Tekijä: skohonen

Pääset katsomaan UEFin verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorien ”lyhytelokuvan” nimeltä Opiskelijakohtaamisia tästä linkistä. Tallenteessamme opiskelija kohtaa erilaisia opettajia verkossa, ja ilmi tulee hyvin erilaisia opettajien tapoja olla läsnä opiskelijakohtaamisissa, siis opiskelijan kohtaamisessa.

Minkälaisia ajatuksia tallenne sinussa herätti? 

Susannalle siitä tuli mieleen, kuka kohtasi kenet. Vai kohtasiko kukaan ketään?

Lisäksi Susannalla alkoi soida päässään Walter Wanderleyn tulkinta One-Note Samba -biisistä, yhden nuotin sambasta, hieno sähköurkuversio. Mitähän nuotteja minä soitan opiskelijoilleni? Onko “sambani” yhden nuotin varaan rakennettu vai sallinko muitakin ääniä — antaako oma toimintani tilaa oppimisen moninaisuudelle? 

Kun puhutaan monimuotoisesta opetuksesta ja oppimisesta, sillä voidaan tarkoittaa useita asioita. Joillekin se saattaa sanana merkitä pelkkää etäopetusta ja ehkä tietyn sapluunan varaan rakennettuja kurssipohjia Moodlessa.

Mutta jos monimuotoisuuden onkin tarkoitus edistää monenlaisia ja erilaisia opiskelun ja oppimisen tapoja, kysymys näyttäytyy uudenlaisena. Silloin pohditaan esimerkiksi sitä, toteutuuko kurssilla saavutettavuus ja osallisuus eli inkluusio kurssin järjestelyitä, tehtävämuotoja sekä työtapavaihtoehtoja myöten. 

Onneksi meillä on edelleen suurta valinnanvaraa siinä, kuinka kukin meistä opetustaan toteuttaa. Emmekä me fasilitaattoritkaan törisytä vain yhtä nuottia.  

Mutta tarkentaa voisimme varmasti opiskelijan kokemukseen. Miten opiskelijalle näyttäytyy hänen oma opintojen polkunsa, kurssien käytännöt, opettajien vuorovaikutus hänen kanssaan? Onko tilaa ja aikaa moniäänisyydelle, erilaisille opiskelutavoille, erilaisille mielipiteille?

Voisimmeko kenties yhdessä kurssin ryhmän kanssa päättää, mitä työmuotoja, osallistumisen muotoja, arvioinnin muotoja tai aikatauluja noudatamme sen sijaan, että opettajana määräisin niistä kaikista? Madallanko kynnystä keskusteluille ja yhteydenotoille? Millaista ilmapiiriä opettajan roolissani kannustan ja pidän yllä?  

Moninaisen oppimisen tueksi olemme myös me verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorit opettajien käytettävissä. Ota yhteyttä vaikkapa meilitse!  

Susanna Kohonen, Kati Kasanen, Helena Kantanen, Piia Siitonen, Vesa Paajanen 

Oppiminen digitalisoituneessa yhteiskunnassa (DIGS) -tutkimusyhteisö (RC) järjesti vuonna 2021 valtavan suosion saaneen webinaarisarjan nimeltä Mitattavat minät, tulkitsevat tutkijat, missä käsiteltiin digiyhteiskunnan tutkimusnäkökulmia ja -menetelmiä.

Tästä innostuneina DIGSin tutkijat ja UEF-fasilitaattorit tuumivat, että sarjalle olisi mukava saada jatkoa, ja niinpä laitettiin pystyyn Pedagogiset minät. Ajatuksena oli pohtia opetuksen kehittämistä, ohjausta ja oppimisen tukea henkilökohtaisten opettajatarinoitten kautta. Samalla tuettaisiin Itä-Suomen yliopiston opetuksen ja oppimisen monitieteistä, tutkimusperustaista kehittämistä.

Sarja sai kansainvälisen startin 15.12.2021, kun digipedagogiikan kansainväliset asiantuntijat Sean Michael Morris (tuolloin Digital Pedagogy Lab ja University of Colorado Denver; nykyään Vice President, Academics/ Course Hero ), Laura L. Summers (University of Colorado Denver) ja Lucy Rai (The Open University) pohtivat kanssamme koronan aikana tutuksi tullutta hybridielämää. Fasilitaattori-Susanna toi meille nämä vieraat, Susanna kun oli osallistunut Morrisin ja Jesse Stommelin perustaman DigPedLabin koulutuksiin. Turhaan ei Susanna hehkuttanut, varsinkin Morrisia olisi kuunnellut vaikka maailman tappiin. Morris toi esiin vahvasti digipedagogiikan inhimillisyyden ja mahdollisuuden; verkkopedagogiikka ei ole teknologioitten tai välineitten hallintaa vaan ihmisten kohtaamista parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoden 2022 aikana sarja jatkui aiheilla Minä opetuksen kehittäjänä (Laura Hirsto, Erkko Sointu ja Sini Kontkanen), Minä verkko-opettajan vertaistukena (UEF-fasilitaattorit Helena Kantanen, Kati Kasanen, Susanna Kohonen, Vesa Paajanen ja Piia Siitonen), Minä ohjaajana ja vuorovaikutuksen tukijana (Päivi Rosenius ja Sanna Vehviläinen) sekä Minä oppimisen tukijana (Virpi Vellonen, Aino Äikäs ja Katariina Waltzer).

Laura Hirston esityksestä jäi erityisesti mieleen se, miten ratkaisevasti epävarmuus uravalinnasta vaikuttaa opintojen etenemiseen. Siitäpä siis lisämotivaatiota ensimmäisen vuoden opintoihin panostamiseen. UEFin laajassa flippausprojektissa 2016–19 todettiin seuraavat opiskelijoitten tyytyväisyyteen vaikuttavat tekijät, kertoivat Erkko Soinnun kalvot:

Tarkemmin sanottuna, on tärkeää (1) ohjata opiskelijoita käytettävään opetusmenetelmään, (2) yhdistää teoria käytännön tietoon, (3) luoda turvallinen oppimisympäristö, ja (4) huomioida sekä opettajan opetustaidot että (5) opiskelijoiden teknologiset taidot (sekä ohjata niihin). Esitetyt tutkimustulokset ovat luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1007/s10734-022-00848-2.

Sini Kontkasen esityksessä tuli esiin hyvin pitkäjänteinen digipedagogiikan kehittäminen, joka on viime vuosina huipentunut UEF//DIGIERKO -koulutuksiin Sinin johdolla. Sinin pääpointit olivat, että (a) epäonnistuminen tuo eteen mahdollisuuksia oppia uutta ja joustavuus mahdollistaa, (b) kehittämistyössä mukaan tarvitaan ”vierihoitaja” eli läheinen tuki kehittämiseen, joka ”sijaiskärsijänä” mahdollistaa oppimisen, (c) autenttinen kokemus oppia on tärkeää opitun reflektoinnin pohjalla ja ”kädet saveen” -lähestymistapa toimii, sekä (d) kehittämiseen tarvitaan aikaa.

Fasilitaattorien omassa sessiossa kohdattiin muutama stereotypia. Lasse Liitutaulumies, Hilma Himohybridi ja Tiina Toivoton luotiin viime syksyn oppimisympäristöseminaaria varten ja heidän kanssaan on matkaa jatkettu edelleen. Uusimpana mukaan on tullut Sakke Säheltäjä – tuo ärsyttävä innovaattori, joka lataa kaikki mahdolliset verkkovermeet kehiin ja uuvuttaa siten sekä itsensä että kuulijansa. Tavoitteena oli esitellä fasilitaattoritoimintaa asiakasnäkökulmasta ja kertoa kehitystyöstämme, kuten Digiopettajan starttipaketin etenemisestä.

Päivi Roseniuksen ja Sanna Vehviläisen ohjaukseen keskittyvä Pedagogiset minät -osio oli hyvin ajankohtainen, koska Itä-Suomen yliopistossa käynnistyi tänä vuonna Sanna Vehviläisen vetämä Kaikki ohjaavat -hanke. Siinä tuodaan ohjaus osaksi kaikkien työtä, tarjotaan henkilökunnalle ohjauksen tukea ja tuetaan myös laajempia ohjauksen kehittämishankkeita. Sannan esityksestä jäi mieleen, että palautteissa olisi fiksua kertoa opiskelijoille myös se, miksi hyvä on hyvää. Päivi Roseniuksen esityksestä voisi jakaa paljonkin mutta otetaan nyt vaikka nämä kuuntelun tasot – olemmeko oikeasti läsnä:

Virpi Vellosen, Aino Äikäksen ja Katariina Waltzerin erityispedagogiikan ”Minä oppimisen tukijana” -osuudessa käytiin läpi Hyvinvoinnin ja oppimisen tuki opettajankoulutuksessa (HOHTO) -hanketta, jonka materiaalit voivat palvella myös korkeakouluopettajia laajemmin. Niissä käsitellään hyvinvointia oppimisen tuen näkökulmasta ja annetaan tutkimus-perustaista esimerkkiä moninaisuuden huomioimisesta ja tuen tarpeesta korkeakoulussa. Virpin, Ainon ja Katariinan esitys oli esimerkkeineen ja käytännön tehtävineen tärkeä oppimisen hetki hyvinvoinnin ja oppimisen tuen näkökulmasta. Tällainen koulutus on erittäin tärkeää moninaistuvassa maailmassa, kun korona-aika on aiheuttanut muutos-tarpeita niin opetuksen kuin oppimisen näkökulmista.

Luentojen osallistujamäärä olisi voinut olla suurempikin – nyt mukana suomenkielisissä sessioissa oli 20–30 henkeä per kerta ja englanninkielisessä aloituswebinaarissa noin 60 – mutta heille, jotka osallistuivat, jokainen tilanne oli ehdottomasti osallistumisen arvoinen. Harvoin on yliopistossa kuultu niin avointa ja rehellistä elämänvalintojen puntarointia kuin näitten luentojen aikana. Kuultiin taisteluista jäätävän vaativuuden paineiden kanssa ja tarpeesta olla osallinen ja käytössä. On aika surullista, että yleensä piiloudumme ammatti-naamioitten taakse emmekä uskalla kohdata toisiamme kaikkine haavoittuvuuksinemme. Liekö kyse luottamuksen puutteesta vai mistä.

Pedagogiset minät -kokonaisuus oli onnistunut ja todellinen keidashetki työn kiireen lomassa (digi)pedagogiikan kehittäjille. Oleellista onkin tulevaisuudessa pohtia mahdollisuuksia tarjota tietoa ja samalla reflektoida omaa opetustaan sekä jatkuvaa oppimistaan tällaisten hetkien myötä. Meillä UEFissa suurena vahvuutena ovat moni-tieteisyys sekä pedagogisen kehittämisen tutkimusperustaisuus. Näitä voidaan hyödyntää ja yhteisissä tilaisuuksissa pohtia opetuksen kehittämistä ja oppimisen tukea. Tarvitaan vain aikaa ja vertaistukea.

Helena Kantanen ja Erkko Sointu

Almost every two weeks, I meet with an incredible bunch of people from all over the world and we talk about innovation. In our talks, we have a segment called “A View from My Window” that I have come to appreciate because it gives so much insight into how other parts of the world look and feel, and we get to know each other a little better. In a university community like ours that is so multidisciplinary, I believe that each one of us looks at teaching and learning in a diversity of ways. The view from my window when I look at teaching and learning has evolved and continues to evolve. I invite you to take a look.

As a young student, repatriating to Finland, I suffered a grave case of culture-shock. I had schooled in Kenya in a very authoritarian, extremely strict environment where one never questioned the teacher. The teacher was always right, always to be obeyed and had to be shown the utmost respect. The teacher wrote notes on the board, which we copied into our exercise books. Many a time, we had homework which was to write notes from the textbook into our exercise books. Basically, we wrote down into our exercise books exactly the same text from the textbook. We did have mathematics, physics and chemistry exercises and questions to answer in other subjects, so there was a variety of ways in which we learned. There were also those very creative moments of learning, like studying oral literature and using natural environments for learning that I much enjoyed. We also naturally learned and studied in groups and debated topics widely in different languages.

Landing in a Finnish learning environment shocked me. What utter disrespect for teachers there was! “They dare call the teacher by first name and no one stands when the teacher enters the room!” is what I remember writing to my folks. There were no notes to be copied, no textbooks really set. You got the books if you wanted – from the library! My! A library! The bliss of using a library after coming from a learning environment where although there a was a library, we were not allowed to use it.

Later, as a student at the University of Kuopio, I had to register to courses myself and make my own schedule. It was not predetermined for me. You went to lectures if you wanted to and there were so many book exams. This new freedom or responsibility for my own learning was liberating, but on the other hand, extremely frightening. I was the one responsible for making sure I was on track of my own studies. It took some time to understand this system and adjust, but I found myself loving the low hierarchy between students and teachers, and that I could approach teachers and professors without fear. Fearing your teachers and professors is one of the biggest barriers to learning there can ever be.

Fast-forward, I found myself at the UEF, coordinating a Master’s degree programme and having teaching duties, alongside working on global development projects in Africa, Latin America, South-East and Central Asia.  I have seen the UEF’s growth in the number of Master’s programmes offered in English language and now two new Bachelor programmes will be launched. I have delighted in the growth in internationality. We offer so many opportunities for students, which would otherwise be closed to them, if we only taught in Finnish.  This, in itself, is really aligned to the notion of ‘Education for All’ and ‘Open Science’. Language, indeed, does make a difference.

However, from the perspective of inclusion and accessibility, I do sometimes worry that academia’s choice of English as a lingua franca tends to marginalize other languages, including Finnish. In capacity building projects and joint training and education projects that we implement with partners in the Global South, this is an issue of deep concern. English is a minority language in Central Asia, West Africa and Latin America, for example. Sometimes one hears comments like “Foreign students do not have language skills”. What language skills are we inferring here? Say you speak Finnish, English, Swedish and perhaps some German and someone else speaks Russian, Kyrgyz, Kazakh, Uzbek, Turkish and Arabic. Who lacks language skills?

Coming back to the classroom, there are many international students who learned in the same way as I did. I recognize their frustration when trying to learn in a completely different system. I remember one small group of students who had many difficulties in an intensive course on food microbiology we had organized, especially for them. After the course was over, we had a small feedback session with them and it turned out the entire course had been in vain. They had understood nothing and none of them could pass the course.

Imagine the frustration of the students. They were afraid of asking the professor any questions because in their home country, one never asks questions from professors! Imagine the frustration of the professor, who had spent the entire course teaching and trying to make sure they understood. Imagine my frustration, as a coordinator, who had to make the arrangements for the course. This was, all in all, an expensive exercise. Other than redoing the course and putting up a study circle, we also sat down with the students and really had to make them comfortable with the teachers so they would feel free to ask questions. We had several sessions with the students and teachers to help them get to know each other. This was key for positive change.

Biology students in Joensuu and the staff at the Department of Environmental and Biological Sciences have a similar way of interacting, where the students also openly give feedback to teachers and staff in a get-together session at the beginning and end of the academic year. Students’ voices are certainly important when we plan our teaching at universities. This is something we perhaps take as a given in Finland, but in my work with partners in the Global South, this is not always very common.

When doing curricula development work in Kyrgyzstan, we found out that the deans of the faculty of our partner university developed the curricula alone. Teachers just taught and students were never consulted. It was an entire transformation when we worked together, co-creating and co-developing curricula with teachers and students. They were so worried that they would not be listened to by their administration, and they needed our facilitation to have their voices heard. Another happy ending. The curricula were adopted and licensed, teachers teaching and guiding, students happy with their studies, and the Kyrgyz government funding scholarships for students.

Change does sometimes need an external push, but we also need to be conscious of local conditions. In Kyrgyzstan, on their request, we also planned a training on using ICT tools in teaching. We needed to consider what tools they could use sustainably, without much cost. For, if we were to introduce online tools, we needed to consider who would pay the internet connection fee. It is not a given that the university provides internet connectivity to all students or teachers. We cannot advocate for introducing tools for teaching and learning, which would then exclude certain students and teachers based on their ability to afford connectivity.

Widening my lens and considering how the pandemic has affected teaching and learning, I see so many inequalities in teaching and learning. Although we now have Zoom and Teams, which opens more possibilities, not everyone can afford the internet connectivity charges. Not everyone has a computer or laptop and only have perhaps a smartphone, which then makes using online learning environments like Moodle quite difficult. Some of our teacher colleagues in Nepal and South Africa are teaching and reaching their students with WhatsApp instead. Not the easiest of conditions.

I wind up this global trek, coming back home to Finland. On our turf, I have learnt that it is important to be conscious that international students may not understand what we ask of them, simply because our teaching and expectations as teachers may not converge with their understanding. So, when you say “write an essay” or “write a report”, what exactly do you mean?  Learning to write in an academic style is a skill that must be learnt. It is not something that one just develops automatically. In Finland, this skill development starts already in primary school, where they start with writing small tasks and learning to cite and quote sources.

I also believe that to be able to write, a student also needs to be able to read. Learning to read is, however, not a skill that we talk much about when discussing academic writing. Introducing reading strategies to students can do a lot for their academic writing skills. I enjoy reading Associate Professor Raul Pacheco-Vega’s blog (www.raulpacheco.org) as he offers excellent tips for reading strategies and academic writing that can help not only students, but also other academics.

In all these engagements, the one connector is flexibility. When you have partners, colleagues, and students from different countries, from different cultures, speaking different languages in a space where learning should take place, flexibility and ingenuity are key. Looking at and being on the other side of the fence can revive us, while helping us to remain grounded as we navigate through the sometimes chaotic teaching and learning ecosystem.

Thank you for taking a look through my window!

Roseanna Avento, Global Development Manager, Development Services, UEF