Tekijä: skohonen

Koronaviruskriisi on nostanut keskusteluun huolen korkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnista. Etäajan myötä yhä useampi opiskelija on kokenut esimerkiksi yksinäisyyttä, ahdistuneisuutta ja opintojen junnaamista. Koronaa ei kuitenkaan ole syyttäminen kaikesta. Nämä, ja monet muut ilmiöt, ovat olleet olemassa jo ennen koronaa – ja tulevat olemaan vielä sen jälkeenkin. Hyvinvointiin vaikuttavat toki useat tekijät, mutta ehkäpä olemme koronasta oppineet vertaistuen olevan yksi merkittävä tekijä. Sen lisäämiseksi Itä-Suomen yliopistossa on tänä syksynä käynnistynyt Student2Student -palvelu, jossa itse työskentelen vertaisohjaajana.

Student2Student on Sillat-hankkeen rahoittama, kaikille Itä-Suomen yliopiston opiskelijoille tarkoitettu maksuton vertaistukipalvelu. Me palvelussa työskentelevät vertaisohjaajat olemme tehtävään koulutettuja ohjauksen, psykologian ja sosiaalipsykologian opiskelijoita ja meille voi tulla juttelemaan luottamuksellisesti joko puhelimitse tai chatissa, mistä tahansa opiskeluarkeen tai hyvinvointiin liittyvästä asiasta. Tavoitteenamme on olla mahdollisimman matalan kynnyksen palvelu. Meihin voi ottaa yhteyttä ilman ajanvarausta nimettömästi, ja jakaa itsestään juuri sen verran kuin itse haluaa.

Student2Student toiminta on jatkoa ennen koronaa pilotoidulle hyvinvointineuvolatoiminnalle sekä kevään 2021 hyvinvointikoordinaattoriprojektille. Hyvinvointineuvolassa keskusteluapua tarjosivat esimerkiksi YTHS, kampuspastorit sekä opintopsykologit, kun taas hyvinvointikoordinaattorien työ perustui Student2Studentin tavoin vertaistuelle. Koronapandemiaan liittyvä huoli opiskelijoiden jaksamisesta sysäsi liikkeelle Kaikki opiskelijat tavoitetaan -toimintamallin, jonka yhtenä tavoitteena oli sananmukaisesti kontaktoida kaikki Itä-Suomen yliopiston tutkinto-opiskelijat. Jokaiselle opiskelijalle lähetettiin viime keväänä tekstiviesti, jossa tiedusteltiin halukkuutta jutella opiskelu- ja korona-arjesta hyvinvointikoordinaattorin kanssa. Ajatus henkilökohtaisesta kontaktoinnista lähti kuulemani mukaan akateemisen rehtorimme Tapio Määtän aloittamasta Twitter-keskustelusta. Tärkeä opetus siitä, että ideat kannattaa aina sanoa (tai kirjoittaa) ääneen!

Hyvinvointikoordinaattoritoiminnasta kerätty palaute antoi vahvistusta vertaistuellisen toimintamallin tarpeelle ja toimivuudelle. Vertaistuki onkin Student2Student -mallin keskiössä. Me olemme itsekin aivan tavallisia opiskelijoita, jotka tuskailemme tenttikirjojen ja päälle puskevien deadlinejen parissa ja siten ymmärrämme aidosti, millaista opiskelijan arki on. Joku saattaisi kysyä, eikö sitten ole aivan sama avautua huolistaan esimerkiksi jollekin opiskelukaverille. Student2Studentin etuna on kuitenkin se, että meillä vertaisohjaajilla on vertaisuuden lisäksi laaja tietämys tarjolla olevista palveluista sekä koulutuksen myötä saatua osaamista kohdata eri tilanteissa olevia opiskelijoita. Ei myöskään ole itsestäänselvyys, että lähipiirissä olisi henkilöitä, joille omista asioistaan kertominen tuntuisi luontevalta. Me Student2Studentissa haluammekin varmistaa, että jokaisella opiskelijalla on tarvittaessa mahdollisuus vertaistukeen asiassa kuin asiassa.

Leni Kärkkäinen

Aika tasan 11 vuotta sitten olin menossa pitämään peruskurssia ensimmäistä kertaa. Lähestyin Canthiaa jostain syystä KYSin suunnalta. Sydän poukkoili rinnassa ja vatsaa väänsi raisusti. Minulla oli päälläni oranssi tunika, voimaväri. 

Kurssi oli edellisenä vuonna pidetty tuntiopetuksena. Opettaja taisi olla ulkomailla enkä millään meinannut häntä tavoittaa aineistoja ja vinkkejä saadakseni. Moodle oli outo, Weboodi oli outo.  

Onneksi avuliaat työtoverit tulivat hätiin – ja Sari H. Pitkäsen Moodle-kurssi! Kurssikirjan kustantajallakin oli mukavasti valmiita opetusaineistoja. Silti olin lähes kuolla kauhusta. Entä jos asia loppuu kesken? Entä jos en osaa vastata kysymyksiin? Entä jos käytän termejä, joita en itsekään ymmärrä? 

Harvoin olen tuntenut olevani niin väärässä paikassa kuin tuolloin matkalla peruskurssin pitoon. Eihän minusta pitänyt ikinä tulla opettajaa! 

Viestintäammattilaisesta opettajaksi 

Opettajuus on meillä sukuvika. Isän vanhemmat olivat opettajia, samoin kummitäti, vanhemmat ja puolisokin. Kotoa saatu opettajuuden malli oli niin vaativa, että tarvittiin lähes 30 vuotta aivan muuta elämää ennen kuin voin ajatella, että minusta olisi opettajaksi.  

Silti pyrin 17-vuotiaana ylioppilaana Jyväskylän yliopiston luokanopettajakoulutukseen – ja pääsinkin. En mennyt. Onneksi! Mielestäni ihmisen pitää ymmärtää jotain elämästä ennen kuin ryhtyy opettajaksi. 

Tein pitkään töitä viestintäammattilaisena – tiedottajana, toimittajana, viestintäpäällikkönä. Jatko-opinnot kutkuttivat sen verran, että aloitin ne työn ohessa ja kaksi vuotta opiskelin apurahatutkijana. Väittelin Jyväskylässä organisaatioviestinnästä v. 2007. Työ Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittäjänä ja kouluttajana 2008–2010 olikin sitten silta viestintätyöstä opetus- ja tutkimustehtäviin. 

Polut ovat joskus mutkikkaita mutta kaikesta työstä on ollut hyötyä myöhemmin. Au pairina amerikkalaisessa perheessä sain vahvan englannin pohjan. Kesätyöt matkatoimistoissa valmensivat tapahtuma- ja matkajärjestelyihin. Kotiäitivuodet kehittivät ajanhallinta- ja ihmissuhdetaitoja, kärsivällisyydestä puhumattakaan.  

Olen hämmästellyt, miten iso etu viestintäosaamisesta on ollut opetustyössä. Voin taata, että Moodle-sivuni ovat selkeitä ja kurssiviestini informatiivisia. (Tässäkin alkaa tosin ikä jo sekoitella – saatan nykyisin jopa sotkea päivämääriä ja tehdä kirjoitusvirheitä!) Historiani takia olen tiedon etsimisen, analysoinnin, tiivistämisen ja esittämisen ammattilainen, kirjoittamisesta ja tieteen popularisoinnista puhumattakaan. Kovasti on tuosta ollut hyötyä yliopistonlehtorin työssä. 

Käännekohtia ja helmihetkiä 

Kun aloitin opettajana v. 2010, minulle oli päivänselvää, että teen opettajaopinnot. Se pedagoginen ajattelu, minkä sieltä sain, kaikki hienot työkalut, ryhmän vertaistuki ja opettajien palaute – siinä on ehdottomasti opettajuuteni perusta. Kivasti meillä onkin laitoksella kannustettu opettajia tekemään koko 60 opintopisteen paketti. 

Kuten kaikilla poluilla, myös opepolulla on ollut käännekohtansa ja helmihetkensä. Yksi niistä oli tutustuminen tutkivan yhteisöllisen oppimisen pedagogiseen malliin. Saimme siihen hyvän opastuksen soveltavan kasvatustieteen osastolta – kiitos Anu Hartikainen-Ahia ja Sirpa Kärkkäinen! Olemme soveltaneet mallia paljon kauppatieteiden kursseilla ja jakaneet kokemuksia laitoksen Pedatiimissä, jota olen vetänyt kuusi vuotta. 

Toinen taitekohta oli yliopistomme käänteisen oppimisen eli flippauksen projekti 2016–18. Peruskurssikin uudistui täydellisesti ja siitä tuli sekä opettajalle että opiskelijoille hurjan paljon mielekkäämpi. Oppimistulokset paranivat. Oli mainiota tehdä kehittämistyötä yhdessä eri puolilta yliopistoa tulevien kollegojen kanssa. Flippauksen opit ovatkin tulleet tosi tarpeeseen nyt etäaikana. 

Kolmanneksi mainitsisin jälleen opiskelun – oman yliopistomme tarjoama Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuus auttoi v. 2017–19 tekemään selkeän ja pedagogisesti mielekkään verkkokurssin, josta tulee jatkuvasti hyvää palautetta. Kiitos mentoroinnista, Taina Rytkönen-Suontausta! Mieleen ankkuroitui myös Sanna Niskasen rohkaisu välittömyyteen opiskelijakohtaamisissa. Varsinkin opettajuuteni alkuvuosina luentosalietäisyys kuulijoihin tuntui turvalliselta. Kokemus ja ikä ovat tietysti tuoneet rohkeutta ja uskallusta heittäytyä mutta Sannan opit veivät vuorovaikutuksen ihan eri tasolle. 

Ja vielä sokerina pohjalla yksi elämän suola: opetuksen kehittämiseen liittyvä tutkimus – sekä toisten tekemä että oma, yhdessä kasvatustieteilijöitten kanssa tehty. Tiedämme sen pohjalta enemmän vaikkapa fuksivuoden opiskelijoitten haasteista ja osaamme täsmätä ensimmäisen syksyn opintoja osuvammin. Kasvatustieteilijät ovat sitäpaitsi supermukavia kumppaneita – paneutuvia, tarkkoja aikatauluista, myönteisiä ja arvostavia. Uskallan yleistää, koska kokemusta on jo niin monesta! 

Onhan näitä – voisin vielä kirjoitella pitkästi vaikka opettajavaihdosta Ranskaan tai konferenssikommelluksista. Se on ainakin varmaa, että tässä työssä oppiminen ei lopu ikinä. Tähtään tähän asenteeseen: opettajamummoni meni elämisen taidon kurssille vielä 80-vuotiaana. 

Aivan hiljattain kuuntelin fasilitaattorikokouksessa, kun oppimisympäristöjen kehittämispäällikkö Kari Korhonen kertoi 3D-kuvantamisen välineistä.  

En ymmärtänyt mitään. 

Ehkäpä vierivä kivi ei sammaloidu. 
 
Helena Kantanen  

Blogi: kurssiakaantamassa.blogspot.com 

by Susanna Kohonen

The pivot to fully online teaching and associated concerns about “how to prevent students cheating online” have proven a wonderful blessing in disguise.

I call it a blessing in disguise because it has forced critical reflection upon three crucial points:

• Our understanding of what learning is all about.

• Our understanding of what assessing and evaluating learning is all about.

• Our understanding of what a teacher-student relationship is all about.

This is a moment of truth. The fully online mode has highlighted the need for pedagogical reflection in a way that not many anticipated.

Whether or not we can “return to normal” in the autumn 2021, now is the moment to take the situation seriously.

At this point, we don’t know when or if we can go back to the way courses were organised and carried out before the fully online mode. Or for that matter, if we even want to go back to our pre-covid-19 methods.

Some have started to enjoy fully online teaching and studying and would like to keep doing so. Others are becoming worried about managing hybrid modes of teaching, with students attending both on-site and online at the same time.

Fellow teacher, let’s take a moment and pause for a while.

First of all, let’s ask ourselves how we are doing.

Secondly, let’s ask ourselves whether we feel we have the skills and support we need to teach successfully online, on-campus or both in the longer term. So far, in my teaching life, what has made me tick? How could I uphold and strengthen that feeling, also online?

Thirdly, let’s ask ourselves what training and support we would like to have, and in what form.

Let’s consider together what it is that guides and informs us in our practical, daily choices for online teaching methods, as well as for online assessment methods.

Let’s take time to reflect on our pedagogy, for example with the approach of critical digital pedagogy.

What is critical digital pedagogy? Regarding digital pedagogy, Stommel claims that actually when “looking for solutions, what we most need to change is our thinking and not our tools.” Stommel further stresses that “critical digital pedagogy is more defined by its questions, by the problems it poses, than it is by answers”, and that critical digital pedagogy is “not a stack of content or a bibliography; critical digital pedagogy is a way we treat one another”.

So, what questions does critical digital pedagogy then ask?

Stommel, Friend and Morris (2020) propose the following:

“Ultimately, digital pedagogy is about human relationships, the complexity of humans working together with other humans — the challenge of finding ways to teach through a screen, not to a screen. The work of critical digital pedagogy is to inspect our tools, understanding them — reading them — as part of the world of education. But before we can turn to tools, we must reflect on who we are as teachers, where our pedagogies come from.”

Let’s embark on this journey of reflection together!

(Another version of this text, with a different approach to the topic, was published in Times Higher Education, THE Campus, March 5, 2021. )

Koronapandemian vuoksi etäopetukseen loikkaaminen on varmasti opettanut meille paljon.

Tärkeintä juuri nyt on kuitenkin keskittyä muuhun kuin ohjelmistojen, äppien, oppimisalustojen ja nettisivujen käyttötaitoihin tai papukaijamerkkeihin. Juuri nyt tärkeintä on kysyä: Opettaja, kuinka jaksat, ja mitä ajattelet ammatistasi.

Monet opettajat ovat nimittäin alkaneet pohtia sitä, haluavatko he enää jatkaa opetusalalla ollenkaan, mikäli verkkovälitteisyydestä tulee pysyvämpi tai strategioiden suosima malli. Eikä ihme.

Meille opettajille on jo vuosia painotettu, että opetus on siirrettävä nettiin. Ikään kuin kyseessä olisi vain yhdestä paikasta toiseen siirtyminen, kuten luokkahuoneesta toiseen vaihtaminen. Suurin väärinkäsitys lähiopetuksen ja etäopetuksen suhteen lienee juuri tämä: Että lähiopetustyötä tehneen opettajan ammatti ei etäopetuksessa muutu mitenkään – opetus vain ”siirretään” nettiin.

Oma opetustyöni alkoi muuntua etä- ja monimuoto-opetukseksi jo kauan ennen koronaa. Työni muuttui yksinään tietokoneen ruudun ääressä puurtamiseksi. Niska ja hartiat jumittivat, rannekanavat eivät tykänneet, iskiaskin iski. Ennen kaikkea mielenmaisemani saivat synkkiä sävyjä.

Tämmöistäkö vuorovaikutteisuus olisi opetustehtävissäni ja työpaikallani tästä lähtien, mietin.

Minun piti työstää uusiksi koko opettajan identiteettini, että aloin päästä johonkin selvyyteen uudesta ammatistani.

Kursseja ja opetusta ei voi niin vaan siirtää nettiin, naps. Esimerkiksi Tim Fawns Twitterissä kuvaa mainiosti jäävuoridiagrammilla opetukseen kuuluvaa ”muuta tekemistä”.

Kun opetus ”siirretään” nettiin, kyse on alusta asti uudelleen suunniteltavista ja uudeksi muotoiltavista kokonaisuuksista. Kyse on digitaalisuuden, osallistavuuden ja kokemuksellisuuden yhdistämisestä siten, että luodaan mahdollisuuksia merkityksellisille oppimiselle ja kohtaamisille. Siten verkkokurssi ei olisi pelkkä kirjekurssi, eikä myöskään viikosta toiseen pelkkää livestriimattua tai tallennettua yksinpuhelua.

Ilman merkityksellisiä kohtaamisia sekä välittämisen ja empatian ilmapiiriä en jaksaisi itsekään jatkaa verkkoympäristöissä – miten voisin siis edellyttää muuta opiskelijoilta ja työkavereiltanikaan.

Susanna Kohonen