Pedagogiset minät -sarja tuli ja meni – mitä jäi käteen?

Oppiminen digitalisoituneessa yhteiskunnassa (DIGS) -tutkimusyhteisö (RC) järjesti vuonna 2021 valtavan suosion saaneen webinaarisarjan nimeltä Mitattavat minät, tulkitsevat tutkijat, missä käsiteltiin digiyhteiskunnan tutkimusnäkökulmia ja -menetelmiä.

Tästä innostuneina DIGSin tutkijat ja UEF-fasilitaattorit tuumivat, että sarjalle olisi mukava saada jatkoa, ja niinpä laitettiin pystyyn Pedagogiset minät. Ajatuksena oli pohtia opetuksen kehittämistä, ohjausta ja oppimisen tukea henkilökohtaisten opettajatarinoitten kautta. Samalla tuettaisiin Itä-Suomen yliopiston opetuksen ja oppimisen monitieteistä, tutkimusperustaista kehittämistä.

Sarja sai kansainvälisen startin 15.12.2021, kun digipedagogiikan kansainväliset asiantuntijat Sean Michael Morris (tuolloin Digital Pedagogy Lab ja University of Colorado Denver; nykyään Vice President, Academics/ Course Hero ), Laura L. Summers (University of Colorado Denver) ja Lucy Rai (The Open University) pohtivat kanssamme koronan aikana tutuksi tullutta hybridielämää. Fasilitaattori-Susanna toi meille nämä vieraat, Susanna kun oli osallistunut Morrisin ja Jesse Stommelin perustaman DigPedLabin koulutuksiin. Turhaan ei Susanna hehkuttanut, varsinkin Morrisia olisi kuunnellut vaikka maailman tappiin. Morris toi esiin vahvasti digipedagogiikan inhimillisyyden ja mahdollisuuden; verkkopedagogiikka ei ole teknologioitten tai välineitten hallintaa vaan ihmisten kohtaamista parhaalla mahdollisella tavalla.

Kuvakaappaus Sean Michael Morrisin esitelmästä Hybrid Pedagogical Selves. Tekstitetyt tallenteet (neljässä osassa) edelleen katsottavissa osiossa Ajankohtaista – Kaikille avoimet koulutusten tallenteet.

Vuoden 2022 aikana sarja jatkui aiheilla Minä opetuksen kehittäjänä (Laura Hirsto, Erkko Sointu ja Sini Kontkanen), Minä verkko-opettajan vertaistukena (UEF-fasilitaattorit Helena Kantanen, Kati Kasanen, Susanna Kohonen, Vesa Paajanen ja Piia Siitonen), Minä ohjaajana ja vuorovaikutuksen tukijana (Päivi Rosenius ja Sanna Vehviläinen) sekä Minä oppimisen tukijana (Virpi Vellonen, Aino Äikäs ja Katariina Waltzer).

Laura Hirston esityksestä jäi erityisesti mieleen se, miten ratkaisevasti epävarmuus uravalinnasta vaikuttaa opintojen etenemiseen. Siitäpä siis lisämotivaatiota ensimmäisen vuoden opintoihin panostamiseen. UEFin laajassa flippausprojektissa 2016–19 todettiin seuraavat opiskelijoitten tyytyväisyyteen vaikuttavat tekijät, kertoivat Erkko Soinnun kalvot:

Kuvakaappaus Erkko Soinnun esitysmateriaalista: tekijät, jotka selittävät opiskelijoiden tyytyväisyyttä opintoihinsa.

Tarkemmin sanottuna, on tärkeää (1) ohjata opiskelijoita käytettävään opetusmenetelmään, (2) yhdistää teoria käytännön tietoon, (3) luoda turvallinen oppimisympäristö, ja (4) huomioida sekä opettajan opetustaidot että (5) opiskelijoiden teknologiset taidot (sekä ohjata niihin). Esitetyt tutkimustulokset ovat luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1007/s10734-022-00848-2.

Sini Kontkasen esityksessä tuli esiin hyvin pitkäjänteinen digipedagogiikan kehittäminen, joka on viime vuosina huipentunut UEF//DIGIERKO -koulutuksiin Sinin johdolla. Sinin pääpointit olivat, että (a) epäonnistuminen tuo eteen mahdollisuuksia oppia uutta ja joustavuus mahdollistaa, (b) kehittämistyössä mukaan tarvitaan ”vierihoitaja” eli läheinen tuki kehittämiseen, joka ”sijaiskärsijänä” mahdollistaa oppimisen, (c) autenttinen kokemus oppia on tärkeää opitun reflektoinnin pohjalla ja ”kädet saveen” -lähestymistapa toimii, sekä (d) kehittämiseen tarvitaan aikaa.

Fasilitaattorien omassa sessiossa kohdattiin muutama stereotypia. Lasse Liitutaulumies, Hilma Himohybridi ja Tiina Toivoton luotiin viime syksyn oppimisympäristöseminaaria varten ja heidän kanssaan on matkaa jatkettu edelleen. Uusimpana mukaan on tullut Sakke Säheltäjä – tuo ärsyttävä innovaattori, joka lataa kaikki mahdolliset verkkovermeet kehiin ja uuvuttaa siten sekä itsensä että kuulijansa. Tavoitteena oli esitellä fasilitaattoritoimintaa asiakasnäkökulmasta ja kertoa kehitystyöstämme, kuten Digiopettajan starttipaketin etenemisestä.

Kuvakaappaus UEF’n verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorien videosta. Vasemmalta ylhäältä: Kati Kasanen (omana itsenään), Tiina Toivoton (Helena Kantanen), Hilma Himohybridi (Piia Siitonen) ja Lasse Liitutaulumies (Vesa Paajanen).

Päivi Roseniuksen ja Sanna Vehviläisen ohjaukseen keskittyvä Pedagogiset minät -osio oli hyvin ajankohtainen, koska Itä-Suomen yliopistossa käynnistyi tänä vuonna Sanna Vehviläisen vetämä Kaikki ohjaavat -hanke. Siinä tuodaan ohjaus osaksi kaikkien työtä, tarjotaan henkilökunnalle ohjauksen tukea ja tuetaan myös laajempia ohjauksen kehittämishankkeita. Sannan esityksestä jäi mieleen, että palautteissa olisi fiksua kertoa opiskelijoille myös se, miksi hyvä on hyvää. Päivi Roseniuksen esityksestä voisi jakaa paljonkin mutta otetaan nyt vaikka nämä kuuntelun tasot – olemmeko oikeasti läsnä:

Kuvakaappaus Päivi Roseniuksen esityskalvosta otsikolla Vuorovaikutus ja kuuntelun tasot.

Virpi Vellosen, Aino Äikäksen ja Katariina Waltzerin erityispedagogiikan ”Minä oppimisen tukijana” -osuudessa käytiin läpi Hyvinvoinnin ja oppimisen tuki opettajankoulutuksessa (HOHTO) -hanketta, jonka materiaalit voivat palvella myös korkeakouluopettajia laajemmin. Niissä käsitellään hyvinvointia oppimisen tuen näkökulmasta ja annetaan tutkimus-perustaista esimerkkiä moninaisuuden huomioimisesta ja tuen tarpeesta korkeakoulussa. Virpin, Ainon ja Katariinan esitys oli esimerkkeineen ja käytännön tehtävineen tärkeä oppimisen hetki hyvinvoinnin ja oppimisen tuen näkökulmasta. Tällainen koulutus on erittäin tärkeää moninaistuvassa maailmassa, kun korona-aika on aiheuttanut muutos-tarpeita niin opetuksen kuin oppimisen näkökulmista.

Luentojen osallistujamäärä olisi voinut olla suurempikin – nyt mukana suomenkielisissä sessioissa oli 20–30 henkeä per kerta ja englanninkielisessä aloituswebinaarissa noin 60 – mutta heille, jotka osallistuivat, jokainen tilanne oli ehdottomasti osallistumisen arvoinen. Harvoin on yliopistossa kuultu niin avointa ja rehellistä elämänvalintojen puntarointia kuin näitten luentojen aikana. Kuultiin taisteluista jäätävän vaativuuden paineiden kanssa ja tarpeesta olla osallinen ja käytössä. On aika surullista, että yleensä piiloudumme ammatti-naamioitten taakse emmekä uskalla kohdata toisiamme kaikkine haavoittuvuuksinemme. Liekö kyse luottamuksen puutteesta vai mistä.

Pedagogiset minät -kokonaisuus oli onnistunut ja todellinen keidashetki työn kiireen lomassa (digi)pedagogiikan kehittäjille. Oleellista onkin tulevaisuudessa pohtia mahdollisuuksia tarjota tietoa ja samalla reflektoida omaa opetustaan sekä jatkuvaa oppimistaan tällaisten hetkien myötä. Meillä UEFissa suurena vahvuutena ovat moni-tieteisyys sekä pedagogisen kehittämisen tutkimusperustaisuus. Näitä voidaan hyödyntää ja yhteisissä tilaisuuksissa pohtia opetuksen kehittämistä ja oppimisen tukea. Tarvitaan vain aikaa ja vertaistukea.

Helena Kantanen ja Erkko Sointu

Teaching and Learning in a Global World: A View From My Window

Almost every two weeks, I meet with an incredible bunch of people from all over the world and we talk about innovation. In our talks, we have a segment called “A View from My Window” that I have come to appreciate because it gives so much insight into how other parts of the world look and feel, and we get to know each other a little better. In a university community like ours that is so multidisciplinary, I believe that each one of us looks at teaching and learning in a diversity of ways. The view from my window when I look at teaching and learning has evolved and continues to evolve. I invite you to take a look.

As a young student, repatriating to Finland, I suffered a grave case of culture-shock. I had schooled in Kenya in a very authoritarian, extremely strict environment where one never questioned the teacher. The teacher was always right, always to be obeyed and had to be shown the utmost respect. The teacher wrote notes on the board, which we copied into our exercise books. Many a time, we had homework which was to write notes from the textbook into our exercise books. Basically, we wrote down into our exercise books exactly the same text from the textbook. We did have mathematics, physics and chemistry exercises and questions to answer in other subjects, so there was a variety of ways in which we learned. There were also those very creative moments of learning, like studying oral literature and using natural environments for learning that I much enjoyed. We also naturally learned and studied in groups and debated topics widely in different languages.

Landing in a Finnish learning environment shocked me. What utter disrespect for teachers there was! “They dare call the teacher by first name and no one stands when the teacher enters the room!” is what I remember writing to my folks. There were no notes to be copied, no textbooks really set. You got the books if you wanted – from the library! My! A library! The bliss of using a library after coming from a learning environment where although there a was a library, we were not allowed to use it.

Later, as a student at the University of Kuopio, I had to register to courses myself and make my own schedule. It was not predetermined for me. You went to lectures if you wanted to and there were so many book exams. This new freedom or responsibility for my own learning was liberating, but on the other hand, extremely frightening. I was the one responsible for making sure I was on track of my own studies. It took some time to understand this system and adjust, but I found myself loving the low hierarchy between students and teachers, and that I could approach teachers and professors without fear. Fearing your teachers and professors is one of the biggest barriers to learning there can ever be.

Fast-forward, I found myself at the UEF, coordinating a Master’s degree programme and having teaching duties, alongside working on global development projects in Africa, Latin America, South-East and Central Asia.  I have seen the UEF’s growth in the number of Master’s programmes offered in English language and now two new Bachelor programmes will be launched. I have delighted in the growth in internationality. We offer so many opportunities for students, which would otherwise be closed to them, if we only taught in Finnish.  This, in itself, is really aligned to the notion of ‘Education for All’ and ‘Open Science’. Language, indeed, does make a difference.

However, from the perspective of inclusion and accessibility, I do sometimes worry that academia’s choice of English as a lingua franca tends to marginalize other languages, including Finnish. In capacity building projects and joint training and education projects that we implement with partners in the Global South, this is an issue of deep concern. English is a minority language in Central Asia, West Africa and Latin America, for example. Sometimes one hears comments like “Foreign students do not have language skills”. What language skills are we inferring here? Say you speak Finnish, English, Swedish and perhaps some German and someone else speaks Russian, Kyrgyz, Kazakh, Uzbek, Turkish and Arabic. Who lacks language skills?

Coming back to the classroom, there are many international students who learned in the same way as I did. I recognize their frustration when trying to learn in a completely different system. I remember one small group of students who had many difficulties in an intensive course on food microbiology we had organized, especially for them. After the course was over, we had a small feedback session with them and it turned out the entire course had been in vain. They had understood nothing and none of them could pass the course.

Imagine the frustration of the students. They were afraid of asking the professor any questions because in their home country, one never asks questions from professors! Imagine the frustration of the professor, who had spent the entire course teaching and trying to make sure they understood. Imagine my frustration, as a coordinator, who had to make the arrangements for the course. This was, all in all, an expensive exercise. Other than redoing the course and putting up a study circle, we also sat down with the students and really had to make them comfortable with the teachers so they would feel free to ask questions. We had several sessions with the students and teachers to help them get to know each other. This was key for positive change.

Biology students in Joensuu and the staff at the Department of Environmental and Biological Sciences have a similar way of interacting, where the students also openly give feedback to teachers and staff in a get-together session at the beginning and end of the academic year. Students’ voices are certainly important when we plan our teaching at universities. This is something we perhaps take as a given in Finland, but in my work with partners in the Global South, this is not always very common.

When doing curricula development work in Kyrgyzstan, we found out that the deans of the faculty of our partner university developed the curricula alone. Teachers just taught and students were never consulted. It was an entire transformation when we worked together, co-creating and co-developing curricula with teachers and students. They were so worried that they would not be listened to by their administration, and they needed our facilitation to have their voices heard. Another happy ending. The curricula were adopted and licensed, teachers teaching and guiding, students happy with their studies, and the Kyrgyz government funding scholarships for students.

Change does sometimes need an external push, but we also need to be conscious of local conditions. In Kyrgyzstan, on their request, we also planned a training on using ICT tools in teaching. We needed to consider what tools they could use sustainably, without much cost. For, if we were to introduce online tools, we needed to consider who would pay the internet connection fee. It is not a given that the university provides internet connectivity to all students or teachers. We cannot advocate for introducing tools for teaching and learning, which would then exclude certain students and teachers based on their ability to afford connectivity.

Roseanna Avento (looking at the camera) and Bermet Tazhibaeva with Fisheries and Aquaculture students at the Kyrgyz National Agrarian University.
Photograph: Aibek Alyshbaev.

Widening my lens and considering how the pandemic has affected teaching and learning, I see so many inequalities in teaching and learning. Although we now have Zoom and Teams, which opens more possibilities, not everyone can afford the internet connectivity charges. Not everyone has a computer or laptop and only have perhaps a smartphone, which then makes using online learning environments like Moodle quite difficult. Some of our teacher colleagues in Nepal and South Africa are teaching and reaching their students with WhatsApp instead. Not the easiest of conditions.

I wind up this global trek, coming back home to Finland. On our turf, I have learnt that it is important to be conscious that international students may not understand what we ask of them, simply because our teaching and expectations as teachers may not converge with their understanding. So, when you say “write an essay” or “write a report”, what exactly do you mean?  Learning to write in an academic style is a skill that must be learnt. It is not something that one just develops automatically. In Finland, this skill development starts already in primary school, where they start with writing small tasks and learning to cite and quote sources.

I also believe that to be able to write, a student also needs to be able to read. Learning to read is, however, not a skill that we talk much about when discussing academic writing. Introducing reading strategies to students can do a lot for their academic writing skills. I enjoy reading Associate Professor Raul Pacheco-Vega’s blog (www.raulpacheco.org) as he offers excellent tips for reading strategies and academic writing that can help not only students, but also other academics.

In all these engagements, the one connector is flexibility. When you have partners, colleagues, and students from different countries, from different cultures, speaking different languages in a space where learning should take place, flexibility and ingenuity are key. Looking at and being on the other side of the fence can revive us, while helping us to remain grounded as we navigate through the sometimes chaotic teaching and learning ecosystem.

Thank you for taking a look through my window!

Roseanna Avento, Global Development Manager, Development Services, UEF

My Way

I started to take my teaching online well before the Covid-19 pandemic. As the pandemic has now eased a bit, I have found that it was the right decision. And there is no need to return to the way things were before. Rather just keep developing my own way and continue on the journey from the classroom to wherever the students are.

For professional development, I frequently think about the kind of principles I want to follow in my teaching. Here are some of the current ones. Next time they might be different – I learn more every day and I want to reflect that in my own teaching, too: The idea of continuous development.

The principles below are not in any specific order. And there is no single truth. Your way might be different from my way.

  1. If some videos are prepared, make a proper script. I make a lot of videos. First, I did not realize the importance of writing a script for the recordings. But when I watched them myself… It was awful! Once I started writing scripts, suddenly 1.5 hours of lecture material turned into 0.5 hour of material split into several short videos. I also share my final scripts with the students. Why not!
  2. Use a clear schedule and deadlines. Spread the deadlines as evenly over the course period as possible. Furthermore, give all exercises to the students at the start of the course. This helps the students to plan their own schedule. My course is not their only one!
  3. Don’t try to use all the possible tools in the course. Use just one platform where everything can be found in the same place.  Make sure that the students know where to find the course materials. If some nice app can’t be integrated into my platform, then I don’t use it.
  4. If you have an online session, always make a recording of it. There may be various reasons why someone isn’t able to attend. No need to punish them. In addition, students can then also check from the recording if something was not clear to them the first time round.
  5. Be flexible. Although deadlines are important to balance the workload, there may be various reasons why someone isn’t able to complete the work on time. Being flexible will not harm anyone.
  6. Prepare the course evaluation in the way that it supports learning. I don’t believe that a single exam at the end of a course really measures learning. That is why assignments and quizzes during the course form the largest part of the grade in my courses. My main task is not to evaluate but to help the students to learn.
  7. Be present. Make sure that the students understand that they can ask for help, whether it’s with the assignments, the lectures, or anything at all.

Pasi Vahimaa, Professor of Theoretical Optics, Department of Physics and Mathematics, UEF.

Sota koskettaa yliopistoyhteisössä

Tämä blogiteksti on julkaistu alunperin UEFin Puheenvuoroja-blogissa. Saimme Katri Ruthilta luvan julkaista hänen kirjoituksensa myös täällä.

Yliopisto on kansainvälinen yhteisö, jossa olemme ensisijaisesti ihmisiä omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Sotatapahtumat Ukrainassa läpäisevät tietoisuutemme uutisista siinä määrin, että olemme pakotettuja kukin kuuntelemaan omassa mielessä viriävää mielen tilaa.

Kukin työyhteisössä kantaa mukanaan omaa elämänhistoriaansa ja muistojaan, joissa sodalla voi olla yksilöllinen merkityksensä. On tärkeää, ettemme yhteisönä ruoki luuloja tai oletuksia toisistamme kansallisuuden tai muun taustan mukaan. Kannattaa asettua kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiamme.

Huolestuttavassa tilanteessa ihminen on luonnollisesti huolestunut. Mieleen voi nousta yllättäviä tunteita, ja stressaantuneena voi oma käyttäytyminenkin yllättää. Huolen tunteita ja huoliajatuksia voi pysähtyä kuuntelemaan ja ymmärtämään. Ajatuksista ja tunteista on hyvä jutella läheisten kanssa, myös työ- ja opiskeluyhteisössä.  Toisaalta on myös tärkeä välillä rajata omaa altistumistaan uutisille.

Tiedotusvälineissä on ollut paljon tietoa siitä, kuinka lapsille on tärkeä vahvistaa turvallisuuden tunnetta. Samankaltaista turvallisuuden tunteen aktivoimista kannattaa tehdä aikuisenakin ja toinen toisillemme yhteisössämme.  Tavalliset arkiset asiat, harrastukset ja rutiinit ovat omiaan rauhoittamaan mieltä.

Myötätuntoisen vuorovaikutuksen vahvistaminen työ- ja opiskelukulttuurissa on erityisen tärkeää juuri nyt. Kehon ja mielen jännittynyttä tilaa rauhoittaa kannustamisen ja välittämisen viestiminen. Voimme vahvistaa myötätuntoa yhteisössämme yksinkertaisilla asioilla: Kysymme toisiltamme, miten voit ja mitä kuuluu? Käytämme hetken aikaa toistemme kuunteluun. Voimme kysyä, kuinka voimme auttaa pienissä asioissa. Voimme puhua kiltisti ja myötätuntoisesti itsellemme. Muistammehan myös oman tarpeemme palautua ja olla läsnä läheisille.

Opiskeluun ja työhyvinvointiin on käytössä kaikki tavalliset yhteisömme tukipalvelut. Erityisesti mainittakoon opiskeluterveydenhuolto YTHS ja vertaistukea tarjoava Student2Student-palvelu. Henkilökunnalle työterveyshuolto on käytössä matalalla kynnyksellä.

Tuen tarpeeseen voi olla hyödyllistä myös seurata MIELI ry:n sivuja ja Suomen SPR:n sivuja. Ota tarvittaessa yhteyttä Kriisipuhelimeen 09 2525 0111 tai Solmussa-chattiin.  Tilanne voi puhuttaa myös perheessäsi. Näillä sivuilla on hyviä ajatuksia myös siitä, kuinka keskustalla sodasta lasten ja nuorten kanssa.

Hyvää lisäluettavaa:


Katri Ruth
Opintopsykologi
Itä-Suomen yliopisto

Välähdyksiä arjestamme 2020–2022

Alkutunnelmia   

Fasilitaattoritiimin työskentely alkoi heti, kun meidät oli tehtäviimme valittu. Onneksi fasi-kumppanit osoittautuivat sekä kivoiksi että osaaviksi ja tuntui suorastaan voimauttavalta aloittaa yhteistyö. Oppiaine- ja yksikkörajat ylittävän kehittämisyhteistyön käynnistyminen syyslukukauden päätteeksi 2020 haastoi sekä aikataulullisesti että sisällöllisesti – mitä oikein teemme? Miten tämä voi toimia? Kari Korhosen sparraus oli kullanarvoista. 

Olimme jo olleet mukana verkko-opetuksen kehittämisessä eri tavoin ja eri näkökulmista, joten riemuitsimme siitä, että saimme käyttää siihen myös hieman työaikaa. Alku meni lähinnä pökerryksissä olemiseen. Rauhallista hengittelyä ja vertaistukea siis tarvittiin, vaikka supervauhdikkaasti ja innolla esittäydyimme yliopiston yksiköissä ja tiedekunnissa verkkovierailuiden myötä. Vastaanotto oli myönteistä. 

Samalla Outi Tikkanen jo viimeisteli meille näiden verkkosivujemme rakennetta. Kirjoitimme sisältöjä ja aloimme päivittää sivustoa viikon vinkkien ja blogitekstien sekä muutamien ajankohtaista-lisäysten osalta. Se oli konkreettista tekemistä kaiken reflektoinnin ja käsitteellistämisen rinnalla, kuten myös Yammer- ja Twitter-viestintämme aihetunnisteella #fasilitaattori. 

Toimintasuunnitelmaa  

Toimintamme alussa meillä ei ollut juuri muita ohjenuoria kuin yliopiston strateginen ohjelma, “Ajantasaista ja uusiutuvaa oppimista”.  Sen pohjalta ja arjen työn kautta sekä reflektoinnin, taustatutkimuksen ja tiiviiden keskusteluiden pohjalta saimme keväällä 2021 täsmennetyksi toimintasuunnitelmamme

Vapaat kädet ja yhteinen suunnittelu toisten fasilitaattorien, eri alojen kollegojen, kanssa on ollut työn parasta antia. Tämä yhteinen suunnittelu on osoittanut, miten fasilitaattoriporukassamme on paljon jaettua ja yhteistä, mutta miten meillä on erilaisista taustoista ja tieteenaloista johtuen omat kulmamme katsoa, painottaa ja alleviivata – ja miten moniäänisyydellä todella on merkitystä, sen yhteen pakettiin saamisen haasteesta huolimatta.  

Yhteistyöverkostot 

Yhteistyöverkostojen tunnistaminen ja luominen oli käsillä heti lukuisien palaverien kautta.  

Keskeinen osa fasilitaattoritoimintaa on ollut hahmottaa, millaista erilaista osaamista ja opetusta tukevia tahoja on tarjolla yliopistossamme, ja miten nämä tahot jäsentyvät ja ovat itse kunkin opettajan tavoitettavissa ja löydettävissä. Meillä on valtava asiantuntijoiden ja tiedon määrä ulottuvillamme ja käytettävissämme! Olemme toiminnallamme mielestämme tukeneet yhteistyöverkostojen vahvistumista ja näkyväksi tekemistä sekä löydettävyyttä palvelujen käyttäjien näkökulmasta.  

Konkreettinen esimerkki yhteistyöverkoston toiminnasta on tiistainen tapaamisemme koulutuspalveluiden ja e-oppimisen tukipalveluiden osaavien ihmisten kanssa Fasivartti-palaverin merkeissä. Kerromme kuulumisia omista yksiköistämme, nostamme esiin opettajien askarrutuksia ja pohdimme yhdessä, millaisia koulutuksia tarvitaan tai on pyydetty (ja sitten niitä järjestetään), mitä olemassa olevan aineiston ja osaamisen nostoja ajankohtaisesti tarvitaan, minkälaisia ohjelmisto- ja laitteistotarpeita on noussut esiin tai mitä lisenssejä on tiedusteltu. 

Koulutuspalvelut ja e-oppimisen tukipalvelut vastaavasti informoivat ajankohtaisista kuulumisistaan ja jaamme tätä saamaamme tietoa edelleen omilla kanavillamme, kuten verkkosivuillamme ja Yammerissa.  

Konkreettista toimintaa on ollut lisäksi erilaisten koulutustapahtumien, esimerkiksi Oppimisen ja osaamisen arviointiklinikoiden toteuttaminen keväällä 2021. Arviointiklinikat järjestetään uudelleen keväällä 2022, tervetuloa mukaan! Uutuutena tänä keväänä niiden rinnalla myös palauteklinikat.

Työpajamme Oppimisympäristöseminaariin 2021 oli ikään kuin konkreettinen puolivuotisraporttimme performanssin muodossa. Aikamme haimme tulokulmaa, kunnes keksimme hahmot: Hilma Himohybridin, Lasse Liitutaulumiehen ja Tiina Toivottoman. Toisin sanoen sovelsimme draamapedagogiikan metodeja, roolityötä ja etäännyttämistä.

Yliampuvien hahmojen kautta pääsimme keskustelemaan kipeistäkin digipedagogiikan arkihaasteista: siitä, kuinka toiset tuntuvat viilettävän eturintamassa ja puhuvat käsittämätöntä “digiä”, kun taas toiset vastustavat kaikkea digitaalista ihan periaatteesta ja kolmannet meinaavat uupua ihan kokonaan. Tussitaikurit kuvitti hahmot ja työpajojen keskustelut osuvasti.  

Tussitaikureiden livekuvitus fasilitaattoreiden työpajasta numero 1.
Tussitaikureiden livekuvitus fasilitaattoreiden työpajasta numero 2.

Kuvitteellisten ja kärjistettyjen opettajahahmojen kokemuksissa oli totta toinen puoli. Hahmojen rakentelussa oli ilmeistä, että monenlaisia tunteita ja kokemuksia oli itse kukin meistä myös omassa työssään ja omissa nahoissaan kokenut – yhtäältä superhyperinnostusta ja kokeilunhalua, toisaalta perinteistä ja säännöistä kiinnipitämistä, joskus väsymystä ja toivottomuuttakin. Nämä kaikki ovat epäilemättä monen yliopistolaisen työssä läsnä, erityisesti näin korona-aikana. 

Digiopettajan starttipaketin lanseeraus 1/2022

Esiin nousi tarve opettajan työkalupakista. Sitä kaivattiin sekä vasta taloon tulleille että niille, joille etäopetus on uutta. Tarvetta oli siis yksinkertaiselle, helposti omaksuttavalle sivustolle, jolla esiteltäisiin verkko-opetuksen välineitä ja ideoita ja ehdotettaisiin, mihin ja miksi niitä käytetään.  

Aloimme kehittää tällaista pakettia eurooppalaisen DigCompEdu-viitekehyksen pohjalta. Oma suomenkielinen versiomme DigCompEdun taitotasoasteikosta piti tietysti ensin saada valmiiksi. Muiden yliopistojen ja korkeakoulujen “benchmarkkaamiseen” eli vertailuanalyysiin sekä viitekehyksen rakentamiseen kului myös paljon aikaa. Ei selvästikään olla määritelmällisesti helppojen eikä yksiselitteisten asioiden äärellä.  

Ulla Ritvasen tomeran koordinointityön ansiosta paketin ensimmäistä versiota päästiin esittelemään vuodenvaihteessa 2021–22. Paketissa esitellään vasta ensimmäinen osaamistaso, Perehtyjä. Aineistoa kehitetään edelleen seuraaville osaamistasoille vuoden 2022 aikana (Syventyjä, Asiantuntija, Innovaattori). Otamme mielellämme palautetta ja ideoita vastaan.

Tutkimusyhteistyö DigSin (Learning in Digitalized Society) kanssa ja Pedagogiset minät  

Fasilitaattoritoiminnan tulee ajatuksemme mukaisesti perustua tutkimukseen ja edistää tutkimusperustaisuutta opetustyössä ja verkko- ja monimuotopedagogisissa valinnoissa. Käytössä oleva puolikas työaika asettaa omat rajoituksensa tutkimuksen toteuttamiseen, mutta näkymiä tutkimukseen on jo syntynyt.  

DigS-tutkimusryhmän kanssa olemme suunnittelemassa ja toteuttamassa Pedagogiset minät -webinaarisarjaa. Opettajan ammatillista kehittymistä tukeva avoin webinaarisarja ja uefilaisille tarkoitetut klinikat jatkuvat kevätlukukauden 2022 .  

Pedagogiset minät -webinaarisarja alkoi joulukuussa, ja aloituswebinaariin kutsuimme kolme kansainvälisesti tunnettua puhujavierasta pohtimaan kanssamme oppimista ja opettajuutta otsikolla Hybrid Pedagogical Selves, hybridipaineiden myötä. Näkökulmat, joita he toivat esiin, perustuvat kriittiseen pedagogiikkaan, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen sekä tasavertaiseen ja myötätuntoiseen kokonaisvaltaiseen ihmisyyteen.  

Sean Michael Morris, Lucy Rai ja Laura L. Summers käsittelivät monia haasteita, kuten opettajan ammatti-identiteetin muutosta, digisyrjäytymistä ja digihäpeää, hybridiopetuksen monitulkintaisuutta ja koettua painetta toteuttaa hybridiopetusta jollakin tietyllä tavalla, huolta opiskelijoista ja huolta yhteisöllisyyden menettämisestä. Tallenne on palasteltu ja tekstitetty – suosittelemme lämpimästi Morrisin esitelmäosuuden katsomista. Se saattaa jopa innoittaa katsomaan koko kahden tunnin setin syvällisine keskusteluineen, joka oli virkistävän voimauttavaa.

Lopuksi eli jatkoksi 

Helena: On tutkimuksinkin todennettu, että kahden vuoden korona-aika on polarisoinut sekä yhteiskuntaa että työyhteisöjä digitalisaation kysymyksissä. “Hilma Himohybridit” loikkivat kehityksen etujoukoissa ja samaan aikaan “Lasse Liitutaulumiehet” eivät edes halua kuulla sanaa digi. Eriarvoistuminen koskee myös opiskelijoita.  

Piia: Pahimmassa tapauksessa koetaan ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, kun tavallinen, arkiviestintä on vaihtanut muotoaan.  Monille opettajille digielämän haltuunotosta on tullut varsin kovaa taistelua. Apua ei välttämättä uskalleta pyytää ja arjesta on tullut selviytymistä.  

Kati: Fasilitaattoreina olemme useasti törmänneet vastakkainasetteluihin: etäopetus paha, lähiopetus hyvä. Hybridi hirvitys. Olemme kuitenkin varsin vakuuttuneita siitä, että paljon riippuu pedagogiikasta. Luokkaopetus voi olla hengetöntä ja vieraannuttavaa ja etäopetus inspiroivaa ja sitouttavaa. Hybridikin hoitunee, jos sitä saa tehdä työparityönä. 

Vesa: Kokeellisena ja hands-on menetelmiin painottuvana tiedekuntani opetus on ollut pandemian aikana moneen kertaan hätää kärsimässä. Opetuksia on saatu järjestettyä lyhyelläkin varoitusajalla turvallisesti, mutta usein se on samalla vienyt huomattavasti opettajien työaikaa. Tämän vuoksi useampaan kertaan pandemian aikana olemme juosseet tulipalosta toiseen ja pyrkineet selvittämään yhden opiskeluviikon kerrallaan. Tämä puolestaan on vaikeuttanut suunnitelmallista opinto-ohjelman suunnittelutyötä.  

Piia: Kun opetusratkaisuja mietitään jatkossa, tärkeää ei ole se, haluaako opettaja opettaa etänä vai luokassa, salissa tai auditoriossa, tai haluaako opiskelija opiskella etänä vai lähinä, vaan se, miten parhaiten saavutetaan osaamistavoitteet. Pedagogisen käsikirjoituksen ja sujuvan oppimisprosessin merkitys korostuu.  

Kati: Parhaimmat ratkaisut tehdään siis pedagogisin perustein. 

Susanna: Meillä, siis koko korkeakoulukontekstilla, on nyt käsillä eeppinen opetusmuotoilun haaste, kuten Viikon vinkissä 2/2022 lainasin Big Questions Institutea. Tähän haasteeseen voi jokainen saada apua Digiopettajan starttipaketistakin. Ennen kaikkea me kaikki saamme tukea toinen toisiltamme ja käymästämme ajatustenvaihdosta. Jatketaan sitä! 

Terveisin

UEF verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorit Helena Kantanen, Kati Kasanen, Susanna Kohonen, Vesa Paajanen ja Piia Siitonen

Opiskeluhyvinvoinnin perusta on pedagogiikassa

Korona-aikana etäopetus on vallannut yhä enemmän tilaa lähiopetukselta. Olemme väistämättömän muutoksen keskellä, jossa fokus opetuksesta siirtyy opiskeluun. Lehtori Satu Aksovaara (Jamk) puhui Savonia-amk:n Suotuisa -hankkeen ja UEF:n Sillat -hankkeen webinaarissa 13.10.2021. Hän kuvaili etäopetusta siten, että opetuksen ja oppimisen yhteinen aikaikkuna on kaventunut. Olemme fyysisesti eri paikoissa ja synkronista kohtaamista on yhä vähemmän. Oppijan itseohjautuva oppiminen lisääntyy.

Opiskelijat ovat tilanteessa, jossa he ”kipparoivat” omaa oppimistaan. Muuttuneessa tilanteessa oppimisprosessin on mukauduttava ja tuettava oppijaa. Linjakkaat ja läpinäkyvät oppimisprosessit varmistavat turvallisuuden tunteen ja oppimisen ilon. Aksovaaran mukaan oppimismuotoilu (Learning Design) muodostaa opiskeluhyvinvoinnin perustan.

Opiskelijoiden ohjauksessa on tärkeä tunnistaa, että opiskelijan hyvinvointi on meidän jokaisen asia. Jotta opiskelija voisi itseohjautuvasti pyrkiä tavoitteeseensa, on hänen ymmärrettävä, mistä osista osaaminen koostuu ja miten hän voi arvioida omaa oppimistaan. Päämäärä ja välietapit tulee tiedostaa.

Mietitäänpä, vieläkö suunnittelemme opetustilanteita vaiko opiskelijan prosesseja? Aksovaaran mukaan ”oppimismuotoilu” on iteratiivista oppimisprosessin suunnittelua, jolle tunnusomaista on luova, kokonaisvaltainen ja käyttäjälähtöinen suunnittelu. Muotoilussa painottuvat ongelmanratkaisu, visuaalisuus ja merkityksien rakentaminen. Lopputulemana on kokonaisvaltainen ja oppimisen iloa tukeva oppimiskokemus.

Entä tunnistammeko omat opiskelijamme? Millaisia he ovat profiileiltaan: opiskelutyyleiltään ja -tottumuksiltaan, toiveiltaan, elämäntilanteiltaan, tarpeiltaan, tavoitteiltaan, motivaatioiltaan… Onko tällaisen havainnointiin varattu työtehtävissä aikaa ja resurssia? Onko tiedostettu, että tämä olisi ohjauksen kannalta tärkeää? Saman uskoisin pätevän myös opiskelijoita ja opetushenkilökuntaa koskevaan (tuki)palveluiden muotoiluun.

Tavoitteet ovat oppijan kannalta tärkeitä ja oppimismuotoilussa arviointi korostuu. Tavoitteet antavat paremman kokonaiskuvan opiskeltavasta asiasta ja ne vaikuttavat oleellisesti myös oppijan motivaatioon, aktiivisuuteen sekä opiskelustrategioihin. Ne auttavat myös muita ohjaustyöhön osallistuvia heidän työssään. Mistä voi havaita ja arvioida opiskelijan saavutetun osaamisen? Mikä on verkkoympäristön rooli? Onko se oppimisympäristö, oppimistoiminnan ohjauksen ja vuorovaikutuksen kanava, dokumenttien jakoalusta, sosiaalinen oppimisympäristö vai kaikkea tätä yhdessä?

Aksovaaran mukaan vuorovaikutuksen näkökulmasta oppimisympäristön muuttuessa pedagogiikka nousee keskiöön ja oppimisprosessien suunnittelu korostuu. Samoin käy myös oppimisessa palautteen merkitykselle (mitä, kuka, miten, kuinka paljon). Joskus tulee miettineeksi myös, ovatko kaikki palautekyselyt tarkoituksenmukaisia ja harkittuja, ettei tule päällekkäisyyttä ja turhaa palauteähkyä? Pitäisikö siis priorisoida?

Oppimisanalytiiikka ja tekoäly saattavat noviisin korviin kuulostaa mystiseltä ja luotaantyöntävältä sanaparilta. Pitäisiköhän kuitenkin ajatella, että siinä on uusi näkymä oppijan toimintaan? Tunnistammeko opiskelijan oppimisprosessin roolit (opettaja, opiskelija ja oppimisalusta), niiden keskinäisen vuorovaikutuksen, jossa analytiikka on tärkeä työkalu ja opiskelija arvioi ja reflektoi jatkuvasti omaa toimintaansa? Analytiikka ja tekoäly näyttävät tulevan väistämättä osaksi elämää ja oppimista.

Opettajasta tulee monimuotoistuvien ja digitalisaatiota hyödyntävien oppimisprosessien arkkitehti. Näitä työkaluja voisimme varmasti hyödyntää myös hyvinvointia tukevassa toiminnassa siten, että saisimme tietoa opiskelijoidemme kokemuksista opiskelukykyyn, opetukseen, oppimisympäristöön ja omiin opiskelutaitoihinsa liittyen. Varsinkin kun tavoitteenamme on parantaa opiskelijoidemme hyvinvointia ja opintojen etenemistä edistämällä opintojen ohjausta, opetusta, opiskelutaitoja ja erilaisia tukipalveluita.

Tuija Pasanen

Itä-Suomen yliopiston opiskelijapalvelun päällikkö, opintopalvelut

Sillat -hankkeen 2021-2022 hankepäällikkö

Missä menette, Euroopan yliopistot

Online Educa Berlin 2021 -kuulumiset

Yliopisto-pedagogiikkaa on pohdituttanut Euroopan- ja maailmanlaajuisesti vuoden 2021 ajan: Miten saada hybridiopetus toimimaan? Voidaanko opetus laittaa yön aikana verkkoon, jos tilanne pahenee? Miten opiskelijat voivat? Miten opettajat voivat?

Online Educa Berlin (OEB2021) järjestettiin Berliinissä 1.-3.12.2021 muuttuvien turvatoimien avulla – jokainen osallistuja pääsi useamman kerran kokemaan koronatestauksen arjen. 

Monessa yliopistossa opiskelijoiden hyvinvointi on polarisoitunutta: osa opiskelijoista on luovinut etä-aikana kuin kalat vedessä, mutta osa on hädin tuskin pysynyt pinnalla. Tämä näkyy sekä yksittäisten yliopistojen arjessa kuin globaalisti – eikä ihme, sillä suurella osalla maailmamme 1,6 miljardista etäoppijasta ei keväällä 2020 ollut käytettävissä minkäänlaista verkkoyhteyttä tai tietokonetta, kuten Borhene Chakroun Unescosta tapahtumassa muistutti. 

Tapahtumaan osallistuneita puhutti paljon tekniikan taakse jäävä opettaja, jolla voisi esim. tulevaisuusvisonääri Perttu Pölösen mukaan olla sellaista annettavaa, mihin koneoppiminen ei koskaan pysty. Opettajan humaani läsnäolo ja kysymysten herättäminen jäikin tapahtumasta monelle kotiinviemiseksi.

Vesa Paajanen

Vertaistukea Student2Student

Koronaviruskriisi on nostanut keskusteluun huolen korkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnista. Etäajan myötä yhä useampi opiskelija on kokenut esimerkiksi yksinäisyyttä, ahdistuneisuutta ja opintojen junnaamista. Koronaa ei kuitenkaan ole syyttäminen kaikesta. Nämä, ja monet muut ilmiöt, ovat olleet olemassa jo ennen koronaa – ja tulevat olemaan vielä sen jälkeenkin. Hyvinvointiin vaikuttavat toki useat tekijät, mutta ehkäpä olemme koronasta oppineet vertaistuen olevan yksi merkittävä tekijä. Sen lisäämiseksi Itä-Suomen yliopistossa on tänä syksynä käynnistynyt Student2Student -palvelu, jossa itse työskentelen vertaisohjaajana.

Student2Student on Sillat-hankkeen rahoittama, kaikille Itä-Suomen yliopiston opiskelijoille tarkoitettu maksuton vertaistukipalvelu. Me palvelussa työskentelevät vertaisohjaajat olemme tehtävään koulutettuja ohjauksen, psykologian ja sosiaalipsykologian opiskelijoita ja meille voi tulla juttelemaan luottamuksellisesti joko puhelimitse tai chatissa, mistä tahansa opiskeluarkeen tai hyvinvointiin liittyvästä asiasta. Tavoitteenamme on olla mahdollisimman matalan kynnyksen palvelu. Meihin voi ottaa yhteyttä ilman ajanvarausta nimettömästi, ja jakaa itsestään juuri sen verran kuin itse haluaa.

Student2Student toiminta on jatkoa ennen koronaa pilotoidulle hyvinvointineuvolatoiminnalle sekä kevään 2021 hyvinvointikoordinaattoriprojektille. Hyvinvointineuvolassa keskusteluapua tarjosivat esimerkiksi YTHS, kampuspastorit sekä opintopsykologit, kun taas hyvinvointikoordinaattorien työ perustui Student2Studentin tavoin vertaistuelle. Koronapandemiaan liittyvä huoli opiskelijoiden jaksamisesta sysäsi liikkeelle Kaikki opiskelijat tavoitetaan -toimintamallin, jonka yhtenä tavoitteena oli sananmukaisesti kontaktoida kaikki Itä-Suomen yliopiston tutkinto-opiskelijat. Jokaiselle opiskelijalle lähetettiin viime keväänä tekstiviesti, jossa tiedusteltiin halukkuutta jutella opiskelu- ja korona-arjesta hyvinvointikoordinaattorin kanssa. Ajatus henkilökohtaisesta kontaktoinnista lähti kuulemani mukaan akateemisen rehtorimme Tapio Määtän aloittamasta Twitter-keskustelusta. Tärkeä opetus siitä, että ideat kannattaa aina sanoa (tai kirjoittaa) ääneen!

Hyvinvointikoordinaattoritoiminnasta kerätty palaute antoi vahvistusta vertaistuellisen toimintamallin tarpeelle ja toimivuudelle. Vertaistuki onkin Student2Student -mallin keskiössä. Me olemme itsekin aivan tavallisia opiskelijoita, jotka tuskailemme tenttikirjojen ja päälle puskevien deadlinejen parissa ja siten ymmärrämme aidosti, millaista opiskelijan arki on. Joku saattaisi kysyä, eikö sitten ole aivan sama avautua huolistaan esimerkiksi jollekin opiskelukaverille. Student2Studentin etuna on kuitenkin se, että meillä vertaisohjaajilla on vertaisuuden lisäksi laaja tietämys tarjolla olevista palveluista sekä koulutuksen myötä saatua osaamista kohdata eri tilanteissa olevia opiskelijoita. Ei myöskään ole itsestäänselvyys, että lähipiirissä olisi henkilöitä, joille omista asioistaan kertominen tuntuisi luontevalta. Me Student2Studentissa haluammekin varmistaa, että jokaisella opiskelijalla on tarvittaessa mahdollisuus vertaistukeen asiassa kuin asiassa.

Leni Kärkkäinen

Välähdyksiä opepolulta

Aika tasan 11 vuotta sitten olin menossa pitämään peruskurssia ensimmäistä kertaa. Lähestyin Canthiaa jostain syystä KYSin suunnalta. Sydän poukkoili rinnassa ja vatsaa väänsi raisusti. Minulla oli päälläni oranssi tunika, voimaväri. 

Kurssi oli edellisenä vuonna pidetty tuntiopetuksena. Opettaja taisi olla ulkomailla enkä millään meinannut häntä tavoittaa aineistoja ja vinkkejä saadakseni. Moodle oli outo, Weboodi oli outo.  

Onneksi avuliaat työtoverit tulivat hätiin – ja Sari H. Pitkäsen Moodle-kurssi! Kurssikirjan kustantajallakin oli mukavasti valmiita opetusaineistoja. Silti olin lähes kuolla kauhusta. Entä jos asia loppuu kesken? Entä jos en osaa vastata kysymyksiin? Entä jos käytän termejä, joita en itsekään ymmärrä? 

Harvoin olen tuntenut olevani niin väärässä paikassa kuin tuolloin matkalla peruskurssin pitoon. Eihän minusta pitänyt ikinä tulla opettajaa! 

Viestintäammattilaisesta opettajaksi 

Opettajuus on meillä sukuvika. Isän vanhemmat olivat opettajia, samoin kummitäti, vanhemmat ja puolisokin. Kotoa saatu opettajuuden malli oli niin vaativa, että tarvittiin lähes 30 vuotta aivan muuta elämää ennen kuin voin ajatella, että minusta olisi opettajaksi.  

Silti pyrin 17-vuotiaana ylioppilaana Jyväskylän yliopiston luokanopettajakoulutukseen – ja pääsinkin. En mennyt. Onneksi! Mielestäni ihmisen pitää ymmärtää jotain elämästä ennen kuin ryhtyy opettajaksi. 

Tein pitkään töitä viestintäammattilaisena – tiedottajana, toimittajana, viestintäpäällikkönä. Jatko-opinnot kutkuttivat sen verran, että aloitin ne työn ohessa ja kaksi vuotta opiskelin apurahatutkijana. Väittelin Jyväskylässä organisaatioviestinnästä v. 2007. Työ Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittäjänä ja kouluttajana 2008–2010 olikin sitten silta viestintätyöstä opetus- ja tutkimustehtäviin. 

Polut ovat joskus mutkikkaita mutta kaikesta työstä on ollut hyötyä myöhemmin. Au pairina amerikkalaisessa perheessä sain vahvan englannin pohjan. Kesätyöt matkatoimistoissa valmensivat tapahtuma- ja matkajärjestelyihin. Kotiäitivuodet kehittivät ajanhallinta- ja ihmissuhdetaitoja, kärsivällisyydestä puhumattakaan.  

Olen hämmästellyt, miten iso etu viestintäosaamisesta on ollut opetustyössä. Voin taata, että Moodle-sivuni ovat selkeitä ja kurssiviestini informatiivisia. (Tässäkin alkaa tosin ikä jo sekoitella – saatan nykyisin jopa sotkea päivämääriä ja tehdä kirjoitusvirheitä!) Historiani takia olen tiedon etsimisen, analysoinnin, tiivistämisen ja esittämisen ammattilainen, kirjoittamisesta ja tieteen popularisoinnista puhumattakaan. Kovasti on tuosta ollut hyötyä yliopistonlehtorin työssä. 

Käännekohtia ja helmihetkiä 

Kun aloitin opettajana v. 2010, minulle oli päivänselvää, että teen opettajaopinnot. Se pedagoginen ajattelu, minkä sieltä sain, kaikki hienot työkalut, ryhmän vertaistuki ja opettajien palaute – siinä on ehdottomasti opettajuuteni perusta. Kivasti meillä onkin laitoksella kannustettu opettajia tekemään koko 60 opintopisteen paketti. 

Kuten kaikilla poluilla, myös opepolulla on ollut käännekohtansa ja helmihetkensä. Yksi niistä oli tutustuminen tutkivan yhteisöllisen oppimisen pedagogiseen malliin. Saimme siihen hyvän opastuksen soveltavan kasvatustieteen osastolta – kiitos Anu Hartikainen-Ahia ja Sirpa Kärkkäinen! Olemme soveltaneet mallia paljon kauppatieteiden kursseilla ja jakaneet kokemuksia laitoksen Pedatiimissä, jota olen vetänyt kuusi vuotta. 

Toinen taitekohta oli yliopistomme käänteisen oppimisen eli flippauksen projekti 2016–18. Peruskurssikin uudistui täydellisesti ja siitä tuli sekä opettajalle että opiskelijoille hurjan paljon mielekkäämpi. Oppimistulokset paranivat. Oli mainiota tehdä kehittämistyötä yhdessä eri puolilta yliopistoa tulevien kollegojen kanssa. Flippauksen opit ovatkin tulleet tosi tarpeeseen nyt etäaikana. 

Kolmanneksi mainitsisin jälleen opiskelun – oman yliopistomme tarjoama Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuus auttoi v. 2017–19 tekemään selkeän ja pedagogisesti mielekkään verkkokurssin, josta tulee jatkuvasti hyvää palautetta. Kiitos mentoroinnista, Taina Rytkönen-Suontausta! Mieleen ankkuroitui myös Sanna Niskasen rohkaisu välittömyyteen opiskelijakohtaamisissa. Varsinkin opettajuuteni alkuvuosina luentosalietäisyys kuulijoihin tuntui turvalliselta. Kokemus ja ikä ovat tietysti tuoneet rohkeutta ja uskallusta heittäytyä mutta Sannan opit veivät vuorovaikutuksen ihan eri tasolle. 

Ja vielä sokerina pohjalla yksi elämän suola: opetuksen kehittämiseen liittyvä tutkimus – sekä toisten tekemä että oma, yhdessä kasvatustieteilijöitten kanssa tehty. Tiedämme sen pohjalta enemmän vaikkapa fuksivuoden opiskelijoitten haasteista ja osaamme täsmätä ensimmäisen syksyn opintoja osuvammin. Kasvatustieteilijät ovat sitäpaitsi supermukavia kumppaneita – paneutuvia, tarkkoja aikatauluista, myönteisiä ja arvostavia. Uskallan yleistää, koska kokemusta on jo niin monesta! 

Onhan näitä – voisin vielä kirjoitella pitkästi vaikka opettajavaihdosta Ranskaan tai konferenssikommelluksista. Se on ainakin varmaa, että tässä työssä oppiminen ei lopu ikinä. Tähtään tähän asenteeseen: opettajamummoni meni elämisen taidon kurssille vielä 80-vuotiaana. 

Aivan hiljattain kuuntelin fasilitaattorikokouksessa, kun oppimisympäristöjen kehittämispäällikkö Kari Korhonen kertoi 3D-kuvantamisen välineistä.  

En ymmärtänyt mitään. 

Ehkäpä vierivä kivi ei sammaloidu. 
 
Helena Kantanen  

Blogi: kurssiakaantamassa.blogspot.com 

Avoin yhteisöllinen dialogi opetuksen kehittämisen perustana

Yliopistossa opettajalla on oikeus valita käyttämänsä opetusmenetelmät oman pedagogisen asiantuntemuksensa perusteella. Opintojaksojen erilaiset oppimistavoitteet määrittävät osaltaan opetuksen muotoja. On kuitenkin järkevää, että jokainen yliopistossa opettava reagoi odotuksiin ja ulkoisiin paineisiin, joita opetuksen kehittämiseen kohdistuu.

Itä-Suomen yliopisto asetti jo vuosien 2015–2020 strategiassaan tavoitteekseen, että meillä on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö. Korona-ajan kokemusten pohjalta meidän on luontevaa jatkaa panostusta digipedagogiikan kehittämiseen. Opiskelijoiden ja opettajien hyvinvointi on yhteinen huolenaiheemme ja olemme etsineet tähän ratkaisuja yliopistotasoisin toimenpitein (keväällä hyvinvointikoordinaattorit, syksyllä opetusavustajat kaikille laitoksille ja osastoille).

Viiden verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorin palkkaaminen on keskeisin tekomme digipedagogiikan edistämiseksi. Fasilitaattoritoiminta on mielestäni lähtenyt käyntiin erinomaisesti. Samalla olemme aktiivisesti pohtineet, mitä yliopistotasoisia yhteisiä toimia voisimme seuraavaksi tehdä tukeaksemme hyvin käynnissä olevaa kehitystä.

Seuraaviksi yhteisiksi teemoiksi ovat nousemassa seuraavat aiheet. Nämä kytkeytyvät tiivisti verkko- ja monimuoto-opetuksen kehittämiseen.

1. Pedajohtaminen

Opetusmenetelmien monipuolistuminen on haaste sekä opettajille että opiskelijoille. Sujuvan opintopolun rakentaminen edellyttää aktiivisempaa johtamista laitoksilla ja osastoilla. Kullekin opettajalle parhaiten soveltuva opetuksen rooli löytyy vain silloin, kun lähijohtajat tukevat aktiivisella henkilöstöjohtamisella opettajiensa työtä. Tämä on keskeinen asia koko yhteisön hyvinvoinnille. Vahva poliittinen tavoite lisätä yliopistojen opiskelijamääriä nostaa opetuksen johtamisen merkitystä, jotta opetusmenetelmiinkin ulottuva muutos saadaan hoidettua hallitusti ja tuetusti. Ensi vuoden alusta perustamme Itä-Suomen yliopistoon uuden pedajohtajaverkoston, johon kuuluvat mm. kaikille laitoksille ja osastoille valittavat koulutuksesta vastaavat varajohtajat.

2. Kaikki ohjaavat -toimintamalli

Yliopistojen opiskelijoiden taustat ovat yhä monimuotoisempia. Opiskelijavalintojen muutokset, mm. todistusvalintojen laajentuminen, heijastuu osaltaan siihen, millaisia valmiuksia opiskelijoillamme on. Avoimen yliopiston opintojen integroitu toteutusmalli ja jatkuvan oppimisen merkityksen vahvistuminen näkyy osaltaan myös opettajiemme työssä. Erilaiset opetuksen toteutustavat ja oppimisympäristöt ovat haaste samalla opiskelijoillemme. Olemme jo erilaisin toimin vahvistaneet opiskelijoidemme tukea ja jatkamme tätä työtä ensi vuonna käynnistyvän Kaikki ohjaavat -toimintamallin rakentamisella. Opiskelijoiden monipuolinen ohjaus, neuvonta ja tuki ovat tulevaisuudessa yhä tärkeämpi asia. Tavoitteenamme on rakentaa toimintamalli, jossa ohjauksellinen ote on osa koko yliopistoyhteisön toimintakulttuuria.

3. Kampukset opetuksen ja tutkimuksen alustoina

Opetusmuotojen muutokset näkyvät myös siinä, millaisia tiloja yliopistolla tulevaisuudessa tarvitaan. Olemme käynnistämässä tilastrategian valmistelua kampustemme kehittämiseksi. Valmistelun lähtökohtana on arvioida niitä toiminnallisia tarpeita, joita opettajillamme ja opiskelijoillemme tilojen käyttöön tulevaisuudessa on. Tarvitsemme työn pohjaksi yhteisen käsityksen siitä, miten yliopisto-opetus ja -työ on tulevaisuudessa muuttumassa. Tähän pohdintaan kutsun mukaan kaikkia yliopistoyhteisön jäseniä.

Kiitän kaikkia edellä mainittujen teemojen yhteiseen ideointiin eri areenoilla osallistuneita hyödyllisistä ajatuksista ja sparrauksesta. Avoin yhteisöllinen dialogi on jatkossakin opetuksen kehittämisen perusta Itä-Suomen yliopistossa.

Tapio Määttä
akateeminen rehtori