Kategoria: Blogikirjoitus

Aika tasan 11 vuotta sitten olin menossa pitämään peruskurssia ensimmäistä kertaa. Lähestyin Canthiaa jostain syystä KYSin suunnalta. Sydän poukkoili rinnassa ja vatsaa väänsi raisusti. Minulla oli päälläni oranssi tunika, voimaväri. 

Kurssi oli edellisenä vuonna pidetty tuntiopetuksena. Opettaja taisi olla ulkomailla enkä millään meinannut häntä tavoittaa aineistoja ja vinkkejä saadakseni. Moodle oli outo, Weboodi oli outo.  

Onneksi avuliaat työtoverit tulivat hätiin – ja Sari H. Pitkäsen Moodle-kurssi! Kurssikirjan kustantajallakin oli mukavasti valmiita opetusaineistoja. Silti olin lähes kuolla kauhusta. Entä jos asia loppuu kesken? Entä jos en osaa vastata kysymyksiin? Entä jos käytän termejä, joita en itsekään ymmärrä? 

Harvoin olen tuntenut olevani niin väärässä paikassa kuin tuolloin matkalla peruskurssin pitoon. Eihän minusta pitänyt ikinä tulla opettajaa! 

Viestintäammattilaisesta opettajaksi 

Opettajuus on meillä sukuvika. Isän vanhemmat olivat opettajia, samoin kummitäti, vanhemmat ja puolisokin. Kotoa saatu opettajuuden malli oli niin vaativa, että tarvittiin lähes 30 vuotta aivan muuta elämää ennen kuin voin ajatella, että minusta olisi opettajaksi.  

Silti pyrin 17-vuotiaana ylioppilaana Jyväskylän yliopiston luokanopettajakoulutukseen – ja pääsinkin. En mennyt. Onneksi! Mielestäni ihmisen pitää ymmärtää jotain elämästä ennen kuin ryhtyy opettajaksi. 

Tein pitkään töitä viestintäammattilaisena – tiedottajana, toimittajana, viestintäpäällikkönä. Jatko-opinnot kutkuttivat sen verran, että aloitin ne työn ohessa ja kaksi vuotta opiskelin apurahatutkijana. Väittelin Jyväskylässä organisaatioviestinnästä v. 2007. Työ Ylä-Savon seurakuntien viestinnän kehittäjänä ja kouluttajana 2008–2010 olikin sitten silta viestintätyöstä opetus- ja tutkimustehtäviin. 

Polut ovat joskus mutkikkaita mutta kaikesta työstä on ollut hyötyä myöhemmin. Au pairina amerikkalaisessa perheessä sain vahvan englannin pohjan. Kesätyöt matkatoimistoissa valmensivat tapahtuma- ja matkajärjestelyihin. Kotiäitivuodet kehittivät ajanhallinta- ja ihmissuhdetaitoja, kärsivällisyydestä puhumattakaan.  

Olen hämmästellyt, miten iso etu viestintäosaamisesta on ollut opetustyössä. Voin taata, että Moodle-sivuni ovat selkeitä ja kurssiviestini informatiivisia. (Tässäkin alkaa tosin ikä jo sekoitella – saatan nykyisin jopa sotkea päivämääriä ja tehdä kirjoitusvirheitä!) Historiani takia olen tiedon etsimisen, analysoinnin, tiivistämisen ja esittämisen ammattilainen, kirjoittamisesta ja tieteen popularisoinnista puhumattakaan. Kovasti on tuosta ollut hyötyä yliopistonlehtorin työssä. 

Käännekohtia ja helmihetkiä 

Kun aloitin opettajana v. 2010, minulle oli päivänselvää, että teen opettajaopinnot. Se pedagoginen ajattelu, minkä sieltä sain, kaikki hienot työkalut, ryhmän vertaistuki ja opettajien palaute – siinä on ehdottomasti opettajuuteni perusta. Kivasti meillä onkin laitoksella kannustettu opettajia tekemään koko 60 opintopisteen paketti. 

Kuten kaikilla poluilla, myös opepolulla on ollut käännekohtansa ja helmihetkensä. Yksi niistä oli tutustuminen tutkivan yhteisöllisen oppimisen pedagogiseen malliin. Saimme siihen hyvän opastuksen soveltavan kasvatustieteen osastolta – kiitos Anu Hartikainen-Ahia ja Sirpa Kärkkäinen! Olemme soveltaneet mallia paljon kauppatieteiden kursseilla ja jakaneet kokemuksia laitoksen Pedatiimissä, jota olen vetänyt kuusi vuotta. 

Toinen taitekohta oli yliopistomme käänteisen oppimisen eli flippauksen projekti 2016–18. Peruskurssikin uudistui täydellisesti ja siitä tuli sekä opettajalle että opiskelijoille hurjan paljon mielekkäämpi. Oppimistulokset paranivat. Oli mainiota tehdä kehittämistyötä yhdessä eri puolilta yliopistoa tulevien kollegojen kanssa. Flippauksen opit ovatkin tulleet tosi tarpeeseen nyt etäaikana. 

Kolmanneksi mainitsisin jälleen opiskelun – oman yliopistomme tarjoama Verkko-opetuksen asiantuntijavalmiudet -kokonaisuus auttoi v. 2017–19 tekemään selkeän ja pedagogisesti mielekkään verkkokurssin, josta tulee jatkuvasti hyvää palautetta. Kiitos mentoroinnista, Taina Rytkönen-Suontausta! Mieleen ankkuroitui myös Sanna Niskasen rohkaisu välittömyyteen opiskelijakohtaamisissa. Varsinkin opettajuuteni alkuvuosina luentosalietäisyys kuulijoihin tuntui turvalliselta. Kokemus ja ikä ovat tietysti tuoneet rohkeutta ja uskallusta heittäytyä mutta Sannan opit veivät vuorovaikutuksen ihan eri tasolle. 

Ja vielä sokerina pohjalla yksi elämän suola: opetuksen kehittämiseen liittyvä tutkimus – sekä toisten tekemä että oma, yhdessä kasvatustieteilijöitten kanssa tehty. Tiedämme sen pohjalta enemmän vaikkapa fuksivuoden opiskelijoitten haasteista ja osaamme täsmätä ensimmäisen syksyn opintoja osuvammin. Kasvatustieteilijät ovat sitäpaitsi supermukavia kumppaneita – paneutuvia, tarkkoja aikatauluista, myönteisiä ja arvostavia. Uskallan yleistää, koska kokemusta on jo niin monesta! 

Onhan näitä – voisin vielä kirjoitella pitkästi vaikka opettajavaihdosta Ranskaan tai konferenssikommelluksista. Se on ainakin varmaa, että tässä työssä oppiminen ei lopu ikinä. Tähtään tähän asenteeseen: opettajamummoni meni elämisen taidon kurssille vielä 80-vuotiaana. 

Aivan hiljattain kuuntelin fasilitaattorikokouksessa, kun oppimisympäristöjen kehittämispäällikkö Kari Korhonen kertoi 3D-kuvantamisen välineistä.  

En ymmärtänyt mitään. 

Ehkäpä vierivä kivi ei sammaloidu. 
 
Helena Kantanen  

Blogi: kurssiakaantamassa.blogspot.com 

Yliopistossa opettajalla on oikeus valita käyttämänsä opetusmenetelmät oman pedagogisen asiantuntemuksensa perusteella. Opintojaksojen erilaiset oppimistavoitteet määrittävät osaltaan opetuksen muotoja. On kuitenkin järkevää, että jokainen yliopistossa opettava reagoi odotuksiin ja ulkoisiin paineisiin, joita opetuksen kehittämiseen kohdistuu.

Itä-Suomen yliopisto asetti jo vuosien 2015–2020 strategiassaan tavoitteekseen, että meillä on Suomen paras yliopistollinen oppimisympäristö. Korona-ajan kokemusten pohjalta meidän on luontevaa jatkaa panostusta digipedagogiikan kehittämiseen. Opiskelijoiden ja opettajien hyvinvointi on yhteinen huolenaiheemme ja olemme etsineet tähän ratkaisuja yliopistotasoisin toimenpitein (keväällä hyvinvointikoordinaattorit, syksyllä opetusavustajat kaikille laitoksille ja osastoille).

Viiden verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorin palkkaaminen on keskeisin tekomme digipedagogiikan edistämiseksi. Fasilitaattoritoiminta on mielestäni lähtenyt käyntiin erinomaisesti. Samalla olemme aktiivisesti pohtineet, mitä yliopistotasoisia yhteisiä toimia voisimme seuraavaksi tehdä tukeaksemme hyvin käynnissä olevaa kehitystä.

Seuraaviksi yhteisiksi teemoiksi ovat nousemassa seuraavat aiheet. Nämä kytkeytyvät tiivisti verkko- ja monimuoto-opetuksen kehittämiseen.

1. Pedajohtaminen

Opetusmenetelmien monipuolistuminen on haaste sekä opettajille että opiskelijoille. Sujuvan opintopolun rakentaminen edellyttää aktiivisempaa johtamista laitoksilla ja osastoilla. Kullekin opettajalle parhaiten soveltuva opetuksen rooli löytyy vain silloin, kun lähijohtajat tukevat aktiivisella henkilöstöjohtamisella opettajiensa työtä. Tämä on keskeinen asia koko yhteisön hyvinvoinnille. Vahva poliittinen tavoite lisätä yliopistojen opiskelijamääriä nostaa opetuksen johtamisen merkitystä, jotta opetusmenetelmiinkin ulottuva muutos saadaan hoidettua hallitusti ja tuetusti. Ensi vuoden alusta perustamme Itä-Suomen yliopistoon uuden pedajohtajaverkoston, johon kuuluvat mm. kaikille laitoksille ja osastoille valittavat koulutuksesta vastaavat varajohtajat.

2. Kaikki ohjaavat -toimintamalli

Yliopistojen opiskelijoiden taustat ovat yhä monimuotoisempia. Opiskelijavalintojen muutokset, mm. todistusvalintojen laajentuminen, heijastuu osaltaan siihen, millaisia valmiuksia opiskelijoillamme on. Avoimen yliopiston opintojen integroitu toteutusmalli ja jatkuvan oppimisen merkityksen vahvistuminen näkyy osaltaan myös opettajiemme työssä. Erilaiset opetuksen toteutustavat ja oppimisympäristöt ovat haaste samalla opiskelijoillemme. Olemme jo erilaisin toimin vahvistaneet opiskelijoidemme tukea ja jatkamme tätä työtä ensi vuonna käynnistyvän Kaikki ohjaavat -toimintamallin rakentamisella. Opiskelijoiden monipuolinen ohjaus, neuvonta ja tuki ovat tulevaisuudessa yhä tärkeämpi asia. Tavoitteenamme on rakentaa toimintamalli, jossa ohjauksellinen ote on osa koko yliopistoyhteisön toimintakulttuuria.

3. Kampukset opetuksen ja tutkimuksen alustoina

Opetusmuotojen muutokset näkyvät myös siinä, millaisia tiloja yliopistolla tulevaisuudessa tarvitaan. Olemme käynnistämässä tilastrategian valmistelua kampustemme kehittämiseksi. Valmistelun lähtökohtana on arvioida niitä toiminnallisia tarpeita, joita opettajillamme ja opiskelijoillemme tilojen käyttöön tulevaisuudessa on. Tarvitsemme työn pohjaksi yhteisen käsityksen siitä, miten yliopisto-opetus ja -työ on tulevaisuudessa muuttumassa. Tähän pohdintaan kutsun mukaan kaikkia yliopistoyhteisön jäseniä.

Kiitän kaikkia edellä mainittujen teemojen yhteiseen ideointiin eri areenoilla osallistuneita hyödyllisistä ajatuksista ja sparrauksesta. Avoin yhteisöllinen dialogi on jatkossakin opetuksen kehittämisen perusta Itä-Suomen yliopistossa.

Tapio Määttä
akateeminen rehtori

Livenä, etänä, hybridinä. Monimuotona, verkossa, livestriimauksena ja tallenteena. Teams, Zoom, Skype. Padlet, Presemo, Flinga, Mentimeter, Kahoot, Answergarden.

Vuoden 2020 pandemia pakotti useimmat meistä yllättäen verkko-opettajiksi, teknologian, äppien ja sovellusten käyttäjiksi. Poikkeustilanne nopeutti jo pidempään työn alla ollutta korkeakoulujen digiloikkaa ennennäkemättömällä tavalla. Aihe puhututtaa koko Suomessa, ja eri yliopistoissa tilanteeseen ja tarpeisiin on reagoitu eri tavoin. Esimerkiksi Turun yliopistoon on perustettu monitieteinen yliopistopedagogiikan keskus, jossa tuetaan opettajien pedagogisia taitoja ja pyritään entistä parempaan digitaalisuuden hyödyntämiseen. Itä-Suomen yliopisto on kirjannut yhdeksi strategiseksi tavoitteekseen verkko- ja monimuotopedagogiikan kehittämisen. Yliopisto palkkasi tämän toiminnan tukemiseksi joukon fasilitaattoreita, kokeneita opettajia, jotka jakavat osaamistaan ja pohtivat opetuksellisia ratkaisuja yhdessä opettajakollegojen kanssa, osana muita opetustehtäviään.

Fasilitaattoritehtävä, jossa olen nyt toiminut puolisen vuotta, on osoittautunut kiinnostavaksi näköalapaikaksi opetustyön arkeen ja askarrutuksiin tieteenalarajat ylittävästi. Mitä enemmän olen asiaan perehtynyt, sitä vaikeampaa onkin arvioida osuvasti ”mitä meille yliopistolla kuuluu”. Selvää on, että uudet joustavat opetuksen tavat edellyttävät erityistä osaamista. Perehtyminen on osoittanut, miten eri tavalla verkko-opetus voidaan ymmärtää, ja miten me yliopistolaiset olemme verkko-opettajina erilaisia, erilaisista lähtökohdista ponnistavia ja ylipäänsä eri tavoin kiinnostuneita verkko- ja monimuotopedagogisista kysymyksistä. Joukossamme on innovaattoreita, pelottomia kokeilijoita, digitaalisuudessa ja verkossa ”kuin kalat vedessä” operoivia. Joukossamme on niitä, joille fasilitaattoritoiminta ja työn alla oleva digiopettajan starttipaketti voivat tarjota hyvää tukea ja perustaa. Joukossamme on niitä, jotka pitäytyvät digipöhinästä mahdollisimman kaukana ja joiden näkövinkkelistä kehitetyt tukitoimet – kuten fasilitaattoritoiminta – näyttäytyvätkin jollakin tapaa ulossulkumekanismina. Vaikka tarjolla olevat välineet ja ohjelmat toimisivat hyvin, niiden äärelle ei aina löydetä, tai ei tiedetä, mistä edes puhutaan teknisen termistön äärellä. Polarisaatio näyttäytyy mielestäni vahvana teknisen ja menetelmällisen osaamisen osalta. Iloa on tuottanut havainto siitä, miten mielellään osaamista yliopistossa jaetaan ja kollegoita tuetaan, oman työn ohella. Vertaistuen merkitys näyttäytyykin tärkeänä opetustyössä jaksamisen kannalta.

Koronapandemian tuottama digiloikka yhdessä yössä opetti ja haastoi jokaista opetusalan ammattilaista yliopistoissa. Aluksi, erityisesti kiireessä ja paineessa, saattoi pakotettu digiloikka olla luentosaliopetuksesta saman sisällön ja toiminnan siirtämistä sellaisenaan verkkoon. Hätätapauksessa tämä riitti. Alkuun kysymys on ollut selviytymisestä, mutta nyt puhutaan jo laadun lisäämisestä. Fasilitaattoritoiminnan ytimessä onkin pedagogisen osaamisen laajentaminen ja taitojen kehittäminen vertaistuen avulla, mutta samalla myös sen tarkasteleminen, mitä hyvää korona-aikana tuotettiin ja mitä toimintatapoja ja välineitä voitaisiin jatkossakin hyödyntää. Kannustamme tarkastelemaan levollisesti omaa työtä myös siitä näkökulmasta, mikä on riittävän hyvää. Havaintojeni mukaan opettajien keskuudessa on tässä ajassa virinnyt myös pohdintoja siitä, onko tämä todella sitä, mitä haluan jatkossa tehdä? Jos (tai kun) verkkovälitteisyys, etä ja hybridi, joustavuus aina ja kaikkialla, on pysyvämpi strategioihin kirjattu vaade, mitä haasteita tai etuja tämä toimintaympäristö tuo minulle ja alalleni? Tulenko oman tieteenalani ja opetettavien sisältöjen asiantuntijana riittävästi kuulluksi, tai laajemmin, mitä opettajuus ylipäänsä on tässä toimintaympäristössä? Olisikin tärkeää nostaa keskusteluun kysymys siitä, miten aiemmin vain lähiopetusta antaneen opettajan ammatti ja ammatillinen identiteetti muuttuu, kun opetuksen muodot muuttuvat – vai muuttuuko se? Millaista tukea opettaja tällaisissa pohdinnoissa tarvitsisi? Ikuisuusteema – opetustyön arvostaminen yliopistoissa tutkimuspainotteisten tehtävien rinnalla ja uralla etenemisen mahdollisuudet – näyttäytyy mielestäni keskeisenä osatekijänä tämänkinkaltaisen opettajuuden merkityksen ja tarkoituk-sen tarkasteluissa, nyt ja tulevaisuudessa.

Missä mennään nyt kun poikkeusaikaa on takana reilu vuosi? Vaikka yliopisto onkin toiminut pääsääntöisesti etämoodissa, käytännön harjoittelua vaativissa aineissa opetusta on järjestetty myös lähiopetuksena koronaohjeet huomioiden. Suurimmalle osalle etätyö ja -opiskelu vaikuttaa kuitenkin ikään kuin normalisoituneen. Ajan hallinta ja itsen johtaminen ovat päivän sanoja. Kiinnostavasti raportoidaan, miten opiskelijoiden opintopistekertymät ovat hyviä, tutkintoja on valmistunut enemmän kuin koskaan, ja samaan aikaan opiskelijoiden hätähuuto, polarisoituneen porukan toisen ääripään pahoinvointi, on toki tiedossamme. Myös opettajien jaksamisessa näyttäytyy polarisaatio. On hyvin pärjänneitä, ja niitä, joilla on haasteita. On koettu työn imua ja toisaalta etätyöapatiaa, työn hallitsemattomuutta ja motivaation puu-tetta. Työtä on joko liikaa tai liian vähän – pääsääntöisesti kai liikaa. Esihenkilöt ovat pitäneet yhteyttä työntekijöihin eritasoisesti. Osalle etätyö toimii ja osa on paitsi ergonomisesti, myös psykologisesti, ollut todella kovilla.

Eletty poikkeusaika on opettanut meille sen, miten me kaikki kaipaamme, tavalla tai toisella, vuorovaikutusta ja kohtaamisia. Kaipaamme yliopistoissa nyt yhteisöllisyyttä. Haluamme sosiaalisia kontakteja ja haluamme nähdä muita ihmisiä – edes etäkokouksissa kameran välityksellä. Haluamme tulla kuulluiksi ja nähdyiksi. Etämoodissa pientenkin asioiden selvittäminen vaatii Teams-kokousta ja useita sähköposteja, kun aiemmin asia olisi hoitunut luontevalla käytäväkeskustelulla satunnaisten kohtaamisten yhteydessä. Tällä hetkellä meitä monia askarruttaa, millaiseen vuorovaikutukseen olemme palaamassa ensi syksynä, sitten kun tämänhetkisen käsityksen mukaan kasvokkain kohtaaminen on taas mahdollista. Ihan satavarmaksi ei vielä tiedetä, miten opetus todella syksyllä tulee toteutumaan – hybridinä vaiko jotenkin toisin – ja joudutaanko suunnittelemaan monenlaisia erilaisia opetuksen toteutuksia.

Opetustyön äärellä näyttäytyy myös haasteita, jotka eivät kiinnity pelkästään poikkeusaikaan. Monet opettajat ovat kehitelleet uutta ja innovatiivista opetuksen saralla, esimerkiksi Itä-Suomen yliopistossa vallinneen ”flippauskulttuurin” ansiosta. Nyt kuitenkin sisäänottojen nostot ja jatkuvan oppimisen integrointi osaksi perustyötä onkin tuonut mukanaan tilanteen, jossa koetaan uusien pedagogisten ja vuorovaiku-tuksellisten avausten toimivan huonosti suurille ryhmille, ja pelätään, miten kehitettyjen uusien toimintatapojen onkin mahdollisesti väistyttävä ”massojen” johdosta – opetuksen tahti ja määrä alati vain kasvaa. Koetaan, että aina ei saa tai voi tehdä työtään niin hyvin kuin osaa tai niin kuin olisi pedagogisesti perusteltua.

Livenä, etänä, hybridinä. Käytössä tulisi olla kulloinkin parhaat ja tarkoituksenmukaisimmat opetuksen tavat ja menetelmät tieteenalojen ja opetettavien sisältöjen vaatimukset ja erityisyydet huomioiden. Kauas on tultu perinteisestä luento-opetuksesta. Nykyopettajuus vaatii sekä syvällistä oppimisprosessien ymmärrystä että niihin parhaiten sopivien opetusmuotojen ja -välineiden valintaa. Tämän toivoisi näkyvän myös kehitteillä olevissa uramalleissa. Opettajilla on myös tuntuma siihen, missä määrin yliopisto-opiskelijat tarvitsevat aitoa kontaktia ja yhteyttä yliopiston henkilöstöön – ilman teknisiä välineitä – voidakseen hyvin ja edetäkseen opinnoissa. ”Uuteen normaaliin” paluun haasteet näyttäytyvät paitsi opetuksen, myös työyhteisöjen näkökulmasta – mitä on yhteisöllisyys työyhteisöissämme ja millaisin toimin sitä parhaiten tuemme, kun palaamme kampukselle?

Kati Kasanen

Kirjoitus on julkaistu kolumnina Yliote – yliopistolaisten jäsentiedotteessa 2/2021 (s. 7)

by Susanna Kohonen

The pivot to fully online teaching and associated concerns about “how to prevent students cheating online” have proven a wonderful blessing in disguise.

I call it a blessing in disguise because it has forced critical reflection upon three crucial points:

• Our understanding of what learning is all about.

• Our understanding of what assessing and evaluating learning is all about.

• Our understanding of what a teacher-student relationship is all about.

This is a moment of truth. The fully online mode has highlighted the need for pedagogical reflection in a way that not many anticipated.

Whether or not we can “return to normal” in the autumn 2021, now is the moment to take the situation seriously.

At this point, we don’t know when or if we can go back to the way courses were organised and carried out before the fully online mode. Or for that matter, if we even want to go back to our pre-covid-19 methods.

Some have started to enjoy fully online teaching and studying and would like to keep doing so. Others are becoming worried about managing hybrid modes of teaching, with students attending both on-site and online at the same time.

Fellow teacher, let’s take a moment and pause for a while.

First of all, let’s ask ourselves how we are doing.

Secondly, let’s ask ourselves whether we feel we have the skills and support we need to teach successfully online, on-campus or both in the longer term. So far, in my teaching life, what has made me tick? How could I uphold and strengthen that feeling, also online?

Thirdly, let’s ask ourselves what training and support we would like to have, and in what form.

Let’s consider together what it is that guides and informs us in our practical, daily choices for online teaching methods, as well as for online assessment methods.

Let’s take time to reflect on our pedagogy, for example with the approach of critical digital pedagogy.

What is critical digital pedagogy? Regarding digital pedagogy, Stommel claims that actually when “looking for solutions, what we most need to change is our thinking and not our tools.” Stommel further stresses that “critical digital pedagogy is more defined by its questions, by the problems it poses, than it is by answers”, and that critical digital pedagogy is “not a stack of content or a bibliography; critical digital pedagogy is a way we treat one another”.

So, what questions does critical digital pedagogy then ask?

Stommel, Friend and Morris (2020) propose the following:

“Ultimately, digital pedagogy is about human relationships, the complexity of humans working together with other humans — the challenge of finding ways to teach through a screen, not to a screen. The work of critical digital pedagogy is to inspect our tools, understanding them — reading them — as part of the world of education. But before we can turn to tools, we must reflect on who we are as teachers, where our pedagogies come from.”

Let’s embark on this journey of reflection together!

(Another version of this text, with a different approach to the topic, was published in Times Higher Education, THE Campus, March 5, 2021. )

Olemme oppineet vuodesta 2020, että kaipaamme tavalla tai toisella vuorovaikutusta. Haluamme nähdä muita ihmisiä ja kokea ryhmään kuulumista. Opetuksessa tätä kutsutaan tiedonhalun yhteisöksi (Community of Intequiry). Vuorovaikutus parantaa opiskelijoiden sitoutumiseen kursseihin ja lisää heidän oppimismenestystään. Opiskelijat jättävät siis kurssit kesken, kokevat opiskelumotivaation alhaiseksi ja alisuoriutuvat kursseista, kun vuorovaikutus ei toimi.

Millaiseen vuorovaikutukseen sitten haluamme palata, kun kasvokkain kohtaaminen on taas mahdollista? Koemmeko yhteisöllisyyttä luennoitsijan 90 minuutin monologissa? Saammeko riittävästi muiden ihmisten seuraa vastaamalla luennon välissä olevaan äänestykseen? Onko vuorovaikutus hybridi-TV:n sininen nappi?

Mikäli kaikki opetusaika ei kulu informaation jakamiseen, voimme saada yhteistä aikaa myös tiedon käsittelylle. Itse olen tämän tehnyt jakamalla opetuksen saman- ja eriaikaisiin osiin, jolloin opiskelijat voivat puurtaa materiaalin parissa itsenäisesti tai ottaa verkko- ja kontaktiopetuksen hyvät ominaisuudet käyttöön (blended learning kuten flipped classroom). Tapaan opiskelijat pienissä 4-5 hengen ryhmissä, jolloin he uskaltavat suurta luokkatilaa paremmin esittää kysymyksensä ja opettaa myös toinen toisiaan. Olen laskenut, että menetelmä 30-kertaistaa keskustelun samalla, kun työtuntini opiskelijaryhmää kohden ovat vähentyneet neljänneksen.

Monesti kuulen, että yliopiston tilat on kehitetty luennoille ja muuhun käyttöön soveltuvia tiloja on niin vähän, ettei opetusta voida muuttaa. Olen usean vuoden ajan järjestänyt opiskelijoiden vuorovaikutukseen perustuvaa opetusta molemmilla kampuksilla eikä se ole ollut mahdotonta edes jyrkästi laskeutuvissa luentosaleissa, joissa sekä penkit että pöydät on pultattu teräsbetoniin. Luonnollisesti näiden tapaamisten järjestäminen on helpompaa, jos pöydät ja tuolit on siirrettävissä. Niiden kantaminen käy sitä paitsi taukoliikunnasta.

Entä nyt etä-arjessa? Onko nyt vain odoteltaessa rokotusjonossa ja pyydettävä Teamsissa:”Pistäkää ne kamerat ja mikit pois päältä, kun yhteys on niin huono”?

Kontaktitapaamiset pystytään järjestämään pienryhmissä ihan yhtä hyvin verkossa kuin luentosalissa. Niihin osallistuminen myös lisää opiskelijoiden osaamista samalla tavalla. Erona on lähinnä uskallus. Pitäessäni ensimmäistä Zoom-opetusta huomasin palaavani takaisin 20 vuotta sitten suorittamaani opetusharjoitteluun, jossa epävarmana katsoin koko tunnin ja joko lattiaan tai kattoon ja puhua pälpätin monologiluentoa. Opiskelijoiden kohtaaminen verkon kautta voi siis helposti jännittää. Jännitystä on myös opiskelijoilla: kameran tai edes mikrofonin avaaminen verkko-tapaamisessa on monelle uusi ja pelottava kokemus. Onneksi tämänkin jännityksen vähentämiseen on olemassa hyväksi koettuja konsteja.

Vesa Paajanen

Koronapandemian vuoksi etäopetukseen loikkaaminen on varmasti opettanut meille paljon.

Tärkeintä juuri nyt on kuitenkin keskittyä muuhun kuin ohjelmistojen, äppien, oppimisalustojen ja nettisivujen käyttötaitoihin tai papukaijamerkkeihin. Juuri nyt tärkeintä on kysyä: Opettaja, kuinka jaksat, ja mitä ajattelet ammatistasi.

Monet opettajat ovat nimittäin alkaneet pohtia sitä, haluavatko he enää jatkaa opetusalalla ollenkaan, mikäli verkkovälitteisyydestä tulee pysyvämpi tai strategioiden suosima malli. Eikä ihme.

Meille opettajille on jo vuosia painotettu, että opetus on siirrettävä nettiin. Ikään kuin kyseessä olisi vain yhdestä paikasta toiseen siirtyminen, kuten luokkahuoneesta toiseen vaihtaminen. Suurin väärinkäsitys lähiopetuksen ja etäopetuksen suhteen lienee juuri tämä: Että lähiopetustyötä tehneen opettajan ammatti ei etäopetuksessa muutu mitenkään – opetus vain ”siirretään” nettiin.

Oma opetustyöni alkoi muuntua etä- ja monimuoto-opetukseksi jo kauan ennen koronaa. Työni muuttui yksinään tietokoneen ruudun ääressä puurtamiseksi. Niska ja hartiat jumittivat, rannekanavat eivät tykänneet, iskiaskin iski. Ennen kaikkea mielenmaisemani saivat synkkiä sävyjä.

Tämmöistäkö vuorovaikutteisuus olisi opetustehtävissäni ja työpaikallani tästä lähtien, mietin.

Minun piti työstää uusiksi koko opettajan identiteettini, että aloin päästä johonkin selvyyteen uudesta ammatistani.

Kursseja ja opetusta ei voi niin vaan siirtää nettiin, naps. Esimerkiksi Tim Fawns Twitterissä kuvaa mainiosti jäävuoridiagrammilla opetukseen kuuluvaa ”muuta tekemistä”.

Kun opetus ”siirretään” nettiin, kyse on alusta asti uudelleen suunniteltavista ja uudeksi muotoiltavista kokonaisuuksista. Kyse on digitaalisuuden, osallistavuuden ja kokemuksellisuuden yhdistämisestä siten, että luodaan mahdollisuuksia merkityksellisille oppimiselle ja kohtaamisille. Siten verkkokurssi ei olisi pelkkä kirjekurssi, eikä myöskään viikosta toiseen pelkkää livestriimattua tai tallennettua yksinpuhelua.

Ilman merkityksellisiä kohtaamisia sekä välittämisen ja empatian ilmapiiriä en jaksaisi itsekään jatkaa verkkoympäristöissä – miten voisin siis edellyttää muuta opiskelijoilta ja työkavereiltanikaan.

Susanna Kohonen