Kategoria: Blogikirjoitus

Olemme oppineet vuodesta 2020, että kaipaamme tavalla tai toisella vuorovaikutusta. Haluamme nähdä muita ihmisiä ja kokea ryhmään kuulumista. Opetuksessa tätä kutsutaan tiedonhalun yhteisöksi (Community of Intequiry). Vuorovaikutus parantaa opiskelijoiden sitoutumiseen kursseihin ja lisää heidän oppimismenestystään. Opiskelijat jättävät siis kurssit kesken, kokevat opiskelumotivaation alhaiseksi ja alisuoriutuvat kursseista, kun vuorovaikutus ei toimi.

Millaiseen vuorovaikutukseen sitten haluamme palata, kun kasvokkain kohtaaminen on taas mahdollista? Koemmeko yhteisöllisyyttä luennoitsijan 90 minuutin monologissa? Saammeko riittävästi muiden ihmisten seuraa vastaamalla luennon välissä olevaan äänestykseen? Onko vuorovaikutus hybridi-TV:n sininen nappi?

Mikäli kaikki opetusaika ei kulu informaation jakamiseen, voimme saada yhteistä aikaa myös tiedon käsittelylle. Itse olen tämän tehnyt jakamalla opetuksen saman- ja eriaikaisiin osiin, jolloin opiskelijat voivat puurtaa materiaalin parissa itsenäisesti tai ottaa verkko- ja kontaktiopetuksen hyvät ominaisuudet käyttöön (blended learning kuten flipped classroom). Tapaan opiskelijat pienissä 4-5 hengen ryhmissä, jolloin he uskaltavat suurta luokkatilaa paremmin esittää kysymyksensä ja opettaa myös toinen toisiaan. Olen laskenut, että menetelmä 30-kertaistaa keskustelun samalla, kun työtuntini opiskelijaryhmää kohden ovat vähentyneet neljänneksen.

Monesti kuulen, että yliopiston tilat on kehitetty luennoille ja muuhun käyttöön soveltuvia tiloja on niin vähän, ettei opetusta voida muuttaa. Olen usean vuoden ajan järjestänyt opiskelijoiden vuorovaikutukseen perustuvaa opetusta molemmilla kampuksilla eikä se ole ollut mahdotonta edes jyrkästi laskeutuvissa luentosaleissa, joissa sekä penkit että pöydät on pultattu teräsbetoniin. Luonnollisesti näiden tapaamisten järjestäminen on helpompaa, jos pöydät ja tuolit on siirrettävissä. Niiden kantaminen käy sitä paitsi taukoliikunnasta.

Entä nyt etä-arjessa? Onko nyt vain odoteltaessa rokotusjonossa ja pyydettävä Teamsissa:”Pistäkää ne kamerat ja mikit pois päältä, kun yhteys on niin huono”?

Kontaktitapaamiset pystytään järjestämään pienryhmissä ihan yhtä hyvin verkossa kuin luentosalissa. Niihin osallistuminen myös lisää opiskelijoiden osaamista samalla tavalla. Erona on lähinnä uskallus. Pitäessäni ensimmäistä Zoom-opetusta huomasin palaavani takaisin 20 vuotta sitten suorittamaani opetusharjoitteluun, jossa epävarmana katsoin koko tunnin ja joko lattiaan tai kattoon ja puhua pälpätin monologiluentoa. Opiskelijoiden kohtaaminen verkon kautta voi siis helposti jännittää. Jännitystä on myös opiskelijoilla: kameran tai edes mikrofonin avaaminen verkko-tapaamisessa on monelle uusi ja pelottava kokemus. Onneksi tämänkin jännityksen vähentämiseen on olemassa hyväksi koettuja konsteja.

Vesa Paajanen

Koronapandemian vuoksi etäopetukseen loikkaaminen on varmasti opettanut meille paljon.

Tärkeintä juuri nyt on kuitenkin keskittyä muuhun kuin ohjelmistojen, äppien, oppimisalustojen ja nettisivujen käyttötaitoihin tai papukaijamerkkeihin. Juuri nyt tärkeintä on kysyä: Opettaja, kuinka jaksat, ja mitä ajattelet ammatistasi.

Monet opettajat ovat nimittäin alkaneet pohtia sitä, haluavatko he enää jatkaa opetusalalla ollenkaan, mikäli verkkovälitteisyydestä tulee pysyvämpi tai strategioiden suosima malli. Eikä ihme.

Meille opettajille on jo vuosia painotettu, että opetus on siirrettävä nettiin. Ikään kuin kyseessä olisi vain yhdestä paikasta toiseen siirtyminen, kuten luokkahuoneesta toiseen vaihtaminen. Suurin väärinkäsitys lähiopetuksen ja etäopetuksen suhteen lienee juuri tämä: Että lähiopetustyötä tehneen opettajan ammatti ei etäopetuksessa muutu mitenkään – opetus vain ”siirretään” nettiin.

Oma opetustyöni alkoi muuntua etä- ja monimuoto-opetukseksi jo kauan ennen koronaa. Työni muuttui yksinään tietokoneen ruudun ääressä puurtamiseksi. Niska ja hartiat jumittivat, rannekanavat eivät tykänneet, iskiaskin iski. Ennen kaikkea mielenmaisemani saivat synkkiä sävyjä.

Tämmöistäkö vuorovaikutteisuus olisi opetustehtävissäni ja työpaikallani tästä lähtien, mietin.

Minun piti työstää uusiksi koko opettajan identiteettini, että aloin päästä johonkin selvyyteen uudesta ammatistani.

Kursseja ja opetusta ei voi niin vaan siirtää nettiin, naps. Esimerkiksi Tim Fawns Twitterissä kuvaa mainiosti jäävuoridiagrammilla opetukseen kuuluvaa ”muuta tekemistä”.

Kun opetus ”siirretään” nettiin, kyse on alusta asti uudelleen suunniteltavista ja uudeksi muotoiltavista kokonaisuuksista. Kyse on digitaalisuuden, osallistavuuden ja kokemuksellisuuden yhdistämisestä siten, että luodaan mahdollisuuksia merkityksellisille oppimiselle ja kohtaamisille. Siten verkkokurssi ei olisi pelkkä kirjekurssi, eikä myöskään viikosta toiseen pelkkää livestriimattua tai tallennettua yksinpuhelua.

Ilman merkityksellisiä kohtaamisia sekä välittämisen ja empatian ilmapiiriä en jaksaisi itsekään jatkaa verkkoympäristöissä – miten voisin siis edellyttää muuta opiskelijoilta ja työkavereiltanikaan.

Susanna Kohonen