Karjalaini roštuonkalenteri ~ Karjalane raštavankalendari ~ Karjalaine rastavankalenduaru

11. talvikuuta ~ 11. raštavankuuda ~ 11. talvikuudu

Kirjutettih Milla Tynnyrinen ta Elisa Ihalainen

Mummon joulumuistelmat

Eräänä talvena yli 70 vuotta sitten, muuan karjalainen perhe pääsi jouluksi kotiin. Elettiin vielä jatkosotaa, mutta perheen kotiseudulla Salmissa tilanne oli sellainen, että perhe saattoi hetkellisesti palata kotikonnuilleen pitkän evakkoajan jälkeen. Kyseinen perhe asui suuressa, perinteisessä karjalaisessa talossa, jossa sekä ihmiset että eläimet olivat saman katon alla – ihmiset tuvassa eli pertissä ja eläimet rakennuksen pohjakerroksessa sijainneessa tanhuossa. Sodan vuoksi talo ei kuitenkaan ollut entisessä loistossaan, ja perheen vähäisiäkin huonekaluja oli sodan tuoksinassa kuljeteltu ympäri pitäjää. Kaikki oli siis aloitettava alusta: taloa alettiin yhteistuumin kunnostaa joulukuntoon.

Joulukoristeiden valmisteleminen poikkeustilanteessa kysyi luovuutta. Esimerkiksi kynttilät perhe valmisti itse kovertamalla ontoksi lanttuja, jotka täytettiin ensin eläinrasvalla ja joihin laitettiin sitten sytytettäväksi pätkä puuvillalankaa. Joulukuusi pertissä tietenkin oli, ja sitä koristeltiin pumpulipaloilla, paperista revityillä suikaleilla ja perunaliimalla kootuilla erinäisillä koristuksilla.

Myöskään lahjoja perheellä ei ollut, mutta lapsia varten oli kuitenkin oltava kekseliäs. Perheen lasten mummo askarteli matonkutimista jotain nukenvaatteentapaisia ja piirsi perheen 7-vuotiaan tytön käteen hiilenpalalla hymyilevät kasvot. Sitten mummo laittoi kädelle kutimista tehdyt vaatteet ja huivin, minkä jälkeen hän ohjasi tytön vapaan käden pitämään kiinni nukkekäden ranteesta ja sanoi: Sit on sinule tyttine, elosta sen kel (’siinä on sinulle nukke, leiki sillä’).

Tyttöä ei kuitenkaan harmittanut lahjojen vähäisyys, sillä hänen mielestään parasta joulun pyhissä oli se, että hänen kaksi setäänsä perheineen tulivat heidän kotiinsa joulunviettoon. Kunnostaan huolimatta heidän tupansa oli niin iso, että sinne mahtui hyvin isompikin joukko juhlijoita. Isosta tuvasta oli muutakin hyötyä, sillä siihen aikaan etenkään eri sukupuolta olevien nuorten ei ollut sopivaa valvomatta tanssia tai muuten viettää aikaa keskenään. Nuortenvälinen kanssakäyminen oli kuitenkin sallitumpaa pruazniekkojen eli suurten juhlapyhien aikaan, jolloin nuoret tyypillisesti kokoontuivat jonkun nuoren kotiin tai johonkin muuhun kizapaikkaan tanssimaan ja solmimaan sosiaalisia suhteita. Jossain vaiheessa kesken joulunvieton ilmestyikin perheen kotiin suuri määrä eriskummallisiin asuihin pukeutuneita nuoria eli smuuttia. Tyypillisesti smuutat kiersivät talosta taloon lyhyesti kestitettävinä, mutta silloinen joukko vaikutti olevan kizapaikkaa vailla ja kysyi: Onnuako meijän täs teijän pertis pädis kižata (’sopisiko meidän tässä teidän tuvassanne leikkiä)? Tyttö oletti smuuttien tahtovan leikkiä jonkinlaista piirileikkiä. Perheen isä oli vierailusta oikein mielissään ja tokaisi: Vot, tiettäväine. Suures pertis hyvin sobiu kižuamah (’no tottahan toki. Kyllähän tässä isossa tuvassa mahtuu leikkimään’). Selkeästi piirileikki oli vain kiertoilmaisu tanssille, joten smuutat jäivät ja tanssivat hurjasti ympäri tupaa.

Siispä vaikeinakin aikoina saatiin aikaiseksi mieleenpainuva joulu pienine ihmeellisyyksineen, joita tuo perheen silloin 7-vuotias tytär, toisen meistä kirjoittajista isotäti, vielä tänäkin päivänä muistelee lämmöllä.

Lähteet

Milla Tynnyrisen isotäti Rauhan haastattelumuistelmat.

Sauhke, Niilo 1971. Karjalan praašniekat. Helsinki: Gummerus.