen niin itselleni kuin opiskelijoillekin mielekkääksi.
Kaikessa digitaalisuudessakaan emme voi emmekä saa jättää huomiotta ihmistä. Ihmisen yhteyttä toiseen ihmiseen. Tästä olen saanut voimaannuttavia kokemuksia niin lähikollegoiden avulla kuin Twitteristä löytämieni kollegaverkostojen kautta. Osallistuin heinä- elokuussa 2020 Sean Michael Morrisin ja Jesse Stommelin alun perin perustamaan Digital Pedagogy Lab -koulutukseen. Siellä kokemistani ajatustenvaihdosta ja verkostoitumisesta, jotka oli järjestetty niin synkronisesti kuin asynkronisestikin, sekä työpajojen ja kurssien vuorovaikutustavoista ja lähdemateriaaleista löysin vastakaikua etsimääni: Miten voidaan kokonaisvaltaisesti ottaa ihminen huomioon verkkovälitteisessä opetuksessa, ohjauksessa ja vuorovaikutuksessa.
Visioni ja tavoitteistani paradoksisimmalta vaikuttava on digitaalisuuden, osallistavuuden ja kokemuksellisuuden yhteensovittaminen siten, että sekä opiskelijat että minä olemme osallisina aidoissa ja merkityksellisissä kohtaamisissa, jotka oppimisprosesseissamme muovautuvat kokonaisuuden kokemuksiksi.
Ilman aitoja ja merkityksellisiä kohtaamisia sekä välittämisen ja empatian ilmapiiriä en jaksaisi itsekään jatkaa täysin verkkovälitteisissä ympäristöissä – miten voisin siis muuta edellyttää opiskelijoiltakaan.
Voimaannuttavin opiskelijapalaute, jonka olen saanut, on: ”Kurssin aikana opiskellut teemat, elämä ja työelämä eivät olleet irrallaan toisistaan”. Taidan tehdä siitä ristipistotaulun työpisteeni viereiselle seinälle. Sitten jaksan itsekin eteenpäin. Tuntuu siltä, että epäonnistun usein, mutta joskus sentään onnistunkin.
Susannan blogi (etä)opettajuudesta
