Kategoria: Blogikirjoitus

Berliinissä järjestettävän OEB2022-tapahtuman: OEB Global 2022: A Wrap-Up – OEB Insights ensimmäinen esitys kiteytti koulutuksen suunnan Pär Lager (Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulu) esitettyä kolme korkeakoulusektorin trendiä: virtuaalisuus, vuorovaikutus ja analytiikka. Berliiniin oli kokoontunut yli 2000 korkeakoulusektorin toimijaa 23.-25.11.2022 jakaakseen kokemuksia ja keskustellakseen mahdollisista uusista opetuksen ja siihen liittyvän teknologian mahdollisuuksista. Edelliseen vuoteen verrattuna poissa olivat maskien lisäksi myös korona-ajan hätäetäopetuksen kokemukset ja tilalla selkeästi halu keskustella ja löytää parhaita tämän päivän käytänteitä ja visioita korkeakouluopetuksen tulevaisuudesta 

Ensimmäisen esityksen yhteydessä läsnäolijat saivat äänestää illan väittelyaiheesta: ”Tulisiko kaiken opetuksen mennä Metaverseen 2023?”. Vaikka arviolta vain puoli prosenttia kannatti ehdotusta, on jo pelkästään Metaversen pohtiminen tuhansien paikallaolijoiden kesken hyvä osoitus virtuaaliopetuksen merkityksestä. Virtuaaliympäristöjä esiteltiin tapahtumassa sekä useissa esityksissä että niiden väliajoilla tutustuttavissa olevilla kaupallisilla toimijoilla. Oppimista on siis tapahtumassa kaikkialla myös kampusten ja niissä olevien ympäristöjen ulkopuolella. Erilaisten 360-ympäristöjen ja kaupallisten simulaatioiden lisäksi keskustelun aiheena on entistä enemmän yhteisöllinen virtuaalityöskentely, mistä hypetettynä esimerkkinä Metaverse mainittiin tapahtumassa vähintään tunnin välein. Kiinnostavana katsauksena virtuaalioppimisen mahdollisuuksista mainittakoon Sara de Freitasin (Wey Education PLC) esitys, jossa hän vertaili virtuaaliopetuksen tapoja mm. tutkimuksella, jossa virtuaalisella ja reaalisella osallistumisella ei havaittu lainkaan eroja aivokuvantamisen menetelmin. Jos aivomme eivät erota virtuaaliympäristöissä työskentelyä liveosallistumisesta, voimmeko vielä jollain argumentilla sitä vastustaa? 

Jo edellisen vuoden puheenvuoroissa oli noussut vuorovaikutuksen merkitys korona-ajan opetukselle ja sama tarina jatkui myös koronan jälkeen. Työpaikat ja yliopistot ovat havahtuneet siihen, etteivät yksin suoritettavat etäkurssit motivoi eikä opiskelijoita saada myöskään takaisin nuokkumaan luentosaleihin, mikäli tallennusvaihtoehto on olemassa. Erilaisista monimuoto-opetusmenetelmistä ja vuorovaikutteisesta verkko-opetuksesta nähtiin tapahtumassa monia esimerkkejä. Vuorovaikutuksen korostaminen on tietenkin luontevaa tapahtumassa, jonka 145 tapahtumassa esityksille oli varattu aikaa vain reilut puolet käytettävissä olevasta ajasta, jotta aikaa jaa riittävästi keskustelulle, ja joka on 28 vuoden ajan sinnitellyt menestyksekkäästi ilman etäosallistumismahdollisuutta. Eräs kiinnostava esimerkki uuden ajan vuorovaikutuksesta nähtiin, kun Ilona Bucheim (Berlin university of Applied Sciences) esitteli, miten humanoidirobotit voivat auttaa opettajaa oppimiskokemuksen rakentamisessa. Oikea-aikainen vuorovaikutus voi siis auttaa oppimisessa, oli sen antanut oikea opettaja, botti tai vaikkapa verkkoalustan automaatti. Lisäksi tapahtumassa esiteltiin erilaisia opettajan tuen muotoja – esimerkiksi UEF:n fasilitaattoritoimintaa, jolla verkkopedagogiikka saadaan jalkautettua jokaisen opetustyötä tekevän taitoihin. 

Kolmas päivien teema oli analytiikka, joka on tullut osaksi arkea korkeakoulujen hallinnossa, mutta joita opetuksessa kovin karsastetaan. Bart Rienties (institute of educational technology at the open university) antoi tähän kuitenkin toimivan henkilökohtaisen vihjeen allekirjoittaneelle. ”Opeta analytiikan käyttö yksikön vastahankaisimmalle opettajalle – jos hän havaitsee sen toimivaksi, uskovat muutkin sen hyötyhin.” Tapahtumassa esiteltiin runsaasti analytiikkaa ja siihen liittyviä tekoälyn ja koulutusmuotoilun mahdollisuuksia.

Kuitenkin Berliinistä oli mahdotonta löytää propellipäätä, joka olisi valmis vaihtamaan opettajat tekoälyllä. Vaikka tekoäly pystyykin opettajaa paremmin löytämään oppimisen haasteita, räätälöimään oppimissisältöjä tai kurssitarjotinta ja jopa analysoimaan esseetehtäväpalautuksissa käytetyn kielen saksan kielioppia, nähtiin suurena uhkana, jos tekoälyn argumentit rajaavat opiskelijoiden tulevia koulutusmahdollisuuksia, määrittävät kryptisesti rekrytoinneista tai ylipäätään keräävät meistä eettisesti tai juridisesti arveluttavia tietoja. Usein hoettu argumentti ”puolet töistä tulee katoamaan” muokkautui tapahtumassa muotoon ”puolet meidän kaikkien töistä tulee katoamaan”. Se ei kuitenkaan meistä useimpia haittaa, vaikka tekoäly laatisi opiskelijaluettelot, auttaisi arvioinnissa, mahdollistaisi vaihtoehtoista materiaalia ja saavutettavaa aineistoa opiskelijoille – tällöin aikamme riittäisi enemmän opiskelijoiden kanssa keskusteluun ja rakastamaamme opetustyöhön. 

Kirjoittanut Vesa Paajanen

Pääset katsomaan UEFin verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorien ”lyhytelokuvan” nimeltä Opiskelijakohtaamisia tästä linkistä. Tallenteessamme opiskelija kohtaa erilaisia opettajia verkossa, ja ilmi tulee hyvin erilaisia opettajien tapoja olla läsnä opiskelijakohtaamisissa, siis opiskelijan kohtaamisessa.

Minkälaisia ajatuksia tallenne sinussa herätti? 

Susannalle siitä tuli mieleen, kuka kohtasi kenet. Vai kohtasiko kukaan ketään?

Lisäksi Susannalla alkoi soida päässään Walter Wanderleyn tulkinta One-Note Samba -biisistä, yhden nuotin sambasta, hieno sähköurkuversio. Mitähän nuotteja minä soitan opiskelijoilleni? Onko “sambani” yhden nuotin varaan rakennettu vai sallinko muitakin ääniä — antaako oma toimintani tilaa oppimisen moninaisuudelle? 

Kun puhutaan monimuotoisesta opetuksesta ja oppimisesta, sillä voidaan tarkoittaa useita asioita. Joillekin se saattaa sanana merkitä pelkkää etäopetusta ja ehkä tietyn sapluunan varaan rakennettuja kurssipohjia Moodlessa.

Mutta jos monimuotoisuuden onkin tarkoitus edistää monenlaisia ja erilaisia opiskelun ja oppimisen tapoja, kysymys näyttäytyy uudenlaisena. Silloin pohditaan esimerkiksi sitä, toteutuuko kurssilla saavutettavuus ja osallisuus eli inkluusio kurssin järjestelyitä, tehtävämuotoja sekä työtapavaihtoehtoja myöten. 

Onneksi meillä on edelleen suurta valinnanvaraa siinä, kuinka kukin meistä opetustaan toteuttaa. Emmekä me fasilitaattoritkaan törisytä vain yhtä nuottia.  

Mutta tarkentaa voisimme varmasti opiskelijan kokemukseen. Miten opiskelijalle näyttäytyy hänen oma opintojen polkunsa, kurssien käytännöt, opettajien vuorovaikutus hänen kanssaan? Onko tilaa ja aikaa moniäänisyydelle, erilaisille opiskelutavoille, erilaisille mielipiteille?

Voisimmeko kenties yhdessä kurssin ryhmän kanssa päättää, mitä työmuotoja, osallistumisen muotoja, arvioinnin muotoja tai aikatauluja noudatamme sen sijaan, että opettajana määräisin niistä kaikista? Madallanko kynnystä keskusteluille ja yhteydenotoille? Millaista ilmapiiriä opettajan roolissani kannustan ja pidän yllä?  

Moninaisen oppimisen tueksi olemme myös me verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorit opettajien käytettävissä. Ota yhteyttä vaikkapa meilitse!  

Susanna Kohonen, Kati Kasanen, Helena Kantanen, Piia Siitonen, Vesa Paajanen 

Oppiminen digitalisoituneessa yhteiskunnassa (DIGS) -tutkimusyhteisö (RC) järjesti vuonna 2021 valtavan suosion saaneen webinaarisarjan nimeltä Mitattavat minät, tulkitsevat tutkijat, missä käsiteltiin digiyhteiskunnan tutkimusnäkökulmia ja -menetelmiä.

Tästä innostuneina DIGSin tutkijat ja UEF-fasilitaattorit tuumivat, että sarjalle olisi mukava saada jatkoa, ja niinpä laitettiin pystyyn Pedagogiset minät. Ajatuksena oli pohtia opetuksen kehittämistä, ohjausta ja oppimisen tukea henkilökohtaisten opettajatarinoitten kautta. Samalla tuettaisiin Itä-Suomen yliopiston opetuksen ja oppimisen monitieteistä, tutkimusperustaista kehittämistä.

Sarja sai kansainvälisen startin 15.12.2021, kun digipedagogiikan kansainväliset asiantuntijat Sean Michael Morris (tuolloin Digital Pedagogy Lab ja University of Colorado Denver; nykyään Vice President, Academics/ Course Hero ), Laura L. Summers (University of Colorado Denver) ja Lucy Rai (The Open University) pohtivat kanssamme koronan aikana tutuksi tullutta hybridielämää. Fasilitaattori-Susanna toi meille nämä vieraat, Susanna kun oli osallistunut Morrisin ja Jesse Stommelin perustaman DigPedLabin koulutuksiin. Turhaan ei Susanna hehkuttanut, varsinkin Morrisia olisi kuunnellut vaikka maailman tappiin. Morris toi esiin vahvasti digipedagogiikan inhimillisyyden ja mahdollisuuden; verkkopedagogiikka ei ole teknologioitten tai välineitten hallintaa vaan ihmisten kohtaamista parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoden 2022 aikana sarja jatkui aiheilla Minä opetuksen kehittäjänä (Laura Hirsto, Erkko Sointu ja Sini Kontkanen), Minä verkko-opettajan vertaistukena (UEF-fasilitaattorit Helena Kantanen, Kati Kasanen, Susanna Kohonen, Vesa Paajanen ja Piia Siitonen), Minä ohjaajana ja vuorovaikutuksen tukijana (Päivi Rosenius ja Sanna Vehviläinen) sekä Minä oppimisen tukijana (Virpi Vellonen, Aino Äikäs ja Katariina Waltzer).

Laura Hirston esityksestä jäi erityisesti mieleen se, miten ratkaisevasti epävarmuus uravalinnasta vaikuttaa opintojen etenemiseen. Siitäpä siis lisämotivaatiota ensimmäisen vuoden opintoihin panostamiseen. UEFin laajassa flippausprojektissa 2016–19 todettiin seuraavat opiskelijoitten tyytyväisyyteen vaikuttavat tekijät, kertoivat Erkko Soinnun kalvot:

Tarkemmin sanottuna, on tärkeää (1) ohjata opiskelijoita käytettävään opetusmenetelmään, (2) yhdistää teoria käytännön tietoon, (3) luoda turvallinen oppimisympäristö, ja (4) huomioida sekä opettajan opetustaidot että (5) opiskelijoiden teknologiset taidot (sekä ohjata niihin). Esitetyt tutkimustulokset ovat luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1007/s10734-022-00848-2.

Sini Kontkasen esityksessä tuli esiin hyvin pitkäjänteinen digipedagogiikan kehittäminen, joka on viime vuosina huipentunut UEF//DIGIERKO -koulutuksiin Sinin johdolla. Sinin pääpointit olivat, että (a) epäonnistuminen tuo eteen mahdollisuuksia oppia uutta ja joustavuus mahdollistaa, (b) kehittämistyössä mukaan tarvitaan ”vierihoitaja” eli läheinen tuki kehittämiseen, joka ”sijaiskärsijänä” mahdollistaa oppimisen, (c) autenttinen kokemus oppia on tärkeää opitun reflektoinnin pohjalla ja ”kädet saveen” -lähestymistapa toimii, sekä (d) kehittämiseen tarvitaan aikaa.

Fasilitaattorien omassa sessiossa kohdattiin muutama stereotypia. Lasse Liitutaulumies, Hilma Himohybridi ja Tiina Toivoton luotiin viime syksyn oppimisympäristöseminaaria varten ja heidän kanssaan on matkaa jatkettu edelleen. Uusimpana mukaan on tullut Sakke Säheltäjä – tuo ärsyttävä innovaattori, joka lataa kaikki mahdolliset verkkovermeet kehiin ja uuvuttaa siten sekä itsensä että kuulijansa. Tavoitteena oli esitellä fasilitaattoritoimintaa asiakasnäkökulmasta ja kertoa kehitystyöstämme, kuten Digiopettajan starttipaketin etenemisestä.

Päivi Roseniuksen ja Sanna Vehviläisen ohjaukseen keskittyvä Pedagogiset minät -osio oli hyvin ajankohtainen, koska Itä-Suomen yliopistossa käynnistyi tänä vuonna Sanna Vehviläisen vetämä Kaikki ohjaavat -hanke. Siinä tuodaan ohjaus osaksi kaikkien työtä, tarjotaan henkilökunnalle ohjauksen tukea ja tuetaan myös laajempia ohjauksen kehittämishankkeita. Sannan esityksestä jäi mieleen, että palautteissa olisi fiksua kertoa opiskelijoille myös se, miksi hyvä on hyvää. Päivi Roseniuksen esityksestä voisi jakaa paljonkin mutta otetaan nyt vaikka nämä kuuntelun tasot – olemmeko oikeasti läsnä:

Virpi Vellosen, Aino Äikäksen ja Katariina Waltzerin erityispedagogiikan ”Minä oppimisen tukijana” -osuudessa käytiin läpi Hyvinvoinnin ja oppimisen tuki opettajankoulutuksessa (HOHTO) -hanketta, jonka materiaalit voivat palvella myös korkeakouluopettajia laajemmin. Niissä käsitellään hyvinvointia oppimisen tuen näkökulmasta ja annetaan tutkimus-perustaista esimerkkiä moninaisuuden huomioimisesta ja tuen tarpeesta korkeakoulussa. Virpin, Ainon ja Katariinan esitys oli esimerkkeineen ja käytännön tehtävineen tärkeä oppimisen hetki hyvinvoinnin ja oppimisen tuen näkökulmasta. Tällainen koulutus on erittäin tärkeää moninaistuvassa maailmassa, kun korona-aika on aiheuttanut muutos-tarpeita niin opetuksen kuin oppimisen näkökulmista.

Luentojen osallistujamäärä olisi voinut olla suurempikin – nyt mukana suomenkielisissä sessioissa oli 20–30 henkeä per kerta ja englanninkielisessä aloituswebinaarissa noin 60 – mutta heille, jotka osallistuivat, jokainen tilanne oli ehdottomasti osallistumisen arvoinen. Harvoin on yliopistossa kuultu niin avointa ja rehellistä elämänvalintojen puntarointia kuin näitten luentojen aikana. Kuultiin taisteluista jäätävän vaativuuden paineiden kanssa ja tarpeesta olla osallinen ja käytössä. On aika surullista, että yleensä piiloudumme ammatti-naamioitten taakse emmekä uskalla kohdata toisiamme kaikkine haavoittuvuuksinemme. Liekö kyse luottamuksen puutteesta vai mistä.

Pedagogiset minät -kokonaisuus oli onnistunut ja todellinen keidashetki työn kiireen lomassa (digi)pedagogiikan kehittäjille. Oleellista onkin tulevaisuudessa pohtia mahdollisuuksia tarjota tietoa ja samalla reflektoida omaa opetustaan sekä jatkuvaa oppimistaan tällaisten hetkien myötä. Meillä UEFissa suurena vahvuutena ovat moni-tieteisyys sekä pedagogisen kehittämisen tutkimusperustaisuus. Näitä voidaan hyödyntää ja yhteisissä tilaisuuksissa pohtia opetuksen kehittämistä ja oppimisen tukea. Tarvitaan vain aikaa ja vertaistukea.

Helena Kantanen ja Erkko Sointu

Almost every two weeks, I meet with an incredible bunch of people from all over the world and we talk about innovation. In our talks, we have a segment called “A View from My Window” that I have come to appreciate because it gives so much insight into how other parts of the world look and feel, and we get to know each other a little better. In a university community like ours that is so multidisciplinary, I believe that each one of us looks at teaching and learning in a diversity of ways. The view from my window when I look at teaching and learning has evolved and continues to evolve. I invite you to take a look.

As a young student, repatriating to Finland, I suffered a grave case of culture-shock. I had schooled in Kenya in a very authoritarian, extremely strict environment where one never questioned the teacher. The teacher was always right, always to be obeyed and had to be shown the utmost respect. The teacher wrote notes on the board, which we copied into our exercise books. Many a time, we had homework which was to write notes from the textbook into our exercise books. Basically, we wrote down into our exercise books exactly the same text from the textbook. We did have mathematics, physics and chemistry exercises and questions to answer in other subjects, so there was a variety of ways in which we learned. There were also those very creative moments of learning, like studying oral literature and using natural environments for learning that I much enjoyed. We also naturally learned and studied in groups and debated topics widely in different languages.

Landing in a Finnish learning environment shocked me. What utter disrespect for teachers there was! “They dare call the teacher by first name and no one stands when the teacher enters the room!” is what I remember writing to my folks. There were no notes to be copied, no textbooks really set. You got the books if you wanted – from the library! My! A library! The bliss of using a library after coming from a learning environment where although there a was a library, we were not allowed to use it.

Later, as a student at the University of Kuopio, I had to register to courses myself and make my own schedule. It was not predetermined for me. You went to lectures if you wanted to and there were so many book exams. This new freedom or responsibility for my own learning was liberating, but on the other hand, extremely frightening. I was the one responsible for making sure I was on track of my own studies. It took some time to understand this system and adjust, but I found myself loving the low hierarchy between students and teachers, and that I could approach teachers and professors without fear. Fearing your teachers and professors is one of the biggest barriers to learning there can ever be.

Fast-forward, I found myself at the UEF, coordinating a Master’s degree programme and having teaching duties, alongside working on global development projects in Africa, Latin America, South-East and Central Asia.  I have seen the UEF’s growth in the number of Master’s programmes offered in English language and now two new Bachelor programmes will be launched. I have delighted in the growth in internationality. We offer so many opportunities for students, which would otherwise be closed to them, if we only taught in Finnish.  This, in itself, is really aligned to the notion of ‘Education for All’ and ‘Open Science’. Language, indeed, does make a difference.

However, from the perspective of inclusion and accessibility, I do sometimes worry that academia’s choice of English as a lingua franca tends to marginalize other languages, including Finnish. In capacity building projects and joint training and education projects that we implement with partners in the Global South, this is an issue of deep concern. English is a minority language in Central Asia, West Africa and Latin America, for example. Sometimes one hears comments like “Foreign students do not have language skills”. What language skills are we inferring here? Say you speak Finnish, English, Swedish and perhaps some German and someone else speaks Russian, Kyrgyz, Kazakh, Uzbek, Turkish and Arabic. Who lacks language skills?

Coming back to the classroom, there are many international students who learned in the same way as I did. I recognize their frustration when trying to learn in a completely different system. I remember one small group of students who had many difficulties in an intensive course on food microbiology we had organized, especially for them. After the course was over, we had a small feedback session with them and it turned out the entire course had been in vain. They had understood nothing and none of them could pass the course.

Imagine the frustration of the students. They were afraid of asking the professor any questions because in their home country, one never asks questions from professors! Imagine the frustration of the professor, who had spent the entire course teaching and trying to make sure they understood. Imagine my frustration, as a coordinator, who had to make the arrangements for the course. This was, all in all, an expensive exercise. Other than redoing the course and putting up a study circle, we also sat down with the students and really had to make them comfortable with the teachers so they would feel free to ask questions. We had several sessions with the students and teachers to help them get to know each other. This was key for positive change.

Biology students in Joensuu and the staff at the Department of Environmental and Biological Sciences have a similar way of interacting, where the students also openly give feedback to teachers and staff in a get-together session at the beginning and end of the academic year. Students’ voices are certainly important when we plan our teaching at universities. This is something we perhaps take as a given in Finland, but in my work with partners in the Global South, this is not always very common.

When doing curricula development work in Kyrgyzstan, we found out that the deans of the faculty of our partner university developed the curricula alone. Teachers just taught and students were never consulted. It was an entire transformation when we worked together, co-creating and co-developing curricula with teachers and students. They were so worried that they would not be listened to by their administration, and they needed our facilitation to have their voices heard. Another happy ending. The curricula were adopted and licensed, teachers teaching and guiding, students happy with their studies, and the Kyrgyz government funding scholarships for students.

Change does sometimes need an external push, but we also need to be conscious of local conditions. In Kyrgyzstan, on their request, we also planned a training on using ICT tools in teaching. We needed to consider what tools they could use sustainably, without much cost. For, if we were to introduce online tools, we needed to consider who would pay the internet connection fee. It is not a given that the university provides internet connectivity to all students or teachers. We cannot advocate for introducing tools for teaching and learning, which would then exclude certain students and teachers based on their ability to afford connectivity.

Widening my lens and considering how the pandemic has affected teaching and learning, I see so many inequalities in teaching and learning. Although we now have Zoom and Teams, which opens more possibilities, not everyone can afford the internet connectivity charges. Not everyone has a computer or laptop and only have perhaps a smartphone, which then makes using online learning environments like Moodle quite difficult. Some of our teacher colleagues in Nepal and South Africa are teaching and reaching their students with WhatsApp instead. Not the easiest of conditions.

I wind up this global trek, coming back home to Finland. On our turf, I have learnt that it is important to be conscious that international students may not understand what we ask of them, simply because our teaching and expectations as teachers may not converge with their understanding. So, when you say “write an essay” or “write a report”, what exactly do you mean?  Learning to write in an academic style is a skill that must be learnt. It is not something that one just develops automatically. In Finland, this skill development starts already in primary school, where they start with writing small tasks and learning to cite and quote sources.

I also believe that to be able to write, a student also needs to be able to read. Learning to read is, however, not a skill that we talk much about when discussing academic writing. Introducing reading strategies to students can do a lot for their academic writing skills. I enjoy reading Associate Professor Raul Pacheco-Vega’s blog (www.raulpacheco.org) as he offers excellent tips for reading strategies and academic writing that can help not only students, but also other academics.

In all these engagements, the one connector is flexibility. When you have partners, colleagues, and students from different countries, from different cultures, speaking different languages in a space where learning should take place, flexibility and ingenuity are key. Looking at and being on the other side of the fence can revive us, while helping us to remain grounded as we navigate through the sometimes chaotic teaching and learning ecosystem.

Thank you for taking a look through my window!

Roseanna Avento, Global Development Manager, Development Services, UEF

I started to take my teaching online well before the Covid-19 pandemic. As the pandemic has now eased a bit, I have found that it was the right decision. And there is no need to return to the way things were before. Rather just keep developing my own way and continue on the journey from the classroom to wherever the students are.

For professional development, I frequently think about the kind of principles I want to follow in my teaching. Here are some of the current ones. Next time they might be different – I learn more every day and I want to reflect that in my own teaching, too: The idea of continuous development.

The principles below are not in any specific order. And there is no single truth. Your way might be different from my way.

1. If some videos are prepared, make a proper script. I make a lot of videos. First, I did not realize the importance of writing a script for the recordings. But when I watched them myself… It was awful! Once I started writing scripts, suddenly 1.5 hours of lecture material turned into 0.5 hour of material split into several short videos. I also share my final scripts with the students. Why not!
2. Use a clear schedule and deadlines. Spread the deadlines as evenly over the course period as possible. Furthermore, give all exercises to the students at the start of the course. This helps the students to plan their own schedule. My course is not their only one!
3. Don’t try to use all the possible tools in the course. Use just one platform where everything can be found in the same place.  Make sure that the students know where to find the course materials. If some nice app can’t be integrated into my platform, then I don’t use it.
4. If you have an online session, always make a recording of it. There may be various reasons why someone isn’t able to attend. No need to punish them. In addition, students can then also check from the recording if something was not clear to them the first time round.
5. Be flexible. Although deadlines are important to balance the workload, there may be various reasons why someone isn’t able to complete the work on time. Being flexible will not harm anyone.
6. Prepare the course evaluation in the way that it supports learning. I don’t believe that a single exam at the end of a course really measures learning. That is why assignments and quizzes during the course form the largest part of the grade in my courses. My main task is not to evaluate but to help the students to learn.
7. Be present. Make sure that the students understand that they can ask for help, whether it’s with the assignments, the lectures, or anything at all.

Pasi Vahimaa, Professor of Theoretical Optics, Department of Physics and Mathematics, UEF.

Alkutunnelmia   

Fasilitaattoritiimin työskentely alkoi heti, kun meidät oli tehtäviimme valittu. Onneksi fasi-kumppanit osoittautuivat sekä kivoiksi että osaaviksi ja tuntui suorastaan voimauttavalta aloittaa yhteistyö. Oppiaine- ja yksikkörajat ylittävän kehittämisyhteistyön käynnistyminen syyslukukauden päätteeksi 2020 haastoi sekä aikataulullisesti että sisällöllisesti – mitä oikein teemme? Miten tämä voi toimia? Kari Korhosen sparraus oli kullanarvoista. 

Olimme jo olleet mukana verkko-opetuksen kehittämisessä eri tavoin ja eri näkökulmista, joten riemuitsimme siitä, että saimme käyttää siihen myös hieman työaikaa. Alku meni lähinnä pökerryksissä olemiseen. Rauhallista hengittelyä ja vertaistukea siis tarvittiin, vaikka supervauhdikkaasti ja innolla esittäydyimme yliopiston yksiköissä ja tiedekunnissa verkkovierailuiden myötä. Vastaanotto oli myönteistä. 

Samalla Outi Tikkanen jo viimeisteli meille näiden verkkosivujemme rakennetta. Kirjoitimme sisältöjä ja aloimme päivittää sivustoa viikon vinkkien ja blogitekstien sekä muutamien ajankohtaista-lisäysten osalta. Se oli konkreettista tekemistä kaiken reflektoinnin ja käsitteellistämisen rinnalla, kuten myös Yammer- ja Twitter-viestintämme aihetunnisteella #fasilitaattori. 

Toimintasuunnitelmaa  

Toimintamme alussa meillä ei ollut juuri muita ohjenuoria kuin yliopiston strateginen ohjelma, “Ajantasaista ja uusiutuvaa oppimista”.  Sen pohjalta ja arjen työn kautta sekä reflektoinnin, taustatutkimuksen ja tiiviiden keskusteluiden pohjalta saimme keväällä 2021 täsmennetyksi toimintasuunnitelmamme. 

Vapaat kädet ja yhteinen suunnittelu toisten fasilitaattorien, eri alojen kollegojen, kanssa on ollut työn parasta antia. Tämä yhteinen suunnittelu on osoittanut, miten fasilitaattoriporukassamme on paljon jaettua ja yhteistä, mutta miten meillä on erilaisista taustoista ja tieteenaloista johtuen omat kulmamme katsoa, painottaa ja alleviivata – ja miten moniäänisyydellä todella on merkitystä, sen yhteen pakettiin saamisen haasteesta huolimatta.  

Yhteistyöverkostot 

Yhteistyöverkostojen tunnistaminen ja luominen oli käsillä heti lukuisien palaverien kautta.  

Keskeinen osa fasilitaattoritoimintaa on ollut hahmottaa, millaista erilaista osaamista ja opetusta tukevia tahoja on tarjolla yliopistossamme, ja miten nämä tahot jäsentyvät ja ovat itse kunkin opettajan tavoitettavissa ja löydettävissä. Meillä on valtava asiantuntijoiden ja tiedon määrä ulottuvillamme ja käytettävissämme! Olemme toiminnallamme mielestämme tukeneet yhteistyöverkostojen vahvistumista ja näkyväksi tekemistä sekä löydettävyyttä palvelujen käyttäjien näkökulmasta.  

Konkreettinen esimerkki yhteistyöverkoston toiminnasta on tiistainen tapaamisemme koulutuspalveluiden ja e-oppimisen tukipalveluiden osaavien ihmisten kanssa Fasivartti-palaverin merkeissä. Kerromme kuulumisia omista yksiköistämme, nostamme esiin opettajien askarrutuksia ja pohdimme yhdessä, millaisia koulutuksia tarvitaan tai on pyydetty (ja sitten niitä järjestetään), mitä olemassa olevan aineiston ja osaamisen nostoja ajankohtaisesti tarvitaan, minkälaisia ohjelmisto- ja laitteistotarpeita on noussut esiin tai mitä lisenssejä on tiedusteltu. 

Koulutuspalvelut ja e-oppimisen tukipalvelut vastaavasti informoivat ajankohtaisista kuulumisistaan ja jaamme tätä saamaamme tietoa edelleen omilla kanavillamme, kuten verkkosivuillamme ja Yammerissa.  

Konkreettista toimintaa on ollut lisäksi erilaisten koulutustapahtumien, esimerkiksi Oppimisen ja osaamisen arviointiklinikoiden toteuttaminen keväällä 2021. Arviointiklinikat järjestetään uudelleen keväällä 2022, tervetuloa mukaan! Uutuutena tänä keväänä niiden rinnalla myös palauteklinikat.

Työpajamme Oppimisympäristöseminaariin 2021 oli ikään kuin konkreettinen puolivuotisraporttimme performanssin muodossa. Aikamme haimme tulokulmaa, kunnes keksimme hahmot: Hilma Himohybridin, Lasse Liitutaulumiehen ja Tiina Toivottoman. Toisin sanoen sovelsimme draamapedagogiikan metodeja, roolityötä ja etäännyttämistä.

Yliampuvien hahmojen kautta pääsimme keskustelemaan kipeistäkin digipedagogiikan arkihaasteista: siitä, kuinka toiset tuntuvat viilettävän eturintamassa ja puhuvat käsittämätöntä “digiä”, kun taas toiset vastustavat kaikkea digitaalista ihan periaatteesta ja kolmannet meinaavat uupua ihan kokonaan. Tussitaikurit kuvitti hahmot ja työpajojen keskustelut osuvasti.  

Kuvitteellisten ja kärjistettyjen opettajahahmojen kokemuksissa oli totta toinen puoli. Hahmojen rakentelussa oli ilmeistä, että monenlaisia tunteita ja kokemuksia oli itse kukin meistä myös omassa työssään ja omissa nahoissaan kokenut – yhtäältä superhyperinnostusta ja kokeilunhalua, toisaalta perinteistä ja säännöistä kiinnipitämistä, joskus väsymystä ja toivottomuuttakin. Nämä kaikki ovat epäilemättä monen yliopistolaisen työssä läsnä, erityisesti näin korona-aikana. 

Digiopettajan starttipaketin lanseeraus 1/2022

Esiin nousi tarve opettajan työkalupakista. Sitä kaivattiin sekä vasta taloon tulleille että niille, joille etäopetus on uutta. Tarvetta oli siis yksinkertaiselle, helposti omaksuttavalle sivustolle, jolla esiteltäisiin verkko-opetuksen välineitä ja ideoita ja ehdotettaisiin, mihin ja miksi niitä käytetään.  

Aloimme kehittää tällaista pakettia eurooppalaisen DigCompEdu-viitekehyksen pohjalta. Oma suomenkielinen versiomme DigCompEdun taitotasoasteikosta piti tietysti ensin saada valmiiksi. Muiden yliopistojen ja korkeakoulujen “benchmarkkaamiseen” eli vertailuanalyysiin sekä viitekehyksen rakentamiseen kului myös paljon aikaa. Ei selvästikään olla määritelmällisesti helppojen eikä yksiselitteisten asioiden äärellä.  

Ulla Ritvasen tomeran koordinointityön ansiosta paketin ensimmäistä versiota päästiin esittelemään vuodenvaihteessa 2021–22. Paketissa esitellään vasta ensimmäinen osaamistaso, Perehtyjä. Aineistoa kehitetään edelleen seuraaville osaamistasoille vuoden 2022 aikana (Syventyjä, Asiantuntija, Innovaattori). Otamme mielellämme palautetta ja ideoita vastaan.

Tutkimusyhteistyö DigSin (Learning in Digitalized Society) kanssa ja Pedagogiset minät  

Fasilitaattoritoiminnan tulee ajatuksemme mukaisesti perustua tutkimukseen ja edistää tutkimusperustaisuutta opetustyössä ja verkko- ja monimuotopedagogisissa valinnoissa. Käytössä oleva puolikas työaika asettaa omat rajoituksensa tutkimuksen toteuttamiseen, mutta näkymiä tutkimukseen on jo syntynyt.  

DigS-tutkimusryhmän kanssa olemme suunnittelemassa ja toteuttamassa Pedagogiset minät -webinaarisarjaa. Opettajan ammatillista kehittymistä tukeva avoin webinaarisarja ja uefilaisille tarkoitetut klinikat jatkuvat kevätlukukauden 2022 .  

Pedagogiset minät -webinaarisarja alkoi joulukuussa, ja aloituswebinaariin kutsuimme kolme kansainvälisesti tunnettua puhujavierasta pohtimaan kanssamme oppimista ja opettajuutta otsikolla Hybrid Pedagogical Selves, hybridipaineiden myötä. Näkökulmat, joita he toivat esiin, perustuvat kriittiseen pedagogiikkaan, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen sekä tasavertaiseen ja myötätuntoiseen kokonaisvaltaiseen ihmisyyteen.  

Sean Michael Morris, Lucy Rai ja Laura L. Summers käsittelivät monia haasteita, kuten opettajan ammatti-identiteetin muutosta, digisyrjäytymistä ja digihäpeää, hybridiopetuksen monitulkintaisuutta ja koettua painetta toteuttaa hybridiopetusta jollakin tietyllä tavalla, huolta opiskelijoista ja huolta yhteisöllisyyden menettämisestä. Tallenne on palasteltu ja tekstitetty – suosittelemme lämpimästi Morrisin esitelmäosuuden katsomista. Se saattaa jopa innoittaa katsomaan koko kahden tunnin setin syvällisine keskusteluineen, joka oli virkistävän voimauttavaa.

Lopuksi eli jatkoksi 

Helena: On tutkimuksinkin todennettu, että kahden vuoden korona-aika on polarisoinut sekä yhteiskuntaa että työyhteisöjä digitalisaation kysymyksissä. “Hilma Himohybridit” loikkivat kehityksen etujoukoissa ja samaan aikaan “Lasse Liitutaulumiehet” eivät edes halua kuulla sanaa digi. Eriarvoistuminen koskee myös opiskelijoita.  

Piia: Pahimmassa tapauksessa koetaan ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, kun tavallinen, arkiviestintä on vaihtanut muotoaan.  Monille opettajille digielämän haltuunotosta on tullut varsin kovaa taistelua. Apua ei välttämättä uskalleta pyytää ja arjesta on tullut selviytymistä.  

Kati: Fasilitaattoreina olemme useasti törmänneet vastakkainasetteluihin: etäopetus paha, lähiopetus hyvä. Hybridi hirvitys. Olemme kuitenkin varsin vakuuttuneita siitä, että paljon riippuu pedagogiikasta. Luokkaopetus voi olla hengetöntä ja vieraannuttavaa ja etäopetus inspiroivaa ja sitouttavaa. Hybridikin hoitunee, jos sitä saa tehdä työparityönä. 

Vesa: Kokeellisena ja hands-on menetelmiin painottuvana tiedekuntani opetus on ollut pandemian aikana moneen kertaan hätää kärsimässä. Opetuksia on saatu järjestettyä lyhyelläkin varoitusajalla turvallisesti, mutta usein se on samalla vienyt huomattavasti opettajien työaikaa. Tämän vuoksi useampaan kertaan pandemian aikana olemme juosseet tulipalosta toiseen ja pyrkineet selvittämään yhden opiskeluviikon kerrallaan. Tämä puolestaan on vaikeuttanut suunnitelmallista opinto-ohjelman suunnittelutyötä.  

Piia: Kun opetusratkaisuja mietitään jatkossa, tärkeää ei ole se, haluaako opettaja opettaa etänä vai luokassa, salissa tai auditoriossa, tai haluaako opiskelija opiskella etänä vai lähinä, vaan se, miten parhaiten saavutetaan osaamistavoitteet. Pedagogisen käsikirjoituksen ja sujuvan oppimisprosessin merkitys korostuu.  

Kati: Parhaimmat ratkaisut tehdään siis pedagogisin perustein. 

Susanna: Meillä, siis koko korkeakoulukontekstilla, on nyt käsillä eeppinen opetusmuotoilun haaste, kuten Viikon vinkissä 2/2022 lainasin Big Questions Institutea. Tähän haasteeseen voi jokainen saada apua Digiopettajan starttipaketistakin. Ennen kaikkea me kaikki saamme tukea toinen toisiltamme ja käymästämme ajatustenvaihdosta. Jatketaan sitä! 

Terveisin

UEF verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorit Helena Kantanen, Kati Kasanen, Susanna Kohonen, Vesa Paajanen ja Piia Siitonen

Korona-aikana etäopetus on vallannut yhä enemmän tilaa lähiopetukselta. Olemme väistämättömän muutoksen keskellä, jossa fokus opetuksesta siirtyy opiskeluun. Lehtori Satu Aksovaara (Jamk) puhui Savonia-amk:n Suotuisa -hankkeen ja UEF:n Sillat -hankkeen webinaarissa 13.10.2021. Hän kuvaili etäopetusta siten, että opetuksen ja oppimisen yhteinen aikaikkuna on kaventunut. Olemme fyysisesti eri paikoissa ja synkronista kohtaamista on yhä vähemmän. Oppijan itseohjautuva oppiminen lisääntyy.

Opiskelijat ovat tilanteessa, jossa he ”kipparoivat” omaa oppimistaan. Muuttuneessa tilanteessa oppimisprosessin on mukauduttava ja tuettava oppijaa. Linjakkaat ja läpinäkyvät oppimisprosessit varmistavat turvallisuuden tunteen ja oppimisen ilon. Aksovaaran mukaan oppimismuotoilu (Learning Design) muodostaa opiskeluhyvinvoinnin perustan.

Opiskelijoiden ohjauksessa on tärkeä tunnistaa, että opiskelijan hyvinvointi on meidän jokaisen asia. Jotta opiskelija voisi itseohjautuvasti pyrkiä tavoitteeseensa, on hänen ymmärrettävä, mistä osista osaaminen koostuu ja miten hän voi arvioida omaa oppimistaan. Päämäärä ja välietapit tulee tiedostaa.

Mietitäänpä, vieläkö suunnittelemme opetustilanteita vaiko opiskelijan prosesseja? Aksovaaran mukaan ”oppimismuotoilu” on iteratiivista oppimisprosessin suunnittelua, jolle tunnusomaista on luova, kokonaisvaltainen ja käyttäjälähtöinen suunnittelu. Muotoilussa painottuvat ongelmanratkaisu, visuaalisuus ja merkityksien rakentaminen. Lopputulemana on kokonaisvaltainen ja oppimisen iloa tukeva oppimiskokemus.

Entä tunnistammeko omat opiskelijamme? Millaisia he ovat profiileiltaan: opiskelutyyleiltään ja -tottumuksiltaan, toiveiltaan, elämäntilanteiltaan, tarpeiltaan, tavoitteiltaan, motivaatioiltaan… Onko tällaisen havainnointiin varattu työtehtävissä aikaa ja resurssia? Onko tiedostettu, että tämä olisi ohjauksen kannalta tärkeää? Saman uskoisin pätevän myös opiskelijoita ja opetushenkilökuntaa koskevaan (tuki)palveluiden muotoiluun.

Tavoitteet ovat oppijan kannalta tärkeitä ja oppimismuotoilussa arviointi korostuu. Tavoitteet antavat paremman kokonaiskuvan opiskeltavasta asiasta ja ne vaikuttavat oleellisesti myös oppijan motivaatioon, aktiivisuuteen sekä opiskelustrategioihin. Ne auttavat myös muita ohjaustyöhön osallistuvia heidän työssään. Mistä voi havaita ja arvioida opiskelijan saavutetun osaamisen? Mikä on verkkoympäristön rooli? Onko se oppimisympäristö, oppimistoiminnan ohjauksen ja vuorovaikutuksen kanava, dokumenttien jakoalusta, sosiaalinen oppimisympäristö vai kaikkea tätä yhdessä?

Aksovaaran mukaan vuorovaikutuksen näkökulmasta oppimisympäristön muuttuessa pedagogiikka nousee keskiöön ja oppimisprosessien suunnittelu korostuu. Samoin käy myös oppimisessa palautteen merkitykselle (mitä, kuka, miten, kuinka paljon). Joskus tulee miettineeksi myös, ovatko kaikki palautekyselyt tarkoituksenmukaisia ja harkittuja, ettei tule päällekkäisyyttä ja turhaa palauteähkyä? Pitäisikö siis priorisoida?

Oppimisanalytiiikka ja tekoäly saattavat noviisin korviin kuulostaa mystiseltä ja luotaantyöntävältä sanaparilta. Pitäisiköhän kuitenkin ajatella, että siinä on uusi näkymä oppijan toimintaan? Tunnistammeko opiskelijan oppimisprosessin roolit (opettaja, opiskelija ja oppimisalusta), niiden keskinäisen vuorovaikutuksen, jossa analytiikka on tärkeä työkalu ja opiskelija arvioi ja reflektoi jatkuvasti omaa toimintaansa? Analytiikka ja tekoäly näyttävät tulevan väistämättä osaksi elämää ja oppimista.

Opettajasta tulee monimuotoistuvien ja digitalisaatiota hyödyntävien oppimisprosessien arkkitehti. Näitä työkaluja voisimme varmasti hyödyntää myös hyvinvointia tukevassa toiminnassa siten, että saisimme tietoa opiskelijoidemme kokemuksista opiskelukykyyn, opetukseen, oppimisympäristöön ja omiin opiskelutaitoihinsa liittyen. Varsinkin kun tavoitteenamme on parantaa opiskelijoidemme hyvinvointia ja opintojen etenemistä edistämällä opintojen ohjausta, opetusta, opiskelutaitoja ja erilaisia tukipalveluita.

Tuija Pasanen

Itä-Suomen yliopiston opiskelijapalvelun päällikkö, opintopalvelut

Sillat -hankkeen 2021-2022 hankepäällikkö

Koronaviruskriisi on nostanut keskusteluun huolen korkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnista. Etäajan myötä yhä useampi opiskelija on kokenut esimerkiksi yksinäisyyttä, ahdistuneisuutta ja opintojen junnaamista. Koronaa ei kuitenkaan ole syyttäminen kaikesta. Nämä, ja monet muut ilmiöt, ovat olleet olemassa jo ennen koronaa – ja tulevat olemaan vielä sen jälkeenkin. Hyvinvointiin vaikuttavat toki useat tekijät, mutta ehkäpä olemme koronasta oppineet vertaistuen olevan yksi merkittävä tekijä. Sen lisäämiseksi Itä-Suomen yliopistossa on tänä syksynä käynnistynyt Student2Student -palvelu, jossa itse työskentelen vertaisohjaajana.

Student2Student on Sillat-hankkeen rahoittama, kaikille Itä-Suomen yliopiston opiskelijoille tarkoitettu maksuton vertaistukipalvelu. Me palvelussa työskentelevät vertaisohjaajat olemme tehtävään koulutettuja ohjauksen, psykologian ja sosiaalipsykologian opiskelijoita ja meille voi tulla juttelemaan luottamuksellisesti joko puhelimitse tai chatissa, mistä tahansa opiskeluarkeen tai hyvinvointiin liittyvästä asiasta. Tavoitteenamme on olla mahdollisimman matalan kynnyksen palvelu. Meihin voi ottaa yhteyttä ilman ajanvarausta nimettömästi, ja jakaa itsestään juuri sen verran kuin itse haluaa.

Student2Student toiminta on jatkoa ennen koronaa pilotoidulle hyvinvointineuvolatoiminnalle sekä kevään 2021 hyvinvointikoordinaattoriprojektille. Hyvinvointineuvolassa keskusteluapua tarjosivat esimerkiksi YTHS, kampuspastorit sekä opintopsykologit, kun taas hyvinvointikoordinaattorien työ perustui Student2Studentin tavoin vertaistuelle. Koronapandemiaan liittyvä huoli opiskelijoiden jaksamisesta sysäsi liikkeelle Kaikki opiskelijat tavoitetaan -toimintamallin, jonka yhtenä tavoitteena oli sananmukaisesti kontaktoida kaikki Itä-Suomen yliopiston tutkinto-opiskelijat. Jokaiselle opiskelijalle lähetettiin viime keväänä tekstiviesti, jossa tiedusteltiin halukkuutta jutella opiskelu- ja korona-arjesta hyvinvointikoordinaattorin kanssa. Ajatus henkilökohtaisesta kontaktoinnista lähti kuulemani mukaan akateemisen rehtorimme Tapio Määtän aloittamasta Twitter-keskustelusta. Tärkeä opetus siitä, että ideat kannattaa aina sanoa (tai kirjoittaa) ääneen!

Hyvinvointikoordinaattoritoiminnasta kerätty palaute antoi vahvistusta vertaistuellisen toimintamallin tarpeelle ja toimivuudelle. Vertaistuki onkin Student2Student -mallin keskiössä. Me olemme itsekin aivan tavallisia opiskelijoita, jotka tuskailemme tenttikirjojen ja päälle puskevien deadlinejen parissa ja siten ymmärrämme aidosti, millaista opiskelijan arki on. Joku saattaisi kysyä, eikö sitten ole aivan sama avautua huolistaan esimerkiksi jollekin opiskelukaverille. Student2Studentin etuna on kuitenkin se, että meillä vertaisohjaajilla on vertaisuuden lisäksi laaja tietämys tarjolla olevista palveluista sekä koulutuksen myötä saatua osaamista kohdata eri tilanteissa olevia opiskelijoita. Ei myöskään ole itsestäänselvyys, että lähipiirissä olisi henkilöitä, joille omista asioistaan kertominen tuntuisi luontevalta. Me Student2Studentissa haluammekin varmistaa, että jokaisella opiskelijalla on tarvittaessa mahdollisuus vertaistukeen asiassa kuin asiassa.

Leni Kärkkäinen