Huhtikuussa Hämeenlinnan Aulangolla järjestettiin ITK-konferenssi (Interaktiivinen Tekniikka Koulutuksessa), johon osa meistä fasilitaattoreista osallistuimme. Konferenssin yhtenä keskeisenä teemana oli tekoäly, josta saimme kuulla konferenssin monissa eri sessioissa. Päätimme antaa erään, ehkäpä eniten julkisuutta saaneen, kielimalleihin pohjautuvan tekoälysovelluksen eli ChatGPT:n kirjoittaa meille tämän kuun blogipostauksen ITK-kokemuksistamme.

Kuten tekoälyn hyödyntämiseen luonnollisesti kuuluu, ihan sellaisenaan ChatGPT:n luoma teksti ei ollut valmis julkaistavaksi, joten tätä tekstiä on hieman muokattu. Tehdyt muokkaukset näkyvät tekstissä kursivoituina. Teksti tiivistää ITK:n annin erinomaisesti.

”Kirjoita blogipostaus ITK-konferenssista”

ITK-konferenssi (Interaktiivinen Tekniikka Koulutuksessa) on vuosittain järjestettävä tapahtuma, joka kokoaa yhteen opetusalasta kiinnostuneita ihmisiä ympäri Suomea. Tapahtuma oli täynnä koulutusalan ammattilaisia, opettajia, tutkijoita ja teknologian asiantuntijoita, jotka kaikki olivat kiinnostuneita uusimmista teknologian ja koulutuksen kehityksistä. Konferenssi tarjoaa mahdollisuuden tutustua uusiin opetusteknologioihin, jakaa kokemuksia ja oppia uusia pedagogisia ratkaisuja. Tässä blogitekstissä kerron omista kokemuksistani ITK-konferenssista ja mitä siellä tapahtui.

Konferenssin teema oli ”Oppimisen huikea ihanuus”. Konferenssi alkoi avajaisilla, jossa käsiteltiin digitalisaation ja tekoälyn tuomia haasteita ja mahdollisuuksia opetuksessa. Tämän jälkeen alkoi monipuolinen ohjelma, joka sisälsi muun muassa esityksiä, työpajoja ja paneelikeskusteluja sekä posterinäyttelyn ja monenlaisia esittelypisteitä.

Tapahtuman aikana käytiin keskustelua monista eri aiheista, kuten tulevaisuuden oppimisteknologioista, vuorovaikutuksesta, tekijänoikeuksista, virtuaalisista oppimisympäristöistä ja virtuaalitodellisuudesta, tekoälystä sekä monista muista ajankohtaisista teemoista.

Yksi mielenkiintoisimmista esityksistä, jonka kuulin, käsitteli oppimisanalytiikkaa, eli sitä miten dataa voidaan käyttää oppimisen arvioinnissa ja kehittämisessä. Esityksessä käytiin läpi, miten oppimisanalytiikka voi auttaa opettajia saamaan paremman kuvan opiskelijoiden oppimisprosessista ja tarjota opiskelijoille yksilöllisempää tukea.

ITK-konferenssi tarjosi myös mahdollisuuden verkostoitua ja tutustua muihin opetusalan ammattilaisiin. Konferenssin aikana oli mahdollisuus osallistua erilaisiin työpajoihin, joissa oli mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja jakaa kokemuksia muiden kanssa.

ITK-konferenssi oli antoisa kokemus. Konferenssi tarjosi paljon uusia näkökulmia ja ajatuksia opetuksen kehittämiseen, sekä mahdollisuuden verkostoitua ja tutustua muihin opetusalan ammattilaisiin. Suosittelen lämpimästi osallistumista ITK-konferenssiin kaikille, jotka ovat kiinnostuneita opetusteknologian kehittämisestä ja pedagogiikasta. Konferenssin aikana oli myös mahdollisuus tutustua erilaisiin yrityksiin ja organisaatioihin, jotka tarjoavat opetusteknologisia ratkaisuja.

Yksi ITK-konferenssin parhaista puolista oli sen yhteisöllisyys. Konferenssissa oli mahdollisuus tavata muita opetusalan ammattilaisia ja keskustella heidän kanssaan. Tämä oli erityisen arvokasta tänä vuonna, kun moni opettaja on joutunut työskentelemään etäyhteyksien välityksellä. Konferenssi tarjosi mahdollisuuden tuntea olevansa osa laajempaa yhteisöä, joka tuli tutuksi mm. hieman sokkeloisen Aulangon käytäviä suunnistaessa.

Konferenssi oli todiste siitä, että teknologiset näkökulmat ovat tärkeä osa tulevaisuuden koulutusta ja että niiden käyttöä tulee kehittää ja pohtia yhä edelleen. Ennen kaikkea konferenssi osoitti kohtaamisten ja keskusteluiden merkityksellisyyden.

Koronapandemiaa seurannut etäopetus oli opiskelijoille haastavaa, koska itsenäistä työskentelyä oli opinnoissa aiempaa enemmän ja toisaalta sosiaalista vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä vähemmän. Tutkimuksissa (esim. Biwer ym., 2021; Ewing & Cooper, 2021) onkin havaittu, että välittömän tuen puute ja itseohjautuvuuden korostuminen vaikeuttivat etäopinnoissa suoriutumista ja että yliopisto-opiskelijoilla oli pandemian aikana haasteita säädellä omaa keskittymistään ja paneutumistaan opintoihin. Yleisesti ottaen opiskelijat olivat vähemmän motivoituneita opintoihinsa kuin ennen pandemiaa.

Tässä tutkimuksessa soveltamamme odotusarvoteorian mukaan opiskelijoiden usko omiin kykyihin ja odotukset omasta menestymisestä (odotukset), opintojen arvostus (kiinnostusarvo, tärkeysarvo, hyötyarvo) ja opintoihin liittyvät kielteiset seuraukset ja haitat (kustannukset) ovat merkityksellisiä tekijöitä, kun tarkastellaan esimerkiksi opinnoissa suoriutumista ja opintoihin liittyviä valintoja. Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, minkälaisia motivaatioprofiileja (eli odotusten, arvostusten ja kustannusten painotuksia) voidaan tunnistaa yliopisto-opiskelijoilla pandemian aikana ja minkälaisia toiveita eri tavoin motivoituneilla opiskelijoilla on opetuksen toteuttamisesta jatkossa (lähi-, hybridi- vai etäopetus).

Tutkimus on osa laajempaa Itä-Suomen, Turun ja Helsingin yliopistoissa toteutettua Yliopisto-opiskelijoiden hyvinvointikyselyä (Niemivirta, Viljaranta, Tuominen, Hirvonen & Juntunen, 2020–2023). Tämän tutkimuksen aineisto kerättiin keväällä 2021, jolloin 1718 eri alojen yliopisto-opiskelijaa vastasivat sähköiseen kyselyyn, joka sisälsi motivaatioon, hyvinvointiin ja opintoihin liittyviä kysymyksiä.

Yliopisto-opiskelijoiden motivaatioprofiili

Henkilösuuntautuneen tutkimusotteen mukaisesti opiskelijat ryhmiteltiin eri motivaatioprofiileihin ryhmittelyanalyysin avulla. Tunnistimme viisi motivaatioprofiilia (ks. kuvio).

KUVIO. Yliopisto-opiskelijoiden motivaatioprofiilit

Suurimman ryhmän, heikosti motivoituneiden kuormittuneiden (30 %), profiilia luonnehtivat matalat odotukset ja matalat positiiviset arvostukset (kiinnostus, hyöty, tärkeys) mutta suhteellisen korkeat kustannukset. Toiseksi suurimman ryhmän, kohtalaisen motivoituneiden (25 %), profiilia kuvasivat keskitasoiset odotukset ja arvostukset ja suhteellisen matalat kustannukset. Seuraavaa ryhmää kuvasivat muihin verrattuna korkeammat kustannukset sekä melko korkeat hyöty- ja tärkeysarvot mutta keskimääräiset odotukset ja kiinnostusarvo. Tämä ryhmä nimettiin kuormittuneiksi hyötyorientoituneiksi (16 %). Myös neljännen ryhmän profiilia luonnehtivat melko korkeat hyöty- ja tärkeysarvot, mutta edelliseen ryhmään verrattuna odotukset ja kiinnostusarvo olivat hieman korkeammat ja kustannukset selvästi matalammat. Ryhmä nimettiin hyötyorientoituneiksi (16 %). Viidennen ja pienimmän ryhmän, myönteisen kunnianhimoisten (13 %), profiilia kuvasivat hyvin korkeat odotukset ja arvostukset ja samanaikaisesti hyvin matalat kustannukset.

Ketkä kaipasivat takaisin lähiopetukseen ja ketkä halusivat jatkaa opintojaan etänä?

Seuraavaksi selvitimme sitä, minkälaisia toiveita eri tavoin motivoituneilla opiskelijoilla on opintojen toteuttamisesta jatkossa. Toiveet tulevaisuuden opiskelusta eivät jakautuneet motivaatioryhmien välillä tasaisesti. Heikosti motivoituneet kuormittuneet olivat aliedustettuina niiden joukossa, jotka halusivat jatkaa lähes yksinomaan etäopetuksessa, kun taas myönteisen kunnianhimoiset olivat tässä joukossa yliedustettuina. Myönteisen kunnianhimoiset olivat myös aliedustettuina niiden joukossa, jotka halusivat palata täysin lähiopetukseen.

Toisille etäopetuksella voi olla kielteisempiä seurauksia kuin toisille

Tutkimuksen aineistonkeruun aikaan koronapandemia ja sen myötä etäopetus yliopistoissa oli kestänyt vähän yli vuoden. Tulostemme mukaan yliopistossa opiskeli pandemian aikana hyvin eri tavoin motivoituneita opiskelijoita; toiset olivat heikosti motivoituneita ja samaan aikaan kuormittuneita, toisten motivaatio oli kohtalainen, toisilla opinnoissa korostui hyödyn tavoittelu yhdistettynä joko korkeisiin tai mataliin kustannuksiin, ja osalla motivaatio oli hyvin myönteinen ja koetut kustannukset vähäisiä. Tunnistamamme profiilit olivat samansuuntaisia aiemman tutkimuksen kanssa (ks. esim. Juntunen ym., 2022), mutta tarjosivat myös kiinnostavaa uutta tietoa yliopisto-opiskelijoiden odotuksista, arvostuksista ja kustannuksista etäopetuksen aikana. 

Huomionarvoista on esimerkiksi se, että heikosti motivoituneet kuormittuneet oli ryhmistä suurin, kun taas oppimisen kannalta erityisen suotuisa ryhmä, myönteisen kunnianhimoiset, oli ryhmistä pienin. Tämä on kuitenkin linjassa kotimaisten ja kansainvälisten tutkimusten kanssa, jotka ovat osoittaneet pandemia-ajan vaikuttaneen kielteisesti opiskelijoiden motivaatioon ja hyvinvointiin. Kaksi opiskelijaryhmää painottivat opintojen hyötyä tulevan työn kannalta. On mielenkiintoista pohtia, voisiko kahden hyötyä korostavan ryhmän esiintyminen johtua siitä, että koronapandemian jatkuttua yli vuoden, osa opiskelijoista pyrkii pitämään motivaatiotaan yllä painottamalla opintojen ja tutkinnon hyödyllisyyttä tulevaisuudelleen. 

Eri tavoin motivoituneet opiskelijat erosivat myös siinä, minkälaisia toiveita heillä oli opetuksen toteuttamisesta pandemian hellittäessä. Heikosti motivoituneet ja kuormittuneet opiskelijat kaipasivat takaisin lähiopetukseen – mahdollisesti siksi, että lähiopetuksessa itsenäisen työskentelyn määrä on pienempi ja tukea on saatavilla helpommin. Sen sijaan myönteisen kunnianhimoiset opiskelijat, jotka olivat hyvin motivoituneita eivätkä kokeneet opiskeluun liittyviä kustannuksia korkeina, toivoivat voivansa jatkaa opintojaan etänä tulevaisuudessakin. Vaikuttaa siis siltä, että toisille opiskelijoille etäopetuksella voi olla kielteisempiä seurauksia kuin toisille. 

Mielestämme tulevaisuuden yliopisto-opetusta ja -opiskelua suunnitellessa on tärkeä huomioida, minkälaisia toiveita opiskelijoilla opetuksen toteuttamisesta on ja miten opintojen suorittamiseen voisi lisätä joustavuutta, sekä toisaalta myös tunnistaa niitä tuen tarpeita, joita etäopetus voi yliopisto-opiskelijoille aiheuttaa.

Heta Tuominen, Paavo Pikkarainen, Riikka Hirvonen, Henriikka Juntunen, Jaana Viljaranta ja Markku Niemivirta

Motivaatio, oppiminen ja hyvinvointi -tutkimuskollektiivi

Tutkimus on julkaistu Kasvatus-lehdessä:

Tuominen, H., Pikkarainen, P., Hirvonen, R., Juntunen, H., Viljaranta, J., & Niemivirta, M. (2022). Yliopisto-opiskelijoiden motivaatioprofiilit koronapandemian aikana ja toiveet opetuksen toteuttamisesta jatkossa. Kasvatus, 53(5), 547–552. https://doi.org/10.33348/kvt.122723 

Missä mennään, kun vuosi 2023 on pyörähtänyt käyntiin? Olemme uuden kaksivuotisen fasilitaattorikauden alkutaipaleella. Ensimmäisen toimintakauden toimintakertomus on julkaistu (linkki toimintakertomukseen). Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunnan osalta fasilitaattoritiimiin tuli muutoksia, kun allekirjoittanut hyppäsi tiimiin mukaan (Sanni Pirttilä). Täältä voit lukea esittelyni: Tutustu Sanniin.

Ensimmäinen kuukausi uudessa tehtävässä on hujahtanut nopeasti – tutustuen toimintaan, muodostaen kokonaiskuvaa fasilitaattorien tehtävästä, oppien uutta ja ennen kaikkea inspiroituen. Olen siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että taitavat kollegani ovat tehneet tätä työtä jo kahden vuoden ajan. He ovat luoneet ja vahvistaneet laajoja yhteistyöverkostoja ja saattaneet fasilitaattorit näkyviksi toimijoiksi kehittäjinä ja vertaistukena koko yliopistotasolla. Kauden 2021–2022 toimintakertomusta lukiessani huomaan, kuinka monipuolista työ on ollut sisältäen esimerkiksi useita tilaisuuksia, valtakunnallista yhteistyötä sekä kuinka paljon myös ”käsinkosketeltavia” työnjälkiä on syntynyt.

Nyt toista toimintakautta aloittaessamme menneet ”koronavuodet” eivät ole enää samalla tapaa arkeamme määritteleviä kuin aikaisemmin. Arki on niiden seurauksena kuitenkin muuttunut, ja verkko- ja monimuotopedagogiikan kehittäminen on yhä tärkeää, sillä opetuksen muodot ovat moninaistuneet entisestään. Etäopetuksen aikoina huomattiin, että laadukkaan suunnittelun avulla on mahdollista saavuttaa monipuolista, vuorovaikutuksellista ja hyvin tasokasta verkkovälitteistä opetusta. Nyt, kun olemme palanneet yhä enenevissä määrin takaisin kampuksille, tarvitaan myös keinoja hybridiopetuksen laadukkaaseen ja tarkoituksenmukaiseen toteuttamiseen. Verkko- ja monimuoto-opiskelu tuo joustavuutta sekä opiskelijoiden että opettajien arkeen, minkä vuoksi on vaikea nähdä enää tulevaisuutta, jossa ne eivät olisi keskeisesti läsnä.

Viime vuosien aikana olemme jokainen huomanneet, että tässä maailmassa tulee eteen aina jotain, minkä vuoksi jokainen meistä joutuu tarkastelemaan omaa opetustaan kriittisin silmin. Tällä hetkellä kuumimpana puheenaiheena lienee tekoäly (/tukiäly) ja ChatGPT, sen vaikutus koulutukseen; minkälaisia haasteita ja muutostarpeita se tuo tullessaan, ja toisaalta minkälaisia hyötyjä siitä voisimme saada? Myös kaikkien suomalaisten korkeakoulujen yhteinen Digivisio 2030 -hanke tuo digipedagogiikan kehittämiseen uusia tuulia. Digivision tavoitteena on, että vuonna 2030 jatkuva oppiminen ja osaamisen täydentäminen ovat luonteva osa yhteiskuntaa, minkä seurauksena esimerkiksi helposti saatavilla olevien verkkokurssien, kuten MOOC:ien (Massive Open Online Course) merkitys kasvaa.

Alkaneelle toimintakaudelle aiemmat visiomme ja missiomme jatkavat eloaan. Jatkamme toiminnallemme hyväksi todettuja käytänteitä, muun muassa säännöllisiä palavereita keskeisten yhteistyöverkostojemme, kuten opinto- ja tietotekniikkapalveluiden, kanssa sekä keskinäisiä viikkopalavereitamme. Tällä hetkellä työstämme toimintasuunnitelmaa tälle jatkokaudelle ja samalla jatkamme siitä, mihin vuoden vaihtuessa jäimme. Tavoitteenamme on edelleen lisätä eri toimijoiden välistä yhteistyötä ja tuoda itseämme näkyviksi viestinnän ja erilaisten tapahtumien kautta sekä muun muassa jalkauttaa Digiopettajan taitopaketteja käytäntöön koulutusten muodossa.

Omat odotukseni tulevaa kohtaan ovat innostuneet. Tämä työtehtävä – ja ennen kaikkea tiimi, jossa saan työskennellä – tarjoaa minulle ainutlaatuisen mahdollisuuden oppia uutta, kehittää itseäni ja tarjota omaa panostani opetuksen kehittämisen moninaiseen kenttään.

Sanni Pirttilä

Berliinissä järjestettävän OEB2022-tapahtuman: OEB Global 2022: A Wrap-Up – OEB Insights ensimmäinen esitys kiteytti koulutuksen suunnan Pär Lager (Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulu) esitettyä kolme korkeakoulusektorin trendiä: virtuaalisuus, vuorovaikutus ja analytiikka. Berliiniin oli kokoontunut yli 2000 korkeakoulusektorin toimijaa 23.-25.11.2022 jakaakseen kokemuksia ja keskustellakseen mahdollisista uusista opetuksen ja siihen liittyvän teknologian mahdollisuuksista. Edelliseen vuoteen verrattuna poissa olivat maskien lisäksi myös korona-ajan hätäetäopetuksen kokemukset ja tilalla selkeästi halu keskustella ja löytää parhaita tämän päivän käytänteitä ja visioita korkeakouluopetuksen tulevaisuudesta 

Ensimmäisen esityksen yhteydessä läsnäolijat saivat äänestää illan väittelyaiheesta: ”Tulisiko kaiken opetuksen mennä Metaverseen 2023?”. Vaikka arviolta vain puoli prosenttia kannatti ehdotusta, on jo pelkästään Metaversen pohtiminen tuhansien paikallaolijoiden kesken hyvä osoitus virtuaaliopetuksen merkityksestä. Virtuaaliympäristöjä esiteltiin tapahtumassa sekä useissa esityksissä että niiden väliajoilla tutustuttavissa olevilla kaupallisilla toimijoilla. Oppimista on siis tapahtumassa kaikkialla myös kampusten ja niissä olevien ympäristöjen ulkopuolella. Erilaisten 360-ympäristöjen ja kaupallisten simulaatioiden lisäksi keskustelun aiheena on entistä enemmän yhteisöllinen virtuaalityöskentely, mistä hypetettynä esimerkkinä Metaverse mainittiin tapahtumassa vähintään tunnin välein. Kiinnostavana katsauksena virtuaalioppimisen mahdollisuuksista mainittakoon Sara de Freitasin (Wey Education PLC) esitys, jossa hän vertaili virtuaaliopetuksen tapoja mm. tutkimuksella, jossa virtuaalisella ja reaalisella osallistumisella ei havaittu lainkaan eroja aivokuvantamisen menetelmin. Jos aivomme eivät erota virtuaaliympäristöissä työskentelyä liveosallistumisesta, voimmeko vielä jollain argumentilla sitä vastustaa? 

Jo edellisen vuoden puheenvuoroissa oli noussut vuorovaikutuksen merkitys korona-ajan opetukselle ja sama tarina jatkui myös koronan jälkeen. Työpaikat ja yliopistot ovat havahtuneet siihen, etteivät yksin suoritettavat etäkurssit motivoi eikä opiskelijoita saada myöskään takaisin nuokkumaan luentosaleihin, mikäli tallennusvaihtoehto on olemassa. Erilaisista monimuoto-opetusmenetelmistä ja vuorovaikutteisesta verkko-opetuksesta nähtiin tapahtumassa monia esimerkkejä. Vuorovaikutuksen korostaminen on tietenkin luontevaa tapahtumassa, jonka 145 tapahtumassa esityksille oli varattu aikaa vain reilut puolet käytettävissä olevasta ajasta, jotta aikaa jaa riittävästi keskustelulle, ja joka on 28 vuoden ajan sinnitellyt menestyksekkäästi ilman etäosallistumismahdollisuutta. Eräs kiinnostava esimerkki uuden ajan vuorovaikutuksesta nähtiin, kun Ilona Bucheim (Berlin university of Applied Sciences) esitteli, miten humanoidirobotit voivat auttaa opettajaa oppimiskokemuksen rakentamisessa. Oikea-aikainen vuorovaikutus voi siis auttaa oppimisessa, oli sen antanut oikea opettaja, botti tai vaikkapa verkkoalustan automaatti. Lisäksi tapahtumassa esiteltiin erilaisia opettajan tuen muotoja – esimerkiksi UEF:n fasilitaattoritoimintaa, jolla verkkopedagogiikka saadaan jalkautettua jokaisen opetustyötä tekevän taitoihin. 

Kolmas päivien teema oli analytiikka, joka on tullut osaksi arkea korkeakoulujen hallinnossa, mutta joita opetuksessa kovin karsastetaan. Bart Rienties (institute of educational technology at the open university) antoi tähän kuitenkin toimivan henkilökohtaisen vihjeen allekirjoittaneelle. ”Opeta analytiikan käyttö yksikön vastahankaisimmalle opettajalle – jos hän havaitsee sen toimivaksi, uskovat muutkin sen hyötyhin.” Tapahtumassa esiteltiin runsaasti analytiikkaa ja siihen liittyviä tekoälyn ja koulutusmuotoilun mahdollisuuksia.

Kuitenkin Berliinistä oli mahdotonta löytää propellipäätä, joka olisi valmis vaihtamaan opettajat tekoälyllä. Vaikka tekoäly pystyykin opettajaa paremmin löytämään oppimisen haasteita, räätälöimään oppimissisältöjä tai kurssitarjotinta ja jopa analysoimaan esseetehtäväpalautuksissa käytetyn kielen saksan kielioppia, nähtiin suurena uhkana, jos tekoälyn argumentit rajaavat opiskelijoiden tulevia koulutusmahdollisuuksia, määrittävät kryptisesti rekrytoinneista tai ylipäätään keräävät meistä eettisesti tai juridisesti arveluttavia tietoja. Usein hoettu argumentti ”puolet töistä tulee katoamaan” muokkautui tapahtumassa muotoon ”puolet meidän kaikkien töistä tulee katoamaan”. Se ei kuitenkaan meistä useimpia haittaa, vaikka tekoäly laatisi opiskelijaluettelot, auttaisi arvioinnissa, mahdollistaisi vaihtoehtoista materiaalia ja saavutettavaa aineistoa opiskelijoille – tällöin aikamme riittäisi enemmän opiskelijoiden kanssa keskusteluun ja rakastamaamme opetustyöhön. 

Kirjoittanut Vesa Paajanen

Pääset katsomaan UEFin verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorien ”lyhytelokuvan” nimeltä Opiskelijakohtaamisia tästä linkistä. Tallenteessamme opiskelija kohtaa erilaisia opettajia verkossa, ja ilmi tulee hyvin erilaisia opettajien tapoja olla läsnä opiskelijakohtaamisissa, siis opiskelijan kohtaamisessa.

Minkälaisia ajatuksia tallenne sinussa herätti? 

Susannalle siitä tuli mieleen, kuka kohtasi kenet. Vai kohtasiko kukaan ketään?

Lisäksi Susannalla alkoi soida päässään Walter Wanderleyn tulkinta One-Note Samba -biisistä, yhden nuotin sambasta, hieno sähköurkuversio. Mitähän nuotteja minä soitan opiskelijoilleni? Onko “sambani” yhden nuotin varaan rakennettu vai sallinko muitakin ääniä — antaako oma toimintani tilaa oppimisen moninaisuudelle? 

Kun puhutaan monimuotoisesta opetuksesta ja oppimisesta, sillä voidaan tarkoittaa useita asioita. Joillekin se saattaa sanana merkitä pelkkää etäopetusta ja ehkä tietyn sapluunan varaan rakennettuja kurssipohjia Moodlessa.

Mutta jos monimuotoisuuden onkin tarkoitus edistää monenlaisia ja erilaisia opiskelun ja oppimisen tapoja, kysymys näyttäytyy uudenlaisena. Silloin pohditaan esimerkiksi sitä, toteutuuko kurssilla saavutettavuus ja osallisuus eli inkluusio kurssin järjestelyitä, tehtävämuotoja sekä työtapavaihtoehtoja myöten. 

Onneksi meillä on edelleen suurta valinnanvaraa siinä, kuinka kukin meistä opetustaan toteuttaa. Emmekä me fasilitaattoritkaan törisytä vain yhtä nuottia.  

Mutta tarkentaa voisimme varmasti opiskelijan kokemukseen. Miten opiskelijalle näyttäytyy hänen oma opintojen polkunsa, kurssien käytännöt, opettajien vuorovaikutus hänen kanssaan? Onko tilaa ja aikaa moniäänisyydelle, erilaisille opiskelutavoille, erilaisille mielipiteille?

Voisimmeko kenties yhdessä kurssin ryhmän kanssa päättää, mitä työmuotoja, osallistumisen muotoja, arvioinnin muotoja tai aikatauluja noudatamme sen sijaan, että opettajana määräisin niistä kaikista? Madallanko kynnystä keskusteluille ja yhteydenotoille? Millaista ilmapiiriä opettajan roolissani kannustan ja pidän yllä?  

Moninaisen oppimisen tueksi olemme myös me verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorit opettajien käytettävissä. Ota yhteyttä vaikkapa meilitse!  

Susanna Kohonen, Kati Kasanen, Helena Kantanen, Piia Siitonen, Vesa Paajanen 

Oppiminen digitalisoituneessa yhteiskunnassa (DIGS) -tutkimusyhteisö (RC) järjesti vuonna 2021 valtavan suosion saaneen webinaarisarjan nimeltä Mitattavat minät, tulkitsevat tutkijat, missä käsiteltiin digiyhteiskunnan tutkimusnäkökulmia ja -menetelmiä.

Tästä innostuneina DIGSin tutkijat ja UEF-fasilitaattorit tuumivat, että sarjalle olisi mukava saada jatkoa, ja niinpä laitettiin pystyyn Pedagogiset minät. Ajatuksena oli pohtia opetuksen kehittämistä, ohjausta ja oppimisen tukea henkilökohtaisten opettajatarinoitten kautta. Samalla tuettaisiin Itä-Suomen yliopiston opetuksen ja oppimisen monitieteistä, tutkimusperustaista kehittämistä.

Sarja sai kansainvälisen startin 15.12.2021, kun digipedagogiikan kansainväliset asiantuntijat Sean Michael Morris (tuolloin Digital Pedagogy Lab ja University of Colorado Denver; nykyään Vice President, Academics/ Course Hero ), Laura L. Summers (University of Colorado Denver) ja Lucy Rai (The Open University) pohtivat kanssamme koronan aikana tutuksi tullutta hybridielämää. Fasilitaattori-Susanna toi meille nämä vieraat, Susanna kun oli osallistunut Morrisin ja Jesse Stommelin perustaman DigPedLabin koulutuksiin. Turhaan ei Susanna hehkuttanut, varsinkin Morrisia olisi kuunnellut vaikka maailman tappiin. Morris toi esiin vahvasti digipedagogiikan inhimillisyyden ja mahdollisuuden; verkkopedagogiikka ei ole teknologioitten tai välineitten hallintaa vaan ihmisten kohtaamista parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoden 2022 aikana sarja jatkui aiheilla Minä opetuksen kehittäjänä (Laura Hirsto, Erkko Sointu ja Sini Kontkanen), Minä verkko-opettajan vertaistukena (UEF-fasilitaattorit Helena Kantanen, Kati Kasanen, Susanna Kohonen, Vesa Paajanen ja Piia Siitonen), Minä ohjaajana ja vuorovaikutuksen tukijana (Päivi Rosenius ja Sanna Vehviläinen) sekä Minä oppimisen tukijana (Virpi Vellonen, Aino Äikäs ja Katariina Waltzer).

Laura Hirston esityksestä jäi erityisesti mieleen se, miten ratkaisevasti epävarmuus uravalinnasta vaikuttaa opintojen etenemiseen. Siitäpä siis lisämotivaatiota ensimmäisen vuoden opintoihin panostamiseen. UEFin laajassa flippausprojektissa 2016–19 todettiin seuraavat opiskelijoitten tyytyväisyyteen vaikuttavat tekijät, kertoivat Erkko Soinnun kalvot:

Tarkemmin sanottuna, on tärkeää (1) ohjata opiskelijoita käytettävään opetusmenetelmään, (2) yhdistää teoria käytännön tietoon, (3) luoda turvallinen oppimisympäristö, ja (4) huomioida sekä opettajan opetustaidot että (5) opiskelijoiden teknologiset taidot (sekä ohjata niihin). Esitetyt tutkimustulokset ovat luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1007/s10734-022-00848-2.

Sini Kontkasen esityksessä tuli esiin hyvin pitkäjänteinen digipedagogiikan kehittäminen, joka on viime vuosina huipentunut UEF//DIGIERKO -koulutuksiin Sinin johdolla. Sinin pääpointit olivat, että (a) epäonnistuminen tuo eteen mahdollisuuksia oppia uutta ja joustavuus mahdollistaa, (b) kehittämistyössä mukaan tarvitaan ”vierihoitaja” eli läheinen tuki kehittämiseen, joka ”sijaiskärsijänä” mahdollistaa oppimisen, (c) autenttinen kokemus oppia on tärkeää opitun reflektoinnin pohjalla ja ”kädet saveen” -lähestymistapa toimii, sekä (d) kehittämiseen tarvitaan aikaa.

Fasilitaattorien omassa sessiossa kohdattiin muutama stereotypia. Lasse Liitutaulumies, Hilma Himohybridi ja Tiina Toivoton luotiin viime syksyn oppimisympäristöseminaaria varten ja heidän kanssaan on matkaa jatkettu edelleen. Uusimpana mukaan on tullut Sakke Säheltäjä – tuo ärsyttävä innovaattori, joka lataa kaikki mahdolliset verkkovermeet kehiin ja uuvuttaa siten sekä itsensä että kuulijansa. Tavoitteena oli esitellä fasilitaattoritoimintaa asiakasnäkökulmasta ja kertoa kehitystyöstämme, kuten Digiopettajan starttipaketin etenemisestä.

Päivi Roseniuksen ja Sanna Vehviläisen ohjaukseen keskittyvä Pedagogiset minät -osio oli hyvin ajankohtainen, koska Itä-Suomen yliopistossa käynnistyi tänä vuonna Sanna Vehviläisen vetämä Kaikki ohjaavat -hanke. Siinä tuodaan ohjaus osaksi kaikkien työtä, tarjotaan henkilökunnalle ohjauksen tukea ja tuetaan myös laajempia ohjauksen kehittämishankkeita. Sannan esityksestä jäi mieleen, että palautteissa olisi fiksua kertoa opiskelijoille myös se, miksi hyvä on hyvää. Päivi Roseniuksen esityksestä voisi jakaa paljonkin mutta otetaan nyt vaikka nämä kuuntelun tasot – olemmeko oikeasti läsnä:

Virpi Vellosen, Aino Äikäksen ja Katariina Waltzerin erityispedagogiikan ”Minä oppimisen tukijana” -osuudessa käytiin läpi Hyvinvoinnin ja oppimisen tuki opettajankoulutuksessa (HOHTO) -hanketta, jonka materiaalit voivat palvella myös korkeakouluopettajia laajemmin. Niissä käsitellään hyvinvointia oppimisen tuen näkökulmasta ja annetaan tutkimus-perustaista esimerkkiä moninaisuuden huomioimisesta ja tuen tarpeesta korkeakoulussa. Virpin, Ainon ja Katariinan esitys oli esimerkkeineen ja käytännön tehtävineen tärkeä oppimisen hetki hyvinvoinnin ja oppimisen tuen näkökulmasta. Tällainen koulutus on erittäin tärkeää moninaistuvassa maailmassa, kun korona-aika on aiheuttanut muutos-tarpeita niin opetuksen kuin oppimisen näkökulmista.

Luentojen osallistujamäärä olisi voinut olla suurempikin – nyt mukana suomenkielisissä sessioissa oli 20–30 henkeä per kerta ja englanninkielisessä aloituswebinaarissa noin 60 – mutta heille, jotka osallistuivat, jokainen tilanne oli ehdottomasti osallistumisen arvoinen. Harvoin on yliopistossa kuultu niin avointa ja rehellistä elämänvalintojen puntarointia kuin näitten luentojen aikana. Kuultiin taisteluista jäätävän vaativuuden paineiden kanssa ja tarpeesta olla osallinen ja käytössä. On aika surullista, että yleensä piiloudumme ammatti-naamioitten taakse emmekä uskalla kohdata toisiamme kaikkine haavoittuvuuksinemme. Liekö kyse luottamuksen puutteesta vai mistä.

Pedagogiset minät -kokonaisuus oli onnistunut ja todellinen keidashetki työn kiireen lomassa (digi)pedagogiikan kehittäjille. Oleellista onkin tulevaisuudessa pohtia mahdollisuuksia tarjota tietoa ja samalla reflektoida omaa opetustaan sekä jatkuvaa oppimistaan tällaisten hetkien myötä. Meillä UEFissa suurena vahvuutena ovat moni-tieteisyys sekä pedagogisen kehittämisen tutkimusperustaisuus. Näitä voidaan hyödyntää ja yhteisissä tilaisuuksissa pohtia opetuksen kehittämistä ja oppimisen tukea. Tarvitaan vain aikaa ja vertaistukea.

Helena Kantanen ja Erkko Sointu

Almost every two weeks, I meet with an incredible bunch of people from all over the world and we talk about innovation. In our talks, we have a segment called “A View from My Window” that I have come to appreciate because it gives so much insight into how other parts of the world look and feel, and we get to know each other a little better. In a university community like ours that is so multidisciplinary, I believe that each one of us looks at teaching and learning in a diversity of ways. The view from my window when I look at teaching and learning has evolved and continues to evolve. I invite you to take a look.

As a young student, repatriating to Finland, I suffered a grave case of culture-shock. I had schooled in Kenya in a very authoritarian, extremely strict environment where one never questioned the teacher. The teacher was always right, always to be obeyed and had to be shown the utmost respect. The teacher wrote notes on the board, which we copied into our exercise books. Many a time, we had homework which was to write notes from the textbook into our exercise books. Basically, we wrote down into our exercise books exactly the same text from the textbook. We did have mathematics, physics and chemistry exercises and questions to answer in other subjects, so there was a variety of ways in which we learned. There were also those very creative moments of learning, like studying oral literature and using natural environments for learning that I much enjoyed. We also naturally learned and studied in groups and debated topics widely in different languages.

Landing in a Finnish learning environment shocked me. What utter disrespect for teachers there was! “They dare call the teacher by first name and no one stands when the teacher enters the room!” is what I remember writing to my folks. There were no notes to be copied, no textbooks really set. You got the books if you wanted – from the library! My! A library! The bliss of using a library after coming from a learning environment where although there a was a library, we were not allowed to use it.

Later, as a student at the University of Kuopio, I had to register to courses myself and make my own schedule. It was not predetermined for me. You went to lectures if you wanted to and there were so many book exams. This new freedom or responsibility for my own learning was liberating, but on the other hand, extremely frightening. I was the one responsible for making sure I was on track of my own studies. It took some time to understand this system and adjust, but I found myself loving the low hierarchy between students and teachers, and that I could approach teachers and professors without fear. Fearing your teachers and professors is one of the biggest barriers to learning there can ever be.

Fast-forward, I found myself at the UEF, coordinating a Master’s degree programme and having teaching duties, alongside working on global development projects in Africa, Latin America, South-East and Central Asia.  I have seen the UEF’s growth in the number of Master’s programmes offered in English language and now two new Bachelor programmes will be launched. I have delighted in the growth in internationality. We offer so many opportunities for students, which would otherwise be closed to them, if we only taught in Finnish.  This, in itself, is really aligned to the notion of ‘Education for All’ and ‘Open Science’. Language, indeed, does make a difference.

However, from the perspective of inclusion and accessibility, I do sometimes worry that academia’s choice of English as a lingua franca tends to marginalize other languages, including Finnish. In capacity building projects and joint training and education projects that we implement with partners in the Global South, this is an issue of deep concern. English is a minority language in Central Asia, West Africa and Latin America, for example. Sometimes one hears comments like “Foreign students do not have language skills”. What language skills are we inferring here? Say you speak Finnish, English, Swedish and perhaps some German and someone else speaks Russian, Kyrgyz, Kazakh, Uzbek, Turkish and Arabic. Who lacks language skills?

Coming back to the classroom, there are many international students who learned in the same way as I did. I recognize their frustration when trying to learn in a completely different system. I remember one small group of students who had many difficulties in an intensive course on food microbiology we had organized, especially for them. After the course was over, we had a small feedback session with them and it turned out the entire course had been in vain. They had understood nothing and none of them could pass the course.

Imagine the frustration of the students. They were afraid of asking the professor any questions because in their home country, one never asks questions from professors! Imagine the frustration of the professor, who had spent the entire course teaching and trying to make sure they understood. Imagine my frustration, as a coordinator, who had to make the arrangements for the course. This was, all in all, an expensive exercise. Other than redoing the course and putting up a study circle, we also sat down with the students and really had to make them comfortable with the teachers so they would feel free to ask questions. We had several sessions with the students and teachers to help them get to know each other. This was key for positive change.

Biology students in Joensuu and the staff at the Department of Environmental and Biological Sciences have a similar way of interacting, where the students also openly give feedback to teachers and staff in a get-together session at the beginning and end of the academic year. Students’ voices are certainly important when we plan our teaching at universities. This is something we perhaps take as a given in Finland, but in my work with partners in the Global South, this is not always very common.

When doing curricula development work in Kyrgyzstan, we found out that the deans of the faculty of our partner university developed the curricula alone. Teachers just taught and students were never consulted. It was an entire transformation when we worked together, co-creating and co-developing curricula with teachers and students. They were so worried that they would not be listened to by their administration, and they needed our facilitation to have their voices heard. Another happy ending. The curricula were adopted and licensed, teachers teaching and guiding, students happy with their studies, and the Kyrgyz government funding scholarships for students.

Change does sometimes need an external push, but we also need to be conscious of local conditions. In Kyrgyzstan, on their request, we also planned a training on using ICT tools in teaching. We needed to consider what tools they could use sustainably, without much cost. For, if we were to introduce online tools, we needed to consider who would pay the internet connection fee. It is not a given that the university provides internet connectivity to all students or teachers. We cannot advocate for introducing tools for teaching and learning, which would then exclude certain students and teachers based on their ability to afford connectivity.

Widening my lens and considering how the pandemic has affected teaching and learning, I see so many inequalities in teaching and learning. Although we now have Zoom and Teams, which opens more possibilities, not everyone can afford the internet connectivity charges. Not everyone has a computer or laptop and only have perhaps a smartphone, which then makes using online learning environments like Moodle quite difficult. Some of our teacher colleagues in Nepal and South Africa are teaching and reaching their students with WhatsApp instead. Not the easiest of conditions.

I wind up this global trek, coming back home to Finland. On our turf, I have learnt that it is important to be conscious that international students may not understand what we ask of them, simply because our teaching and expectations as teachers may not converge with their understanding. So, when you say “write an essay” or “write a report”, what exactly do you mean?  Learning to write in an academic style is a skill that must be learnt. It is not something that one just develops automatically. In Finland, this skill development starts already in primary school, where they start with writing small tasks and learning to cite and quote sources.

I also believe that to be able to write, a student also needs to be able to read. Learning to read is, however, not a skill that we talk much about when discussing academic writing. Introducing reading strategies to students can do a lot for their academic writing skills. I enjoy reading Associate Professor Raul Pacheco-Vega’s blog (www.raulpacheco.org) as he offers excellent tips for reading strategies and academic writing that can help not only students, but also other academics.

In all these engagements, the one connector is flexibility. When you have partners, colleagues, and students from different countries, from different cultures, speaking different languages in a space where learning should take place, flexibility and ingenuity are key. Looking at and being on the other side of the fence can revive us, while helping us to remain grounded as we navigate through the sometimes chaotic teaching and learning ecosystem.

Thank you for taking a look through my window!

Roseanna Avento, Global Development Manager, Development Services, UEF

I started to take my teaching online well before the Covid-19 pandemic. As the pandemic has now eased a bit, I have found that it was the right decision. And there is no need to return to the way things were before. Rather just keep developing my own way and continue on the journey from the classroom to wherever the students are.

For professional development, I frequently think about the kind of principles I want to follow in my teaching. Here are some of the current ones. Next time they might be different – I learn more every day and I want to reflect that in my own teaching, too: The idea of continuous development.

The principles below are not in any specific order. And there is no single truth. Your way might be different from my way.

1. If some videos are prepared, make a proper script. I make a lot of videos. First, I did not realize the importance of writing a script for the recordings. But when I watched them myself… It was awful! Once I started writing scripts, suddenly 1.5 hours of lecture material turned into 0.5 hour of material split into several short videos. I also share my final scripts with the students. Why not!
2. Use a clear schedule and deadlines. Spread the deadlines as evenly over the course period as possible. Furthermore, give all exercises to the students at the start of the course. This helps the students to plan their own schedule. My course is not their only one!
3. Don’t try to use all the possible tools in the course. Use just one platform where everything can be found in the same place.  Make sure that the students know where to find the course materials. If some nice app can’t be integrated into my platform, then I don’t use it.
4. If you have an online session, always make a recording of it. There may be various reasons why someone isn’t able to attend. No need to punish them. In addition, students can then also check from the recording if something was not clear to them the first time round.
5. Be flexible. Although deadlines are important to balance the workload, there may be various reasons why someone isn’t able to complete the work on time. Being flexible will not harm anyone.
6. Prepare the course evaluation in the way that it supports learning. I don’t believe that a single exam at the end of a course really measures learning. That is why assignments and quizzes during the course form the largest part of the grade in my courses. My main task is not to evaluate but to help the students to learn.
7. Be present. Make sure that the students understand that they can ask for help, whether it’s with the assignments, the lectures, or anything at all.

Pasi Vahimaa, Professor of Theoretical Optics, Department of Physics and Mathematics, UEF.