Kirjoittanut Professori Serafim Seppälä, teologian osasto, filosofinen tiedekunta, UEF
Nykyään kaikkialla korostetaan vastanapaisuuksia, erityisesti konservatiivien ja liberaalien vastakkainasettelua. Joskus mietin, missä määrin koko asetelma on somessa ja mediassa rakentuva ja elävä abstraktio ‒ kaksi virtuaalista kuplaa.
Kokemani ja lukemani perusteella ajattelen mieluummin, että ihminen on sekava vyyhti. Esimerkiksi yliopistoissa on ihmisiä, jotka esiintyvät liberaaleina mutta äänestävät konservatiiveja – kenties kuittaukseksi siitä että ”turvallinen tila” tuntuu sallivan näkemyksiä kuitenkin hieman valikoidusti? Kirkoissa taas riittää ihmisiä, jotka esiintyvät näyttävästi konservatiiveina mutta elävät kerrassaan liberaalisti. Ja niin edelleen.
Somessa on helppo ottaa karikatyyrimainen rooli, joka jättää osan omasta persoonastaan huomiotta. Lopputulos on sitoutuminen abstraktioon, joka ei täysin vastaa sitä, millainen ihminen itse oikeastaan on. Tämä taas voi muokata ihmisestä liberaalimpaa tai konservatiivisempaa kuin mitä hän alun perin olikaan. Kunnes kupla puhkeaa.
Miten tämä liittyy etäpedagogiikkaan? Mietitäänpä.
Isossa salissa luennoiminen on jännittävää siksi, että tapahtumassa on jotain mitä en osaa täysin selittää. Yleisön tunnelman aistii välittömästi saliin astuessaan: jännittynyt, innostunut, väsynyt, pitkästynyt. Mikä erikoisinta, tunnelman saattaa aistia saliin katsomattakin.
Pitäessäni heprean kursseja isossa salissa tapasin seurata ihmisten kasvoja, aistia tunnelmaa ja säädellä etenemisnopeutta sen mukaan: tylsistyneitä katseita ‒ lisää vauhtia, hämmentyneitä katseita ‒ selitän uudelleen. Jos joku piti hepreaa käsittämättömänä tai totaalisen yhdentekevänä, se oli helppo aistia, ja asiasta saattoi tehdä yhteisen vitsailun aiheen.
Siinä oli jonkinlaista läsnäolon mystiikkaa. Mystiseltä se tuntui kaiketi lähinnä siksi, että ihminen aistii pieniä mikroilmeiden vivahduksia enemmän kuin ehtii tiedostaa ja siksi saa toisesta tietoa enemmän kuin mitä tietoisuudessaan ajattelee. Mutta toisinaan tunnelmia aistii myös katsomatta, ja sitä on vaikeampi selittää.
Etäluennolla taas tunnelma on kuin yksinäisellä lentäjällä lentokoneen hytissä, jossa ikkunat on pimennetty: suunta on mittarien perusteella oikea, mutta maiseman kokemusta ei ole. Yksin puhuttu huumori hiljaisessa kajuutassa vain alleviivaa yksinäisyyttä. Vaikka kamerat olisivat aukikin, mikroilmeet jäävät pikselien puitteisiin.
Kuulijat elävät omissa maailmoissaan, joihin puhujalla ei ole kosketusta. Ruokkiiko etäyhteystilanne siis somen tapaista karikatyyrimäistä rooliutumista? Pyydettäessä asioita kommentoidaan jonkinlaisesta ideaalisen opiskelijaoletetun roolista käsin, mutta mitä mieltä asiasta oikeasti ollaan, se keskustellaan muissa yhteyksissä.
Samaa tapahtuu tietysti kampuksellakin: luennolla ei kysytä tai kommentoida, mutta välittömästi luennon jälkeen keskustelu puhkeaa käytävällä. Paradoksaalisesti syy lienee juuri siinä, että filosofiset tai teologiset asiat voivat olla oikeasti koko persoonaa koskettavia ja kiinnostavia. Luentotilanteessa ollaan epävarmoja siitä, miten ideaali-opiskelijan tulisi asiaa kommentoida, mutta omana itsenään asiasta on helpompi puhua.
Matemaattis-luonnontieteellistyyppisillä aloilla tässä ei liene ongelmaa. Laskutoimituksen kannalta laskijan persoonallisuudella ei ole merkitystä. Psykologian ja teologian tapaisissa oppiaineissa sen sijaan ihmisen olisi hyvä olla läsnä omana itsenään, täysinäisenä persoonana, onhan hänestä kasvamassa kohtaamisen ammattilainen, eikä ammatti-identiteetin rakentuminen ole oman identiteetin rakentumisesta irrallinen prosessi.
Somekuplaidentiteetin puhkaisemisen voisi olettaa olevan vapauttava kokemus. Tapahtuu emergentti purkautuminen: koko ihmisyys pääsee virtaamaan vapaasti ideaaleissa ja ajatuksissa, riippumatta siitä, onko ne leimattu konservatiivisiksi tai liberaaleiksi.
Identiteetin emergenssi kuuluu kuitenkin yliopistolle vain epäsuorasti. Verkottuminen on tehnyt tästä epäsuoruudesta välitteistä ja siten entistäkin epäsuorempaa. Sama ilmiö tapahtuu tietysti kaikkialla muuallakin yhteiskunnassa, jopa jumalanpalveluksissa (analyysini etäliturgian ontologiasta TÄÄLLÄ).
En ole muutosvastarintainen: etäily helpottaa elämää ja siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Mutta akateemisen etäelämän huonoin puoli on se, että Zoom on pilannut saliluennot. Kun isossa salissa istuu yksi tai kaksi ihmistä, tunnelma on lähinnä kiusaantunut. Ei puhettakaan läsnäolon mystiikasta.
Hybridissä kaikki tuntuvat jäävän tyytymättömiksi. Zoomilaiset kokevat, että opettaja puhuu salissa oleville; salissa tuntuu siltä, että puhuja vain flirttailee zoomilaisten kanssa; opettaja kokee, ettei saa täyttä yhteyttä keneenkään.
Tunne siitä, että kaikki kokevat minun puhuvan vain toisille, muistuttaa somekuplan logiikkaa: puhetta on paljon, kuulijoita on paljon, mutta ei missään Sinää.
Käytännössä kamera myös sitoo puhujan yhteen paikkaan. Puhuin ennen mielelläni salin sivusta: asetuin opiskelijoiden tasolle, katselimme vaikeatajuista tekstiä seinältä yhdessä, samalta viivalta, ilman roolien vastakkainasettelua, tunnelma avautui helposti. Hybridiluennolla olen pakotettu perinteiseen vastakkain olemiseen sekä salissa istujien että pikselikasvojen kanssa. Tämä vastakkainasettelukin muodostaa jonkinasteisen tiedostamattoman rajoitteen persoonien kohtaamiselle.
Tämä kaikkein hankalin luentomuoto (hybridi) on kuitenkin se tehokkain, ja siksi nimenomaan sen kanssa pitäisi oppia elämään.
Huomaan vajoavani kyynisyyteen: pidän luennon, jätän kaikki tyytymättömiksi.
Luento oli sinänsä hyvä. Vai oliko se huono? Käytävällä ei ole ketään. Lähden itsekin etsimään läsnäolon kokemusta jostain muualta.