Livenä, etänä, hybridinä. Monimuotona, verkossa, livestriimauksena ja tallenteena. Teams, Zoom, Skype. Padlet, Presemo, Flinga, Mentimeter, Kahoot, Answergarden.
Vuoden 2020 pandemia pakotti useimmat meistä yllättäen verkko-opettajiksi, teknologian, äppien ja sovellusten käyttäjiksi. Poikkeustilanne nopeutti jo pidempään työn alla ollutta korkeakoulujen digiloikkaa ennennäkemättömällä tavalla. Aihe puhututtaa koko Suomessa, ja eri yliopistoissa tilanteeseen ja tarpeisiin on reagoitu eri tavoin. Esimerkiksi Turun yliopistoon on perustettu monitieteinen yliopistopedagogiikan keskus, jossa tuetaan opettajien pedagogisia taitoja ja pyritään entistä parempaan digitaalisuuden hyödyntämiseen. Itä-Suomen yliopisto on kirjannut yhdeksi strategiseksi tavoitteekseen verkko- ja monimuotopedagogiikan kehittämisen. Yliopisto palkkasi tämän toiminnan tukemiseksi joukon fasilitaattoreita, kokeneita opettajia, jotka jakavat osaamistaan ja pohtivat opetuksellisia ratkaisuja yhdessä opettajakollegojen kanssa, osana muita opetustehtäviään.
Fasilitaattoritehtävä, jossa olen nyt toiminut puolisen vuotta, on osoittautunut kiinnostavaksi näköalapaikaksi opetustyön arkeen ja askarrutuksiin tieteenalarajat ylittävästi. Mitä enemmän olen asiaan perehtynyt, sitä vaikeampaa onkin arvioida osuvasti ”mitä meille yliopistolla kuuluu”. Selvää on, että uudet joustavat opetuksen tavat edellyttävät erityistä osaamista. Perehtyminen on osoittanut, miten eri tavalla verkko-opetus voidaan ymmärtää, ja miten me yliopistolaiset olemme verkko-opettajina erilaisia, erilaisista lähtökohdista ponnistavia ja ylipäänsä eri tavoin kiinnostuneita verkko- ja monimuotopedagogisista kysymyksistä. Joukossamme on innovaattoreita, pelottomia kokeilijoita, digitaalisuudessa ja verkossa ”kuin kalat vedessä” operoivia. Joukossamme on niitä, joille fasilitaattoritoiminta ja työn alla oleva digiopettajan starttipaketti voivat tarjota hyvää tukea ja perustaa. Joukossamme on niitä, jotka pitäytyvät digipöhinästä mahdollisimman kaukana ja joiden näkövinkkelistä kehitetyt tukitoimet – kuten fasilitaattoritoiminta – näyttäytyvätkin jollakin tapaa ulossulkumekanismina. Vaikka tarjolla olevat välineet ja ohjelmat toimisivat hyvin, niiden äärelle ei aina löydetä, tai ei tiedetä, mistä edes puhutaan teknisen termistön äärellä. Polarisaatio näyttäytyy mielestäni vahvana teknisen ja menetelmällisen osaamisen osalta. Iloa on tuottanut havainto siitä, miten mielellään osaamista yliopistossa jaetaan ja kollegoita tuetaan, oman työn ohella. Vertaistuen merkitys näyttäytyykin tärkeänä opetustyössä jaksamisen kannalta.
Koronapandemian tuottama digiloikka yhdessä yössä opetti ja haastoi jokaista opetusalan ammattilaista yliopistoissa. Aluksi, erityisesti kiireessä ja paineessa, saattoi pakotettu digiloikka olla luentosaliopetuksesta saman sisällön ja toiminnan siirtämistä sellaisenaan verkkoon. Hätätapauksessa tämä riitti. Alkuun kysymys on ollut selviytymisestä, mutta nyt puhutaan jo laadun lisäämisestä. Fasilitaattoritoiminnan ytimessä onkin pedagogisen osaamisen laajentaminen ja taitojen kehittäminen vertaistuen avulla, mutta samalla myös sen tarkasteleminen, mitä hyvää korona-aikana tuotettiin ja mitä toimintatapoja ja välineitä voitaisiin jatkossakin hyödyntää. Kannustamme tarkastelemaan levollisesti omaa työtä myös siitä näkökulmasta, mikä on riittävän hyvää. Havaintojeni mukaan opettajien keskuudessa on tässä ajassa virinnyt myös pohdintoja siitä, onko tämä todella sitä, mitä haluan jatkossa tehdä? Jos (tai kun) verkkovälitteisyys, etä ja hybridi, joustavuus aina ja kaikkialla, on pysyvämpi strategioihin kirjattu vaade, mitä haasteita tai etuja tämä toimintaympäristö tuo minulle ja alalleni? Tulenko oman tieteenalani ja opetettavien sisältöjen asiantuntijana riittävästi kuulluksi, tai laajemmin, mitä opettajuus ylipäänsä on tässä toimintaympäristössä? Olisikin tärkeää nostaa keskusteluun kysymys siitä, miten aiemmin vain lähiopetusta antaneen opettajan ammatti ja ammatillinen identiteetti muuttuu, kun opetuksen muodot muuttuvat – vai muuttuuko se? Millaista tukea opettaja tällaisissa pohdinnoissa tarvitsisi? Ikuisuusteema – opetustyön arvostaminen yliopistoissa tutkimuspainotteisten tehtävien rinnalla ja uralla etenemisen mahdollisuudet – näyttäytyy mielestäni keskeisenä osatekijänä tämänkinkaltaisen opettajuuden merkityksen ja tarkoituk-sen tarkasteluissa, nyt ja tulevaisuudessa.
Missä mennään nyt kun poikkeusaikaa on takana reilu vuosi? Vaikka yliopisto onkin toiminut pääsääntöisesti etämoodissa, käytännön harjoittelua vaativissa aineissa opetusta on järjestetty myös lähiopetuksena koronaohjeet huomioiden. Suurimmalle osalle etätyö ja -opiskelu vaikuttaa kuitenkin ikään kuin normalisoituneen. Ajan hallinta ja itsen johtaminen ovat päivän sanoja. Kiinnostavasti raportoidaan, miten opiskelijoiden opintopistekertymät ovat hyviä, tutkintoja on valmistunut enemmän kuin koskaan, ja samaan aikaan opiskelijoiden hätähuuto, polarisoituneen porukan toisen ääripään pahoinvointi, on toki tiedossamme. Myös opettajien jaksamisessa näyttäytyy polarisaatio. On hyvin pärjänneitä, ja niitä, joilla on haasteita. On koettu työn imua ja toisaalta etätyöapatiaa, työn hallitsemattomuutta ja motivaation puu-tetta. Työtä on joko liikaa tai liian vähän – pääsääntöisesti kai liikaa. Esihenkilöt ovat pitäneet yhteyttä työntekijöihin eritasoisesti. Osalle etätyö toimii ja osa on paitsi ergonomisesti, myös psykologisesti, ollut todella kovilla.
Eletty poikkeusaika on opettanut meille sen, miten me kaikki kaipaamme, tavalla tai toisella, vuorovaikutusta ja kohtaamisia. Kaipaamme yliopistoissa nyt yhteisöllisyyttä. Haluamme sosiaalisia kontakteja ja haluamme nähdä muita ihmisiä – edes etäkokouksissa kameran välityksellä. Haluamme tulla kuulluiksi ja nähdyiksi. Etämoodissa pientenkin asioiden selvittäminen vaatii Teams-kokousta ja useita sähköposteja, kun aiemmin asia olisi hoitunut luontevalla käytäväkeskustelulla satunnaisten kohtaamisten yhteydessä. Tällä hetkellä meitä monia askarruttaa, millaiseen vuorovaikutukseen olemme palaamassa ensi syksynä, sitten kun tämänhetkisen käsityksen mukaan kasvokkain kohtaaminen on taas mahdollista. Ihan satavarmaksi ei vielä tiedetä, miten opetus todella syksyllä tulee toteutumaan – hybridinä vaiko jotenkin toisin – ja joudutaanko suunnittelemaan monenlaisia erilaisia opetuksen toteutuksia.
Opetustyön äärellä näyttäytyy myös haasteita, jotka eivät kiinnity pelkästään poikkeusaikaan. Monet opettajat ovat kehitelleet uutta ja innovatiivista opetuksen saralla, esimerkiksi Itä-Suomen yliopistossa vallinneen ”flippauskulttuurin” ansiosta. Nyt kuitenkin sisäänottojen nostot ja jatkuvan oppimisen integrointi osaksi perustyötä onkin tuonut mukanaan tilanteen, jossa koetaan uusien pedagogisten ja vuorovaiku-tuksellisten avausten toimivan huonosti suurille ryhmille, ja pelätään, miten kehitettyjen uusien toimintatapojen onkin mahdollisesti väistyttävä ”massojen” johdosta – opetuksen tahti ja määrä alati vain kasvaa. Koetaan, että aina ei saa tai voi tehdä työtään niin hyvin kuin osaa tai niin kuin olisi pedagogisesti perusteltua.
Livenä, etänä, hybridinä. Käytössä tulisi olla kulloinkin parhaat ja tarkoituksenmukaisimmat opetuksen tavat ja menetelmät tieteenalojen ja opetettavien sisältöjen vaatimukset ja erityisyydet huomioiden. Kauas on tultu perinteisestä luento-opetuksesta. Nykyopettajuus vaatii sekä syvällistä oppimisprosessien ymmärrystä että niihin parhaiten sopivien opetusmuotojen ja -välineiden valintaa. Tämän toivoisi näkyvän myös kehitteillä olevissa uramalleissa. Opettajilla on myös tuntuma siihen, missä määrin yliopisto-opiskelijat tarvitsevat aitoa kontaktia ja yhteyttä yliopiston henkilöstöön – ilman teknisiä välineitä – voidakseen hyvin ja edetäkseen opinnoissa. ”Uuteen normaaliin” paluun haasteet näyttäytyvät paitsi opetuksen, myös työyhteisöjen näkökulmasta – mitä on yhteisöllisyys työyhteisöissämme ja millaisin toimin sitä parhaiten tuemme, kun palaamme kampukselle?
Kati Kasanen
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Yliote – yliopistolaisten jäsentiedotteessa 2/2021 (s. 7)