Tekijä: skohonen

Professor Serafim Seppälä (UEF, School of Theology), writes:

The world is filled with confrontations, such as that between conservatives and liberals. Sometimes I wonder to what extent the whole setup is an abstraction constructed in social media – two virtual bubbles colliding. 

Based on my experiences and readings, however, I prefer to think that humans are a complex mix. For example, there are people in universities who present themselves as liberals but vote for conservatives – perhaps the ”safe space” allows views in a bit selective way, after all? Churches, on the other hand, are filled with people who present themselves as conservatives but live in most liberal ways. And so forth. 

In social media, it is easy to adopt a caricatured role, ignoring some essential aspects of your own personality. The result is a commitment to an abstraction that does not fully reflect who the person really and fully is. This, in turn, can make people become more liberal or more conservative than they initially were. Until the bubble bursts. 

So, what does this have to do with distance education? Let’s think about it. 

The exciting thing about face-to-face communication in a lecture hall is that there is something I cannot fully explain. You can sense the mood of the audience as soon as you step into the room: excited, enthusiastic, tired, bored. And you can sense it without even looking at the audience. 

When teaching Hebrew classes in a large hall, I used to watch people’s faces, sense the mood and adjust the pace accordingly: bored faces – speed up, confused faces – explain again. If someone found Hebrew incomprehensible or completely irrelevant, it was easy to sense it and use that for shared humour. 

There was a kind of mysticism of presence. It seemed mystical, perhaps mainly because we can sense tiny micro-movements more than we are consciously aware of, learning more about the other person than we realise. However, sometimes you could sense emotions even without looking at anyone – a phenomenon harder to explain. 

In online teaching, however, the feeling is like that of a lone pilot in the cockpit with blacked-out windows: the instruments tell you that the direction is towards the destination, but there is no experience of the landscape. Cracking a joke in the quiet cabin only underlines the loneliness. Even when the cameras are on, the micro-movements do not translate through the pixels. 

The recipients live in worlds of their own to which the speaker has no contact. So, does the online set-up encourage a caricature-like role-playing, like that of the social media? When asked for feedback, students may comment from the perspective of an assumed ideal student, but their real thoughts are shared elsewhere. 

Of course, the same thing happens on campus: no questions or comments during the lecture, but a lively discussion breaks out in the corridor immediately afterward. Paradoxically, the reason is that philosophical or theological issues can be interesting as they touch upon the whole person. In the lecture setting, participants may be unsure of how the “ideal student” should comment, but in a more relaxed setting it is easier to talk and interact in the fullness of their being, as their true selves.  

In maths and science, this is not much of a problem. The personality of the calculator is irrelevant to the calculation. In disciplines like psychology and theology, however, it would be good to be present in entirety, since one is learning to become a professional in encountering, and professional identity-building is intertwined with personal identity formation. 

One might expect the bursting of social media’s bubble identities to be a liberating experience – a dynamic emergence, allowing the person to express their ideals and ideas freely, without being confined by conservative or liberal labels. 

However, the bursting of identities belongs to the university only indirectly. Networking has made this indirectness mediated and thus even more indirect. The same phenomenon is, of course, also happening all over the society, even in worship (my analysis of the ontology of online liturgy, HERE). 

I am not against change: online participation options have made life easier and do more good than harm. However, the worst thing about online academic life is how Zoom has ruined the lectures in halls. When one or two people are sitting in a big hall, the atmosphere becomes awkward. There is no mysticism of presence, or signs of presence at all. 

In the hybrid (dual) mode, everyone seems to be left unsatisfied. Those on Zoom feel the teacher is addressing the people in the room; those in the room feel that the speaker is merely flirting with those on Zoom. The teacher feels that he is not fully connecting with anyone. 

When everyone feels like being the only one talking to the others alone, it reminds of the logic of the social media bubbles: lots of talking, plenty of listening, but no real “You” anywhere. 

Moreover, the camera locks the speaker in one place and position. I used to enjoy moving to the side of the room, placing myself at the students’ level; we looked at obscure texts on the wall together, as equals, without opposing positions. The atmosphere became relaxed. In hybrid or dual lectures, I am forced into a traditional confrontational set-up with both the people in the hall and the pixel faces. This confrontational set-up itself imposes an unconscious barrier to genuine encounter of persons. 

Despite all this, however, this most awkward form of lecture (hybrid) is the most effective, and therefore it is the one with which we should learn to live. 

I find myself sinking into cynicism: I give a lecture, leaving everyone dissatisfied. 

It was a good lecture, I suppose. Or was it bad? There is no one in the corridor to ask. I, too, go searching for the experience of presence elsewhere. 

Kirjoittanut Professori Serafim Seppälä, teologian osasto, filosofinen tiedekunta, UEF

Nykyään kaikkialla korostetaan vastanapaisuuksia, erityisesti konservatiivien ja liberaalien vastakkainasettelua. Joskus mietin, missä määrin koko asetelma on somessa ja mediassa rakentuva ja elävä abstraktio ‒ kaksi virtuaalista kuplaa.

Kokemani ja lukemani perusteella ajattelen mieluummin, että ihminen on sekava vyyhti. Esimerkiksi yliopistoissa on ihmisiä, jotka esiintyvät liberaaleina mutta äänestävät konservatiiveja – kenties kuittaukseksi siitä että ”turvallinen tila” tuntuu sallivan näkemyksiä kuitenkin hieman valikoidusti? Kirkoissa taas riittää ihmisiä, jotka esiintyvät näyttävästi konservatiiveina mutta elävät kerrassaan liberaalisti. Ja niin edelleen.

Somessa on helppo ottaa karikatyyrimainen rooli, joka jättää osan omasta persoonastaan huomiotta. Lopputulos on sitoutuminen abstraktioon, joka ei täysin vastaa sitä, millainen ihminen itse oikeastaan on. Tämä taas voi muokata ihmisestä liberaalimpaa tai konservatiivisempaa kuin mitä hän alun perin olikaan. Kunnes kupla puhkeaa.

Miten tämä liittyy etäpedagogiikkaan? Mietitäänpä.

Isossa salissa luennoiminen on jännittävää siksi, että tapahtumassa on jotain mitä en osaa täysin selittää. Yleisön tunnelman aistii välittömästi saliin astuessaan: jännittynyt, innostunut, väsynyt, pitkästynyt. Mikä erikoisinta, tunnelman saattaa aistia saliin katsomattakin.

Pitäessäni heprean kursseja isossa salissa tapasin seurata ihmisten kasvoja, aistia tunnelmaa ja säädellä etenemisnopeutta sen mukaan: tylsistyneitä katseita ‒ lisää vauhtia, hämmentyneitä katseita ‒ selitän uudelleen. Jos joku piti hepreaa käsittämättömänä tai totaalisen yhdentekevänä, se oli helppo aistia, ja asiasta saattoi tehdä yhteisen vitsailun aiheen.

Siinä oli jonkinlaista läsnäolon mystiikkaa. Mystiseltä se tuntui kaiketi lähinnä siksi, että ihminen aistii pieniä mikroilmeiden vivahduksia enemmän kuin ehtii tiedostaa ja siksi saa toisesta tietoa enemmän kuin mitä tietoisuudessaan ajattelee. Mutta toisinaan tunnelmia aistii myös katsomatta, ja sitä on vaikeampi selittää.

Etäluennolla taas tunnelma on kuin yksinäisellä lentäjällä lentokoneen hytissä, jossa ikkunat on pimennetty: suunta on mittarien perusteella oikea, mutta maiseman kokemusta ei ole. Yksin puhuttu huumori hiljaisessa kajuutassa vain alleviivaa yksinäisyyttä. Vaikka kamerat olisivat aukikin, mikroilmeet jäävät pikselien puitteisiin.

Kuulijat elävät omissa maailmoissaan, joihin puhujalla ei ole kosketusta. Ruokkiiko etäyhteystilanne siis somen tapaista karikatyyrimäistä rooliutumista? Pyydettäessä asioita kommentoidaan jonkinlaisesta ideaalisen opiskelijaoletetun roolista käsin, mutta mitä mieltä asiasta oikeasti ollaan, se keskustellaan muissa yhteyksissä.

Samaa tapahtuu tietysti kampuksellakin: luennolla ei kysytä tai kommentoida, mutta välittömästi luennon jälkeen keskustelu puhkeaa käytävällä. Paradoksaalisesti syy lienee juuri siinä, että filosofiset tai teologiset asiat voivat olla oikeasti koko persoonaa koskettavia ja kiinnostavia. Luentotilanteessa ollaan epävarmoja siitä, miten ideaali-opiskelijan tulisi asiaa kommentoida, mutta omana itsenään asiasta on helpompi puhua.

Matemaattis-luonnontieteellistyyppisillä aloilla tässä ei liene ongelmaa. Laskutoimituksen kannalta laskijan persoonallisuudella ei ole merkitystä. Psykologian ja teologian tapaisissa oppiaineissa sen sijaan ihmisen olisi hyvä olla läsnä omana itsenään, täysinäisenä persoonana, onhan hänestä kasvamassa kohtaamisen ammattilainen, eikä ammatti-identiteetin rakentuminen ole oman identiteetin rakentumisesta irrallinen prosessi.

Somekuplaidentiteetin puhkaisemisen voisi olettaa olevan vapauttava kokemus. Tapahtuu emergentti purkautuminen: koko ihmisyys pääsee virtaamaan vapaasti ideaaleissa ja ajatuksissa, riippumatta siitä, onko ne leimattu konservatiivisiksi tai liberaaleiksi.

Identiteetin emergenssi kuuluu kuitenkin yliopistolle vain epäsuorasti. Verkottuminen on tehnyt tästä epäsuoruudesta välitteistä ja siten entistäkin epäsuorempaa. Sama ilmiö tapahtuu tietysti kaikkialla muuallakin yhteiskunnassa, jopa jumalanpalveluksissa (analyysini etäliturgian ontologiasta TÄÄLLÄ).

En ole muutosvastarintainen: etäily helpottaa elämää ja siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Mutta akateemisen etäelämän huonoin puoli on se, että Zoom on pilannut saliluennot. Kun isossa salissa istuu yksi tai kaksi ihmistä, tunnelma on lähinnä kiusaantunut. Ei puhettakaan läsnäolon mystiikasta.

Hybridissä kaikki tuntuvat jäävän tyytymättömiksi. Zoomilaiset kokevat, että opettaja puhuu salissa oleville; salissa tuntuu siltä, että puhuja vain flirttailee zoomilaisten kanssa; opettaja kokee, ettei saa täyttä yhteyttä keneenkään.

Tunne siitä, että kaikki kokevat minun puhuvan vain toisille, muistuttaa somekuplan logiikkaa: puhetta on paljon, kuulijoita on paljon, mutta ei missään Sinää.

Käytännössä kamera myös sitoo puhujan yhteen paikkaan. Puhuin ennen mielelläni salin sivusta: asetuin opiskelijoiden tasolle, katselimme vaikeatajuista tekstiä seinältä yhdessä, samalta viivalta, ilman roolien vastakkainasettelua, tunnelma avautui helposti. Hybridiluennolla olen pakotettu perinteiseen vastakkain olemiseen sekä salissa istujien että pikselikasvojen kanssa. Tämä vastakkainasettelukin muodostaa jonkinasteisen tiedostamattoman rajoitteen persoonien kohtaamiselle.

Tämä kaikkein hankalin luentomuoto (hybridi) on kuitenkin se tehokkain, ja siksi nimenomaan sen kanssa pitäisi oppia elämään.

Huomaan vajoavani kyynisyyteen: pidän luennon, jätän kaikki tyytymättömiksi.

Luento oli sinänsä hyvä. Vai oliko se huono? Käytävällä ei ole ketään. Lähden itsekin etsimään läsnäolon kokemusta jostain muualta.

Oppimisympäristöseminaarin 2024 yhteydessä julkistettiin myös vuoden 2024 uudet Taitavat opettajat, joita oli kuusi (lue tarkemmin tästä UEF:n uutisesta). Julkaisemme palkittujen opettajien puheet alla teksteinä, koska yllättävien teknisten ongelmien vuoksi osa puheista jäi kuulematta seminaarin yhteydessä. Onnittelut vielä kerran palkituille ja pahoittelut teknisistä esteistä!

—————————————————————————————–

Ana Gebejes, Postdoctoral Researcher, Department of Physics and Mathematics, Faculty of Science, Forestry and Technology, UEF:

I feel very honored to be receiving this award. It feels very rewarding that the passion I put into my teaching practice resonates with many of you. Thank you for that and thank you for bringing me this joy.

Joy is something we have less and less of nowadays, and it is what I strive to bring back with my teaching. I want to bring back joy to learning, joy to science, joy to curiosity, and also to teaching. It’s fun to learn new things, it’s fun to be curious about how things work, it’s fun to find out how things work.

Another aspect is relevance, I strive to make whatever we learn in school relevant. Not just relevant for the job but for life in general. How do we raise professionals of the future who will be satisfied with the knowledge and skills they have learnt in school and have fun doing it and then thanks to that be able to take on whatever challenge that future brings.

Over the years I have been developing my teaching practice and tried out many ways to transfer my passion and to teach not just the subject matter but also all other skills our students need. I hope we all can acknowledge that the future is complex, challenges of the future are complex, and the ways knowledge is being generated and consumed is changing, the way technology is developing is changing which comes with its challenges. One of my recent courses is Display Technologies and every year just during the duration of the course, so 8 weeks, a few innovations happen in this field. In these moments it feels like I am failing because I just cannot catch up. But this rather means that we need to raise professionals with more developed lifelong learning skills, critical thinking skills, teamworking skills, right transferable skills. But how? How can we in one course teach enough subject matter but at the same time leave room for teaching other skills. THIS IS where a lot of development needs to be done.

So here I want to shout out to UEF a wish I have: Let’s come together and create dedicated courses and training paths for these important skills. I would be super excited to be part of such future development and transfer what I have learned over the years. Because it will benefit all our programs.

What I have done is I educated myself first in this domain through my collaboration with experts from NASA and Boeing but also I completed trainings at MIT for Innovation Leadership which included all of these skills. Receiving training helped me to incorporate teaching them in my teaching practice.

Over the years I found that phenomenon-based/ problems-based learning caters best to delivering for all these skills. I found that problems that are also challenging me as an educator, so problems to which even I don’t know the solution yet, create a space where I can really become a mentor and a guide for my students. It took a while to develop the mindset that I cannot provide some answers, but I realized that in this space I can truly teach transferable skills and then highlight the subject matter skills. What helps a lot is to define the problems in a certain way, there is a way to it, and I have developed it over the years. I personally very often use space as the motivator for my problems, mostly because space is such an extreme environment and it helps us stretch our design space.

Coming to the end of my speech, I hope I have inspired some future development and given you some ideas from how I have developed my teaching.

I believe that everything can be learned, all one needs is a great guide through the learning process. I strive to be that guide for my students and show them how awesome knowledge is.

It truly is thanks to UEF that I can live my passion, I am grateful for that. And thank you for arranging opportunities like these to acknowledge the work, because it just feels so good. Bringing back joy and feeling good about what you do is really important.

Thank you everyone for this award!

—————————————————————————————

Risto Leinonen, yliopistonlehtori, fysiikan ja matematiikan laitos, luonnontieteiden, metsätieteiden ja tekniikan tiedekunta, UEF ja

Anssi Salonen, yliopistonlehtori, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, filosofinen tiedekunta, UEF:

Arvoisa yliopiston johto, kollegat ja muut kuulijat. Vuosia hauduteltu eri tiedekuntien yksiköiden välinen yhteisopintojakso Monialainen teknologiakasvatus tuleville fysiikan, kemian ja käsityön opettajille antoi paljon meille opettajille ja uskoaksemme myös opiskelijoille, ja sen paremmalta tämä tunnustus tuntuu. Käymme tässä puheessa läpi joitain tähän opintojaksoon liittyviä opetuksen ja sen kehittämisen valittuja teemoja.

Ensimmäisenä haluamme nostaa esille onnistuneen yhteistyön merkityksen osana opetusta, ja tällä kerralla puhumme erityisesti yritysyhteistyöstä osana opettajankoulutusta. Joillain opettajilla voi nousta karvat pystyyn puhuttaessa yritysyhteistyöstä osana yliopisto-opetusta, mikäli tämä nähdään uhkana akateemiselle autonomialle. Mutta kun ollaan kumppaneiden kanssa yhtä mieltä pelisäännöistä, yritysyhteistyö tuo opetuksen lähemmäs tulevaa työelämää ja yhteiskuntaa. Tällä opintojaksolla yhteistyökumppani Tulikivi tarjosi opiskelijoille mahdollisuuden kilvoitella pienoisuunin rakentamisessa aidoista materiaaleista, ja yritys sai näkyvyyttä uudelle porukalle. Tulikivenkatkuista yhteistyötä. Yhteistyökumppani Onni löytyi toisen vastuuopettajan harrastusporukoista, kun parin vuoden tuttavuuden jälkeen saatiin suut auki niinkin pitkäksi aikaa, että toisten ammatit selvisivät. Yhteistyö onnistui erinomaisesti sen ollessa erittäin luontevaa eikä päälle liimattua ja pakotettua, ja tätä jatketaan. Tämä kertoo omalta osaltaan siitä, että mahdollisuuksia toimiviin yhteistyömalleihin voi olla arjessa yllättävänkin lähellä, ja näihin kannattaa tarttua.

Edellä kuvattu yritysyhteistyö on osa monialaista opetusta. Teknologia ja erityisesti teknologiakasvatus ovat olleet tieteenaloja ja tätä työtä yhdistäviä kokonaisuuksia. Monialaisen opettajuuden toteutuksessa keskeinen ja onnistumisen kannalta ratkaisevin tekijä on ollut avoin ja jatkuva vuorovaikutus, luottamus sekä yhteisopettajuuden eri muodot aina suunnittelusta arviointiin. Yhdessä olemme luoneet monialaisia oppimismahdollisuuksia ja pyrkineet tuomaan kaikki opetusprosessin vaiheet näkyväksi opiskelijoille onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Näin opiskelijat ovat voineet yhdistää tietoa ja taitoja eri aloilta myös opetuksen näkökulmasta. Olemmekin nähneet, kuinka eri tieteenalojen tietopohjan, menetelmien ja haasteiden yhdistäminen on johtanut opiskelijoissa uusiin oivalluksiin ja ratkaisuihin avoimissa ongelmissa. Meitä tämä on inspiroinut kehittämään opetustamme vastaavalla tavalla. Toivottavasti tämä kantaa tulevaisuudessa myös opiskelijoiden omaan opetustyöhön.

Monialainen opettajuus voi olla joskus melkoinen resurssisyöppö. Haluammekin korostaa yksiköiden johdon ja muiden tahojen tukea. Kun esittelimme ideaa yhteisestä opintojaksosta oppiainevastaaville ja kollegoille, vastaanotto ei ollut pelkästään hyväksyvä vaan enemmänkin innostuva, ja tämä antoi meille hyvät fiilikset jatkaa kehitystyötä pidemmälle. Tiedekunnat eivät antaneet myöskään Pepin tai muiden järjestelmien aiheuttaa suotta ongelmia, vaan näitä mietittiin praktiikka edellä. Tämänkaltainen luotto opettajiin kantaa pitkälle – kiitos.

Kiitos vielä tästä tunnustuksesta – on upeaa kuulua Itä-Suomen yliopiston Taitaviin opettajiin.

——————————————————————————————-

Jussi Mäkelä, yliopisto-opettaja, soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osasto, filosofinen tiedekunta, UEF:

Arvoisat rehtorit, hyvä seminaariväki!

Toimiminen opettajana opettajankoulutuksessa on sikäli kiitollinen pesti, että mitä tahansa siinä tekeekin, niin se on jo työelämään valmentavaa opettamista — joko hyvän tai varoittavan esimerkin antamista.

Samasta syystä se on tietysti myös haastava tehtävä, ja opetuksen kehittämistyö onkin jatkuvaa oman ajattelun ja tekemisen peilaamista sekä opetussuunnitelmaan että opiskelijoiden tuleviin työtehtäviin: mitä haluan opettaa opettajana olemisesta?

Mikä opettamisessa on tärkeintä?

Liekö olemassa vain yhtä oikeaa vastausta, ainakaan yksiselitteisen lyhyttä. Kysymyksen pohdinnasta saan kuitenkin ohjenuoria, jotka ohjaavat opetukseni kehittämistä.

Pitää uskoa siihen, mitä tekee: että sillä on merkitystä. Se tarkoittaa samalla uskoa opiskelijoihin. Kun uskoo opiskelijoihin, on mielekästä asettaa opetukselle osaamistavoitteita sekä pohtia niiden saavuttamisen arviointia.

Niistä tulevat kehitystyön lähtökohdat — erilaiset toteutustavat ovat sitten enemmänkin teknisiä yksityiskohtia.

Opettamisen ja sen kehittämisen ydinkysymys on miksi. Miksi jotain pitäisi oppia? Samalla selviää, miksi ja miten sitä pitää arvioida. Arviointi antaa taas tietoa, miten omaa opetusta pitää muokata, jotta tavoite olisi jatkossa entistäkin kirkkaampi.

Mutta ilman uskoa oman työn merkityksellisyyteen ja ilman uskoa opiskelijoihin kaikki kehittämistyö on vain teknistä sormiharjoitusta.

Olen tavattoman hämmästynyt ja kiitollinen Itä-Suomen yliopistolle tästä tunnustuksesta. Kiitos!